"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

400. tarina (Pelkkää alamäkeä)

Aamulla istuin autossa korkokengissäni ja uudessa mekossani. Paksissa oli tietokonelaukku, kameralaukku ja kolmosen vanha reppu. Päivä oli ohjelmoitu, mutta repussani oli salasuunnitelma; lenkkarit ja verkkarit, jotka vetäisin mekkoni päälle ravintolatapaamisen jälkeen. Jos kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, ravintolan ja koululaisteni kotiutumisen väliin jäisi tunnin rako ja minä ehtisin siinä välissä lenkkeillä ravintolalta kotiin. Niin, en tunnista enää itsekään itseäni!

Aamun kokouksen jälkeen pääsin kyydissä kukkulan huipulle. Jätin kyytiin tietokonelaukun ja kameralaukun ja poistuin autosta repun ja kameran kanssa. Söin  kukkulan laella lounasta seurassa. Karpin on muuten aika helppoa elää Turkissa. Yksi hyvä valinta on vaikkapa munakoisokebap. Nam!


Ruoan jälkeen vedin mekkoni seuraksi verkkarit ja vaihdoin korkkarit lenkkareihin. Seurakin oli onneksi lupautunut mukaani lenkille, joten keskustelut saattoivat jatkua kävellessä. Nokat sadetihkuun ja ensimmäinen todistusaineisto kukkulan laelta. Ylhäällä oli helppo hymyillä. Sieltä kotiin oli pelkkää alamäkeä.




Kuten kuvista näkyy, ilma oli todella surkea. Siltikin kukkulan laella istui väkeä hörppimässä kahvia tai teetä, ihaillen sumuista ja sateista kaupunkia. Meillä ei ollut tarvetta istua, vaan lähdimme kohti kotia. Onneksi takin taskussa oli muovipussi, että saattoi kameran laittaa pahimpien tihkujen ajaksi pussiin suojaan.




Matka eteni turhan nopeasti. Jo puolessa tunnissa olimme laskeutuneet enimmät mäet ja koti oli vain muutaman minuutin matkan päässä. Hyvästelin seurani ja lähdin itse vielä puolen tunnin sakkokierrokselle. Kotona huomasin sen tosin olleen vain 20 minuutin sakkokierros, eli tämän päiväisen lenkin pituudeksi tuli vain 50 minuuttia. Parempi sekin, kun ei mitään?











Huominen näyttää olevan taas valmiiksi ohjelmoitu. Idea lenkkiraon löytymiseksi on mielessä, mutta tarvitsisin siihen miehen apua. Kyllä hän ehkä suostuu, sillä mies näyttää pitävän lenkkeilevistä naisista. Siitäkin huolimatta, että hän on menestyksellisesti hengaillut jo reilu 23- vuotta antilenkkinaisen kanssa.

14 kommenttia :

Pepi kirjoitti...

En ota lenkkareita mukaan :)
En kyllä ota.....missähän ne on.

Allu kirjoitti...

>Karpin on muuten aika helppoa elää Turkissa<
Meni jonkun aikaa ennenkuin tajusin miksi. Luulin nimittäin ensin, että tarkoitit kalaa nimeltä karppi. :D

mimon mami kirjoitti...

Ei voi olla totta! Joko se Pepiäkin puraisi!
Hyvä Mine! Kaksviikkoinen loppuu kohta...
Panokseni on puolet, siis j.t.p.
Siinä on "eläkeläisalennus" mukana.

Pepi kirjoitti...

mimon mami, EI puraissut ☺☺
- ajattelin vaan, että kun systeriä ja Mineä on kumpaakin puraissut, niin nehän kohta juoksuttaa wanhaa ympäri Istanbulia oikein kunnolla!
-onneksi on se yks murkku mukanana ☺

Yaelian kirjoitti...

Sitkeästi vaan jaksat lenkkeillä,hyvä:) Ja seurassa vielä kivempi! Olen vähän fuskannut pari päivää mutta huomenna on tarkoitus nousta tosi aikaisin ja lähteä kunnon lenkille!

Mine kirjoitti...

Pepi: En minä kulje lenkkareissa kuitenkaan, siis tuolla julkisilla paikoilla. Joku raja nyt sentään tässä lenkkeilyssäkin:D.

Allu: Jaahas. Kala Karpin olosuhteista minulla ei olekaan tietoa. Miksei silläkin voisi olla helppoa?

Mimon mami: Hienoa. Se on minunkin toiveeni tämän kaksiviikkoisen jälkeen. Jos ei joka päivä, niin ainakin sitten joka toinen.

Yaelian: Jos minunkin suunnitelma pitää, niin aamulla se on lähdettävä. Ollaan sitten ikään kuin samalla asialla. Ei tunnu yksinäiseltä tuo lenkkeily:).

Tiina kirjoitti...

Mahtavaa, että olet saamut tuollaisen innon! Minä olen aina rakastanut kävelyä, jos olen jotain liikuntaan viittaavaa rakastanut, mutta silti kyllä meinaa välillä tehdä tiukkaa lähteä... Viime viikolla tuntui oikeastaan helpommalta, kummallista! No ei tämä oikeasti mitään tuskaa ole, mutta soisi lähtemisen kuitenkin olevan enemmän verissä :) Ja kivaahan tuo on joka ikinen kerta kun pihalle pääsee! Pari lenkkiä on vielä jäljellä, mutta ei auta siihen kyllä stopata - vähintään kolme tunnin lenkkiä viikossa täytyy irrota!
Kiva on kuitenkin lenkkeillä sinun maisemissasi, avautuu mukavasti tuo turkkilainen arki.
Ps. sys, teini on kova poika kävelemään :)

Mine kirjoitti...

Tiina: Nyt kyllä ottaa tiukkaa, kun ulkona sataa ja tuulee oikein kunnolla. Ei se käveleminen, mutta miten tuolla voi mitään kuvata:)?

Istanbulissa ei voi turistikaan kävelyä välttää. Tai sanon, että ei kannata välttää, sillä kävellen pystyy parhaiten näkemään ja kokemaan. Poikkeaminen sivukujille avaa ihan toisenlaisen Istanbulin ja siksi kannattaa uskaltautua sivupoluille. Eli, varustautukaan hyvin käveykengin, jos ei nyt lenkkarein kuitenkaan:).

Pepi kirjoitti...

Kyllä! Aina on hyvät kengät mukana :)
Ja vaihtokengät! Me taidetaan olla kaikki tuohon kävelyyn päin kallellaan :D

Anonyymi kirjoitti...

Hei Mine!
Ihan olen kadehtinut sinun lenkkireittejäsi, ja erityisesti niitä mäkiä, jotka pistävät puuskuttamaan. Mun lenkki kiertää lähes aina samaa rataa ilman mäkiä. Menee vaikka 10 km, mutta mitä enemmän rasitetta, sen lyhyempiä varmaan olisivat mun lenkit, ja samalla myös tehokkaampia.
Kokeilepa, osaisitko, heittää joka toinen lenkki ilman kameraa, se vapauttaa sinut kantamiselta ja tuo vähän toisenlaista ulottuvuutta lenkkeilyyn.
Itse en edes huomaa käveleväni, kun pääni tuulettuu ja asiat jäsentyvät kuin itsekseen kun ei tarvitse kuin kävellä. Ei ole mukana edes kävelysauvoja, vaikka monet niihin luottavat, ja kaipa ne lisätehoa toisivat.
Tosin jos on vaikeaa lähteä ilman kamera-kaveria, niin onhan se mainio tsemppaaja, kuten sun kuvakertomuksista näkee! :) Jo jokainen yksittäinen kuvakin kertoo aika paljon omaa tarinaansa. On ollut ja on edelleen ilo seurata elämäsi (lenkki)polkuja.
Kevät on pian meilläkin. Sinulle paljon terkkuja!
Iloisin terveisin, Arja.

Aili-mummo kirjoitti...

Lenkkarit ovat huonojalkaiselle parhaat matkakengät, ainakin minulle!

Oikein kivoja otoksia, kiitos näistä Mine.<3

Oikein hyvää viikonloppua sinulle & perheellesi.<33333

Mine kirjoitti...

Pepi: Hyvä sitten. Ja olen minä siihen välillä kahvitteluun ja syömiseenkin kallellaan....

Arja: Minulle se juttu tässä lenkkeilyssä ei ole itse kävely vaan justiinsa se kuvaaminen:D. Eli, luulen, että intoni olis lopahtanut ihan alkuunsa, jos ei olisi tuota kuvausta. Nytkin ensimmäinen puoli tuntia on ihan tosi tylsää, kun kävelen aina alkuun samaa katua. Kun pääsen uusille seuduille alkaa kuvauskohteiden bongaaminen ja johan alkaa lenkkeily maistua tosi hyvälle.

Onhan siellä kaikki kunnossa, niin ainakin uskon? Ja kesän reitti Suomeen on jo suunnitteilla.

Aili: Hyvien kenkien arvostus selvästi nousee vuosi vuodelta:).

Anonyymi kirjoitti...

Täällä kaikki hyvin, ellei jopa vähän paremminkin. Kävely/liikkuminen on meilläkin yksi tärkeimmistä asioista, joita yritämme ylläpitää.
Sulle paljon hyviä kuvausilmoja ja uusia kuvakulmia.
Eräässä aamuisessa torikuvassa yksi torimyyjä, ukko siis, istuu ja kuorii jotakin, ja on saanut ison roskakasan eteensä. Mikähän vihannes siinä nyt on käsittelyssä?
Ja vanhemmilla naisilla taitaa olla aina huivit päässä niin sisällä kuin ulkonakin?
Hyvää viikonloppua ja alkavaa maaliskuuta!

toivottelee Arja

Mine kirjoitti...

Arja: Mukava kuulla. Se kuorittavana ollut oli artisokka. Ja huivi ei ole ikäkysymys vaan uskonasia:).