"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 21. helmikuuta 2013

395. tarina (Mutta siellähän sataa)

Yöllä kuulen sateen. Nukumme ikkuna auki ja raikas ilma virtaa sisään. Olen sateen ystävä. Mikään ei ole mukavampaa, kun kuunnella sateen ropinaa peltikatossa. Sateella uni on syvä ja hyvä.  Aamukahvilla katson ulos toisinlaisin silmin. Lenkkeilijä minussa mutisee, "mutta siellähän sataa."

Oikeasti siellä tihkuttaa ja harmaus roikkuu kaupungin päällä. Mieli vetäisi sen toisen kahvikupposen ääreen. Juuri kasvamaan ruvennut selkärankani sen sijaan käskee pistämään lenkkarit jalkaan. Eihän tässä nyt hyvänen aika sentään mistään sokerista olla.





Muovipussi kameran päällä. Repussa varmuuden vuoksi sateenvarjo. Alkumatkan saan taas nautiskella alamäistä. Viereisestä taloyhtiöstä saan myös mukaani karvaisen lenkkikaverin. Se sipsuttaa vierellä, kiihdyttää sitten eteen ja pysähtyy odottamaan aivan kuin kysyen: "Mikä kestää." Kunnes tulee sen reviirin raja vastaan ja kaverini on pakotettu palaamaan samaa tietä takaisin.









Kuten huomasitte, tänään kulku vie toisenlaisen Istanbulin halki. Bosborin puolella asutus on silmin nähden parempaa. On luksus taloyhtiöitä ja kauniita istutuksia. Tällä puolella kukkulaa, jossa alla kulkee vain likaoja, on tarjolla asutusta slummien röttelöistä muunlaiseen hyvin vaatimattomaan asutukseen. Tämän tien turvallisuudesta on itse asiassa vähän varoiteltu. Kuljen siis aika reipasta tahtia. Mutta sehän kuuluu asiaan:). Tien loppupuolella en malta olla pyörähtämättä hautausmaalle. Se kiemurtelee kukkulaa ylöspäin. Alakulmassa on hautakiventekijän paja. Sateella saan omistaa nämä nurkat ja tiet ihan yksikseni.







Kun on tullut alas, saa myös kiivetä ylös. Katson jonkun tien pätkän ja lähden kiipeämään. Sitä lajia sitten riittääkin jyrkkien mäkien ja satojen rappusten muodossa. Huh huijakkaa. Kyselen välillä tietä ohi kulkevilta mummoilta, jotka katselevat minua kun maahan pudonnutta avaruusoliota. Näillä teillä ei taida puuskuttavia ulkomaalaisia liiemmin kulkea?










Lopulta tulee vastaan tuttu tie ja kotisuora. Naama on punainen viimeisestä jyrkästä noususta, mutta olen perin tyytyväinen itseeni. Ei haitannut sateet eikä tihkut. Aikaa meni 1 h 20 minuuttia. Uusien reittien löytyminen innostaa minua ja kuvaaminen tuo lenkkeilyyn jonkun jujun, joka tekee siitä tavallista ringin kiertämistä mielenkiintoisemman. Toivottavasti tekin viihdyitte, sateesta huolimatta!






Tsemppaaja tien vieressä kehoittaa: "Älä enää siirrä tuonnemmaksi!" Tänään se onkin tarpeellinen muistutus, sillä päivä on täynnä ohjelmaa. Mistä löytyy lenkkirako? Vai pitäisikö siirtää huomiseksi?

Kiitos teille tsemppaajille ja myötälenkkeilijöille. Olen ainakin omien lenkkieni lisäksi huomannut seuraavia: Tältä näyttää korealainen, ankaralainen, namulainen, pariisilainen ja israelilainen lenkki. Hyvä te! Vielä ehtii muutkin mukaan...

10 kommenttia :

Hippu kirjoitti...

Siinä on jotain suunnattoman lohdullista, kun sade ropisee peltikattoon. Olen rakastanut sitä ääntä lapsesta asti. :-)

Minä aloin puuskuttaa jo pelkkien kuvien katsomisesta. :-D

Allu kirjoitti...

Hyvin viihdoin kiitos, kun täällä sisällä ei sada ja ulkonakin paistaa aurinko. On sulla nyt kyllä motivatioo juosta, chapeau!

Petra kirjoitti...

Meilla satoi eilen kaatamalla vetta, tanaan onneksi kuivempaa, sulla on kylla kivoja reitteja ja maisemia!

pikkujutut kirjoitti...

Olet jo kunnon lenkkeilijä, joita ei säät haittaa.Loistavaa!

Aili-mummo kirjoitti...

Paljon kertovia kuvia olet matkaltasi ottanut, Mine, kiitos näistä.<33333

Hienoa että ajattelet meitä lukijoitasi; hyvää viikon jatkoa sinulle.<33333

Tiina kirjoitti...

Oikeassa olet, sateenropina peltikattoa vasten on ihanaa! Olen ajatellut, että sitten joskus, kun Namuun täytyy vaihtaa katto, sinne tulee ehdottomasti huovan tilalle pelti!
Hautausmaakierros oli minullakin vähän mielessä, jos ei tänään, niin jonain päivänä ainakin.

Mine kirjoitti...

Hippu: Eikö olekin. Rakastan syksyä. Ehkä juuri sen sateen vuoksi?

Allu: En minä juokse, kun satunnaisia juoksuaskelia. Minä kävelen niin lujaa kun jaksan. Motivaatiota? En tiedä onko sitä, mutta nyt mennää ihan vaikka suomalaisella sisulla.

Petra: On tosiaan, itsekin innostuu, kun löytää uusia kulmia. Tässä vaiheessa olen koko ajan lähtenyt ovesta oikealle. Jätän vasemman puolen ensi viikkoon:).

Pikkujutut: Hahhaa. Tämä on sopiva motivaattori, kun ei julkisesti kehtaa lopettaa heti alkuunsa:).

Aili: Kiva kun jaksatte kulkea mukana nämäkin mäet. Hyvää viikon jatkoa myös sinulle.

Tiina: Jee. Minä tykkään niin haustausmaista. Täällä meillä on tiilikatto, se ei ropise yhtä hyvin....

Yaelian kirjoitti...

Oletpa sisukas kun lenkkeilet sateellakin!
Ja taas mielenkiintoiset lenkkeilymaastot:)

Riina kirjoitti...

Samaistun näihin tunnelmiisi, lähteminen on yleensä vaikeinta! ;) Mutta urheasti olet jaksanut lenkkeillä, hyvä sinä! Minullakin on projekti hyvin työn alla. Taidan tosin postata lenkkeilykokemuksistani sitten koosteen. :)

Mine kirjoitti...

Yaelian: Jos nyt tämän kolmen kerran perusteella voi jotakin sanoa, niin sanon, että olen ollut ihan reipas:). Tai neljän. Pääsinhän minä lopulta tänäänkin liikkeelle.

Riina: Minun on vaikea kuvitella, että minusta tulisi intohimoista lenkkeilijää, joka hinkuaa lähtemään. Olen varmaan ikuisesti sellainen, jota pitää potkia liikkeelle. Toivottavasti minusta tulee itsestäni sellainen potkija itselleni...