"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

480. tarina (Kun ilta saa...)

Alkukesä menee mukavasti. Lämpötilat ja ennenkaikkea ilmankosteus on vielä siedettävissä rajoissa. Sitä jaksaa iloita kesämekoista, sandaaleista ja parvekkeen laitosta. Kesän edetessä lämpötilat nousevat ja helle aloittaa uuvutustaistelunsa. Tulee ne päivät, kun uunia ei todellakaan tee mieli käyttää. Normaaleista kotiaskareista tulee valtavan suuria ja isotöisiä. Silittäminen tuntuu tuskaiselle. Jokainen asia vaatii ponnistelua ja vaikka ei tee mitään, siltikin väsyttää. Alkaa tuntea itsensä laiskiaiseksi.



Kesäinen kaupunki on ihan oma maailmansa. Päivisin puistot loistavat tyhjyyttään. Kaduilla kuljetaan, mutta oleilua varten vetäydytään sisälle tai varjoihin. Ostoskeskukset ovat ihania suosittuja keitaita ilmastointinsa vuoksi. Mieliharrastukseni onkin hengailla maitohyllyillä ja väristä vilusta. Autossa voi vääntää ilmastoinnin täysille ilmastointinuhaa uhmaten. Kotona on verhot visusti ikkunoiden edessä estämässä auringonsäteiden lämpövaikutuksia. Peitot on pistetty säilöön ja pelkässä lakanassakin on kestämistä.



Kun ilta saa, rukouskutsu kutsuu ulos. Pihalle, puistoihin, parvekkeelle. Aurinko on laskenut ja kesäelämä saa alkaa. Leikkipuistoissa leikitään, pelataan, kiikutaan ja kaivetaan hiekkaa yömyöhälle. Parvekkeilla poristaan ja syödään. Grillit kuumenevat rannoilla ja puistoissa. Kadut täyttyvät iltakävelylle lähteneistä perheistä, pariskunnista ja poikaporukoista. Kesäiltaa venytetään yömyöhälle ja kenelläkään ei ole kiire nukkumaan.

Meidänkin parvekkeella vesi virtaa ja kukkia juotetaan hämärässä. Teltassa loistaa valo, pojat siellä on kirjan tai iPodin ääressä. Kuopuksen huoneessa hyrrää tuuletin, esikoinen sinnittelee ilman mitään helpotusta. Isäntä virittää elokuvaa makuuhuoneessa. Ilmastointi hurahtaa päälle, iltapala on kannettu sänkyyn tarjottimella ja alkaa tarpeellinen viilennys päivän päätteeksi. Kesäpäivän paras hetki. Näin yleensä.



Tänä itana olimme poikkeuksellisesti auringonlaskun aikoihin läheisellä ostoskeskuksella, Meydanilla. Perheen miesväki kävi katsomassa Supermies-elokuvan ja perheen naisväki hurvitteli sen ajan ostoksia tehden ja kahvitellen. Kesken kaiken saapui suruviesti. Ystävän isä oli kuollut ja se pisti iltatoimet uusiksi. Mies kipaisi ostamaan surukotiin sopivia housuja shortsien tilalle ja lähti toivottamaan osanottomme. Minä palasin lasten kanssa pitkin pimenneitä teitä kotiin.

Kun ilta saa. Kun elämä päättyy. Näkyy asiat taas ihan toisessa valossa.

Tiesitkö tätä: Muslimit pyrkivät hautaamaan vainajan 48 tunnin kuluessa kuolemasta. Vainaja pestään ja kääritään valkoisiin kääriliinoihin ja asetetaan arkkuun. Moskeijassa järjestetään rukoushetki vainajan muistoksi, johon erityisesti miespuoliset sukulaiset ja ystävät saapuvat. Hautaan vainajan saattaa myös miesvoittoinen saattoväki. Vainaja haudataan ilman arkkua, pelkissä kääriliinoissa.

Surukotiin lähdetään joukolla heti, kun saadaan viesti kuolemasta. Surevia omaisia ei jätetä yksin, vaan omaiset ja ystävät ovat läsnä jopa päiviä. Vieraat tuovat surutaloon sokeria ja ruokaa, ettei surevien tarvitse ruveta ruoanlaittoon. Vainajaa muistetaan kokoontumalla yhteen 40 ja 52 päivän kuluttua kuolemasta. Myös kuoleman vuosipäivän muistaminen on tärkeää.

Turkissa osanotto ilmaistaan sanomalla "başınız sağolsun".

15 kommenttia :

anumorchy kirjoitti...

Noinko akkia siella pitaa suruvierailulle menna?Siis oliko jo hautajaiset olleet? Taalla on hautajaisten (yleensa samana tai seuraavana paivana kuolemasta) jalkeen suruviikko jolloin vieraillaan.

Rva Pioni kirjoitti...

Merkillisesti kääntyvät tunnelmat päälaelleen ja
ihan salaman nopeasti.
Täällä pikkiriikkinen hirsitalo alkaa olla myös tukala yöunia ajatellen. Outoa meillä, että yölläkin on ulkona asteita yli 20, puhumattakaan sisälämpötilasta.
On yllättävän kosteaa ja kuumaa näille leveysasteille.

A kirjoitti...

Kiitos tästä postauksesta!
Elämä alkaa ja päättyy aivan odottamatta!

Oikein hyvää viikon jatkoa, Mine♥

Tiina Kovanen-Bergman kirjoitti...

Voi kurja. Ikävää. Pistää miettimään elämän tärkeitä asioita itse kenenkin.

Mine kirjoitti...

Anu: Lisäsin tuon lopun, ehkä moni miettii samaa kun sinä. Nämä ovat läheisimmät täkäläiset ystävämme, joten oli luonnollista, että mies lähti heti matkaan. Isä oli pitkään sairas ja siirrettiin noin viikko sitten ystäväperheen kotiin saattohoitoon. Olemme eläneet tilanteessa jo pitkään mukana.

Rva Pioni: Kuolema on karu vieras, vaikka sen tietääkin olevan tulossa. Uskon, että siellä kuumuuteen on vielä vaikeampi tottua. Katsotaanpa millaiset on säät meidän saapuessa Suomen kamaralle. Toivon, että ollaan normaalissa Suomen kesässä eli sadekaan ei haittaisi:).

Aili: Niin se on, lyhyt on ihmisen elämä ja hetki vain kun se jo päättyy...

Madame Kissankulma: Kurjaa, vaikka tämä kuolema olikin odotettavissa. Sitä edelsi vuosien sairastaminen.

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Niin kuumissa olosuhteissa on varmasti helpompaa iltaisin. Niinhän se oli Kreikassakin, kun siellä asuin. Tuntui Ateenassakin autiolta kuumimpina päivinä.

En tiennytkään noita surutapoja, joten kiva kun opin jotain uutta!

Kirsi kirjoitti...

Niin erilaiset tavat kuin täällä Suomessa. Tuntuu, että täällä halutaan surra yksin ja rauhassa eikä muiden seuraa kaivata...enkä tiedä onko se aina hyvä ratkaisu! Tuo tapa, ettei surevaa perhettä jätetä yksin ja heille tuodaan ruokatarvikkeita yms. kuulostaa lohdulliselta rinnalla kulkemiselta...

P.S. Kiitos mielenkiintoisesta blogista :)

helin_blogi kirjoitti...

Ma kauhulla odotan jo sita kuumutta mika taalla kohta on. Nyt juuri ja juuri parjaisi vaikka ilman tuuletintakin. Mutta kylla ma sita aina valilla hetken pidan paalla. Meilla ei ole kaikenlisaksi ilmastointia ollenkaan asunnossa. Ma oon yrittanyt jo miettia kaikkia mahdollisia keinoja, miten yöt saa nukuttua :) Nyt tama on vasta mun ensimmainen kokonainen kesa taalla Alanyassa.

Anonyymi kirjoitti...

Juuri tuo turkkilaisten syva yhteisollisyys on ihailtavaa. Sen toivoisi olevan osa suomalaistakin kulttuuria. On sita ollutkin mutta yha kauemmaksi siita on loitonnuttu. Kuolema ja suru voisi tuoda meidat toistemme lahelle, jos siihen uskaltautuu. Vainajan yhdessa muisteleminen on rakkautta sekin. Olisi meilla suomalaisilla oppimista. Anisi

Mine kirjoitti...

Helmi-Maaria: Tänään olisi ollut hautajaiset. Siinä ei turhia odotella. Ja kuuma se on tämäkin päivä, joten on ollut saattoväellä hikiset paikat:(.

Kirsi: Kiitos kommentista:). Erilaista se on todella. Joka tilanteessa pitää ihmisten parveilla ympärillä. Ehkä surressa kaipaisinkin jotakuta kuuntelemaan, mutta en sairaana jaksaisi ihmismassoja kotona tai kaipaisi synnytyksen jälkeen koko sukua ja naapurustoa sairaalaan imetyksen aloittelua ihmettelemään:D. Turkkilainen haluaa aina? Kummallista:D.

Heli: Me asuttiin monta vuotta ilman ilmastointia. Läpiveto vain asunnon läpi ja jotenkin sitä jaksettiin. Väitän, että iän myötä on aina vain raskaampaa, joten ilmastointi yöllä alkaa olla jo ihan must. Siellä on kuumempi, mutta kuivempi kuuma. Istanbulissa etenkin elokuussa ilmankosteus on sietämätön ja se ainakin itselleni on kaikkein vaikeinta... Tsemppiä!

Anisi: Siinä on totisesti puolensa. Olen kyllä joskus ajatellut, että miten selvää sellainen hieman erakkomaisempi turkkilainen? Vai onkohan sellaisia olemassa? MInulla ainakin joskus sosiaalisuuden kynnys ylittyy ja sitten en jaksa yhtään ketään ja mitään...

Jael kirjoitti...

Kuten Anu tuolla mainitsikin niin Israelissakin vainaja haudataan yleensä seuraavana päivänä jota seuraa suruviikko:omaisille kuuluu viikko palkallista vapaata sitä varten ja sukulaiset ja ystävät tekevät kaiken kuten ruuan ja muut,surijan tulee keskittyä suremiseen ja muistamiseen,mietin onkohan tuo tapa tullut muslimeille juutalaisuudesta kun siinä on niin paljon samaa.....

Kirjailijatar kirjoitti...

Jotenkin helppo uskoa, että siellä elämä käynnistyy vasta auringon laskun jälkeen. Meissä on varmaan jotain etelänmaalaista verta, kun kesällä rytmi painottuu luontevasti iltaan. Keskellä päivää usein vain lojutaan jossain, varsinkin jos on helle. Ja ruokakin syödään vasta nyt seitsemän/kahdeksan aikoihin.

Mine kirjoitti...

Jael: Saattaa olla peruja sieltä. Juuri mies puhui ystävän kanssa, joka ei ole yöllä nukkunut, kun on pitänyt vieraille seuraa yötäpäivää. En siis tiedä fanitanko tätä tapaa oikeasti. Täytyisihän sitä nyt pitää kai huoli surevan levostakin?

KIrjailijatar: Meillä myös rytmit vaihtuu. Illat venyy ja aamut vanuu... Ruoka alkaa maistua illan viiletessä. Päivät sitkutellaan jotenkuten...

Hurmioitunut kirjoitti...

Samalla lailla pyritään selviämään helteestä täälläkin. Päivällä ikkunat ja verhot kiinni, tuulettimet pyörimään ja yöllä ikkunat auki. Mukavinta on ajella ilmastoidussa autossa. Toinen hyvä idea olisi viettää aikaa järvessä, mutta sain juhannuksena flunssan joten viileä vesi ei vielä houkuta. Se talviturkki pitäisi saada kyllä heitettyä. Pidän kesästä, auringosta ja lämmöstä, mutta tammikuun tyttönä minulle riittäisi maksimissaan se +25 astetta. Yli 30 asteen helle ja ilmankosteus eivät tee oloa kovin virkeäksi. Olen huono juomaan helteellä (ja ylipäänsä) vettä vaikka tiedän että sitä pitäisi tehdä, joten usein saan helteellä päänsäryn. Aurinkovoide ja hattu ovat kyllä pakollisia kavereita, muuten punoitan kuin rapu.

Mine kirjoitti...

Hietzu: Siellähän se onkin, kun ei ole helteisiin niin totuttu. Eikä ole useissakaan kodeissa ilmastointeja. Juomista kannattaa tosiaan tehostaa. Ja itse huomaan, että pelkkä vesi ei riitä vaan mieluummin kivennäisvettä. Se ehkäisee paremmin päänsärkyä.