708. tarina (Hatunnostoni kärsivällisille naisille)

Hatunnostoni kaikille teille, jotka elätte kuukausia tai jopa vuosia remontin keskellä. Meillä tätä lystiä on kestänyt nyt kaksi viikkoa ja kumpaakaan ei huvittaisi enää aamulla nousta sängystä ylös. Paljon on tehty, mutta aina vain sitä tekemistä riittää. Kun olet tapetoinut ja maalannut ikkunan pielet, näyttää patterit ihan törkyisiltä. Valkoista kattoa vasten portaikko ei enää olekaan viehättävä, vaan oikeastaan aika tunkkainen. Lisätään tähän niukat yöunet ja epäsäännölliset ruoka-ajat ja johan ärsytyskynnys kasvaa. Itseänikin jo huvittaa, kun kuuntelen itseäni.:"Kyllä mua sitten ärsyttää tää ettiminen/viimeistely/peittäminen…"

Ärsyttää tai ei, minä olen oppinut tapetoimaan. Alla olevassa kuvassa on olohuone juuri tapetoitu ja lattiat huoltovahattu. Ja ne katot maalattu. Sitä iloa kesti päivän ja sitten...

Keskiviikkona saapui kontti. Täsmällisesti sovittuun aikaan. Kun Istanbulin päässä hääräsi kahdeksan ukkoa, saapui Suomen päässä kolme miestä. Varttunein puuhasi jotakin autolla ja kaksi salskeaa nuorta miestä kantoi tavarat sisään. Minä seisoin oven pielessä ja neuvoin; "Yläkertaan, olohuoneeseen, keittiöön". Kahdella kielellä, sillä toinen nuorista miehistä oli Hollannista. "Tulin tyttöystävän perässä. Minä rakastan muuttamista ja tässä työssähän sitä saa nyt muuttaa." Hyvä hänelle. Minä en enää rakasta muuttamista yhtään. Koti on pahvilaatikkoja täynnä. Samoin piha. Mihin nämä kaikki tavarat laitetaan? 

Seuraava hatunnostoni kaikille kärsivällisille naisille. Heille, jotka pistelevät asioita järjestykseen pikkuhiljaa. Eivät piittaa keskeneräisyydestä ja jaksavat odottaa. Minä en kuulu niihin naisiin. Minä tahdon valmista nyt ja heti. Tässä tavaramäärässä vain jopa minunkin on hyväksyttävä, että valmista ei tule päivässä eikä ehkä vielä kahdessakaan. Silloin on hyvä hieman huijata ja järjestää kodista edes yksi kolo, jossa voi leikkiä valmista. Olohuone valmistui siis jo aika pitkälle keskiviikkoiltana. Epätoivon hetkinä käyn aika kurkkaamassa sitä ovelta:D.

Tänään iltasella pistettiin kotiovi kiinni ja unohdettiin rempat ja laatikoiden purkamiset. Rahjustettiin Kotkan keskustaan Meripäivien avajaisiin. Säät suosi ja Kotkan keskustassa oli vilskettä kun Istiklal-kadulla konsanaan. Lasten toiveena oli ostaa mahdollisimman monta metrilakua ja äidin toiveena oli rommirusinajäätelö. Molemmat toiveet tuli toteutettua.

Yksi tädin mussukkakin tuli nähtyä. Hän oli lähtenyt liikkeelle mukavissa jalkineissa:). Mussukan Meripäivä-traditioihin kuuluu kuulema ostaa lautasellinen muikkuja. Täytyihän meidänkin seurueen siis sellainen päähänpinttymä hankkia. Tarjontaa oli joka kulmassa ja lopulta ne muikut tuli ostettua satamasta.

Kun nyt lopultakin päästiin tuulettumaan, niin päätettiin miehen kanssa lähteä huomisiltana Meripäivä-konserttiin. Siellä kun sattuu olemaan monta artistia, jotka meillä laulelee aika tiheästi. Jospa se olisi hyvä porkkana sille, että aamulla jaksaisi nousta sängystä ja pistää ainakin keittiön ja makkarin järjestykseen? 

Kiitos teille kaikille kommenteistanne ja myötätunnostanne edellisessä postauksessa. Äiti on edelleen olemassa ja luulen, että tilanne on tällä kertaa kääntynyt hänen kohdallaan elämän puolelle. Lääkärin mukaan hän saattaisi päästä takaisin hoitokotiin, kunhan tulehdusarvot ovat täysin laskeneet. Olemme siis jatkoajalla, äiti ja minä. 

498. tarina (Isopuistossa suosittiin nestemäistä ravintoa)

Kun Kotkassa tapahtuu ja kadut täyttyvät meripäivä-kansasta, kotkalaiset kiirehtivät vakuuttelemaan, että heitä ei meripäivät kiinnosta. Osa kertoo lähtevänsä muualle, pois koko kaupungista. Osa toteaa, että ei ole vuosiin keskustassa käynytkään päivien aikana. Ulkokotkalaisen nyt on ainakin paraati päästävä katsomaan, ja tungettava itsensä eturiviin. Tällä kertaa seurasimme paraatia istuen, sillä olimme saapuneet myöhemmin paikalle emmekä kehdanneet nousta eturivin eteen seisomaan. 

Paraatin jälkeen täytyy tuppautua tungokseen ja velloa sen mukana. Ensin tungeksimme torilla, jossa tänä vuonna on kansainväliset ruokamarkkinat. Lapsia kiinnosti metrilakut. Läpi Euroopan ajaneella pariskunnalla ei nyt erityisemmin sydän sykkinyt ulkomaan ruoalle, sillä oltiinhan vasta päästy tänne kaivattujen Suomi-ruokien äärelle.

Seuraavaksi otetaan suunta kohti satamaa muutaman muun kulkijan kanssa. Vältellään väkijoukkoja tien vieruksilla ja etsitään massoista tuttuja naamoja. Niitähän ei tietenkään voi näkyä, sillä kuten jo sanoin; kotkalaisia ei meripäivät kiinnosta? Tosin voi kysyä, että ketä nämä kaikki ihmiset sitten ovat, jos ei kotkalaisia? 

Kadun kulmassa oli ainakin Jack Sparrow ja Isopuistossa tuli kotoisa olo. Joka puolella pitkin nurmea istui väkeä piknikillä, ihan niin kuin meillä Turkissa. Piknik eväät vain olivat hieman erilaiset. Isopuistossa suosittiin nestemäistä ravintoa.

Aika nopeastihan siinä sellainen tunne tulee, että eiköhän nämä ole nähty. Yksin voisi vielä vaellellakin, mutta teepäs sitä hommaa kahdeksan lapsen kanssa. Harvalle riittää pelkkä katselu, vaan tekisi mieli syödä jotakin. Tai ainakin jollekin tulee jano. Jo pelkkä limsa maksaa 3€/pieni pullo ja vesi 2.5€/samainen pieni pullo. Kerrotaan se kahdeksalla ja päätetään pikaisesti, että eiköhän lähdetä mummolaan juomaan ja savustamaan ne eilen napatut kalat. Mitäs me noista meripäivistä. Mehän ollaan ehkä pian taas kotkalaisia?

ps. Asuntonäyttöjä takana kolme viidestä. Jokohan me on käyty meillä?