Kaikkihan me tiedämme, että jouluna tulisi olla hyvä tahto ihmisten kesken. Kaikkein suotavinta se olisi kotioloissa. Hampaat irvessä joulutteleva äiti ei tule kysymykseenkään. Avain jouluvalmistelujen onnistumiselle onkin lähettää äidit marraskuulla hieman rentoutumaan. Istanbulissa siitä on tullut jo "perinne". Miesväkikin mielellään suo meille tämän "hermoloman" ja jää vahtimaan turkkilaisten naapurien hämmästykseksi jälkikasvua.
Tänä vuonna kutsuin vertaisryhmäni kanssani Bursaan. Meitä ahtautui minibussiimme yhdeksän naista. Kahdeksan meistä asuu täällä Istanbulissa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Olemme tulleet vuosien myötä tutuiksi. Samanlainen elämäntilanne on mitä parhain yhdistäjä. Jos suomessa emme ehkä olisi edes tutustuneet, täällä meistä on tullut ikään kuin sukulaisia. Mikäli Turkki ärsyttää, tai Suomi, tiedän kyllä keiden kanssa asiaa sopii ruotia. Bonus-seuralaisena tällä matkalla oli myös yhden ystävän Suomesta kyläilemään saapunut sisko.
Hotellin olin varannut meille Bursan kasvitieteellisen puutarhan vierestä, vanhaan ottomaanijan taloon tehdystä hotellista. Se olikin hyvä valinta, sillä hotellin takapihalta lähti kävelypolkuja suureen puistoon. Miten ihanaa olikaan kulkea kellertyneiden lehtien seassa. Kahisuttaa niitä jalkojen alla ja heittää vaikka ilmaan. Tuli Suomen syksy mieleen. Illalla saunottiin sydämen kyllyydestä ja syötiin pitkällä kaavalla. Puhuttiin puhumasta päästyämme.
Aamulla ajoimme Cumalıkızıkin kylään Bursan kupeeseen. Tämän kylän perustivat reilu 700 vuotta sitten turkkilaiset kızıkit. Kylän talot ovat rakennettu ottomaanityyliin vuoren reunustalle. Kylän yläpuolella sijaitsevat pellot, joissa mm. kasvatettiin aikanaan kastanjapuita. Kasteluun kyläläiset käyttävät nerokkaasti hyväkseen kevään ajan vuorilta virtaavaa lumien sulamisvettä. Tätä vettä virtaa keväästä kesään myös kylän kaduilla.
Nyt vesi ei virtaa, sillä vuoren huiput ovat vasta saaneet lumipeitteensä. Kylässä ilma on todella kylmä kiertäessämme ihailemassa värikkäitä taloja ja kylän asukkaiden myyntipöytiä. 1950- luvulle asti kylän tärkein elinkeino olivat kastanjat. Sitten puut sairastuivat ja ne jouduttiin kaikki katkomaan. Ennen niin elinvoimaiselle kylälle koittivat laihat vuodet. 1990-luvulla turistit keksivät tämän kauniin kylän ja kyläläiset ottivat tilanteesta vaarin. Maalaisleipää, hilloja, käsitöitä. Kahviloita, ruokapaikkoja ja pieniä kauppoja. Kylä pursuaa näitä, mutta mukavan kotikutoisesti. Aidon kylätunnelman voi hyvin aistia kaiken tämän alta. Mikä parasta, kyläläisillä menee taas hyvin ja he voivat jatkaa elämäänsä kylässä ties kuinka monennessa polvessa.
Kahvilan pitäjän mies lähtee meille oppaaksi. Hän esittelee talot, jossa filmattiin sarjaa "Hennaa lumella". Näyttää talot, joiden kivijalkaan uusiokäytettiin kiviä ylempänä vuorella sijaitsevasta vanhasta luostarista. Kuulemme, että jalkojemme alla olevien suurempien kivien alla on edelleen toiminnassa oleva kylän "jätevesijärjestelmä". Se sama, joka rakennettiin silloin 700 vuotta sitten. Opimme myös, että tämän kylän asukkaista kaikki, muutamaa muualta tulevaa perhettä lukuunottamatta, ovat alkuperäisten kızıkkien jälkeläisiä.
Loppupäiväksi ajamme Bursaan. Äidit tunnistaa siitä, että heidän ostosten tekonsa keskittyy tuliaisten hankintaan. Siinä ohessa syödään Iskender kebapit, sillä olemmehan yugurttikebapin synnyin seuduilla. Illaksi ajetaan sitten kotiin mieli tuuletettuna, valmiina aloittamaan jouluvalmistelut.
ps. Muistatteko valitukseni hotellien tyynyistä? Arvaattekin ehkä miten riemastuin Bursan hotellissa, kun yöpöydällä oli "Tyyny- menu", josta sai valita ortopedista tyynyä, höyhentyynyä jne. En tosin kokeillut niistä mitään, sillä olivat pedanneet vuoteeseeni justiinsa passelin tyynyn. Kerrankin!
Tänä vuonna kutsuin vertaisryhmäni kanssani Bursaan. Meitä ahtautui minibussiimme yhdeksän naista. Kahdeksan meistä asuu täällä Istanbulissa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Olemme tulleet vuosien myötä tutuiksi. Samanlainen elämäntilanne on mitä parhain yhdistäjä. Jos suomessa emme ehkä olisi edes tutustuneet, täällä meistä on tullut ikään kuin sukulaisia. Mikäli Turkki ärsyttää, tai Suomi, tiedän kyllä keiden kanssa asiaa sopii ruotia. Bonus-seuralaisena tällä matkalla oli myös yhden ystävän Suomesta kyläilemään saapunut sisko.
Hotellin olin varannut meille Bursan kasvitieteellisen puutarhan vierestä, vanhaan ottomaanijan taloon tehdystä hotellista. Se olikin hyvä valinta, sillä hotellin takapihalta lähti kävelypolkuja suureen puistoon. Miten ihanaa olikaan kulkea kellertyneiden lehtien seassa. Kahisuttaa niitä jalkojen alla ja heittää vaikka ilmaan. Tuli Suomen syksy mieleen. Illalla saunottiin sydämen kyllyydestä ja syötiin pitkällä kaavalla. Puhuttiin puhumasta päästyämme.
Aamulla ajoimme Cumalıkızıkin kylään Bursan kupeeseen. Tämän kylän perustivat reilu 700 vuotta sitten turkkilaiset kızıkit. Kylän talot ovat rakennettu ottomaanityyliin vuoren reunustalle. Kylän yläpuolella sijaitsevat pellot, joissa mm. kasvatettiin aikanaan kastanjapuita. Kasteluun kyläläiset käyttävät nerokkaasti hyväkseen kevään ajan vuorilta virtaavaa lumien sulamisvettä. Tätä vettä virtaa keväästä kesään myös kylän kaduilla.
Nyt vesi ei virtaa, sillä vuoren huiput ovat vasta saaneet lumipeitteensä. Kylässä ilma on todella kylmä kiertäessämme ihailemassa värikkäitä taloja ja kylän asukkaiden myyntipöytiä. 1950- luvulle asti kylän tärkein elinkeino olivat kastanjat. Sitten puut sairastuivat ja ne jouduttiin kaikki katkomaan. Ennen niin elinvoimaiselle kylälle koittivat laihat vuodet. 1990-luvulla turistit keksivät tämän kauniin kylän ja kyläläiset ottivat tilanteesta vaarin. Maalaisleipää, hilloja, käsitöitä. Kahviloita, ruokapaikkoja ja pieniä kauppoja. Kylä pursuaa näitä, mutta mukavan kotikutoisesti. Aidon kylätunnelman voi hyvin aistia kaiken tämän alta. Mikä parasta, kyläläisillä menee taas hyvin ja he voivat jatkaa elämäänsä kylässä ties kuinka monennessa polvessa.
Loppupäiväksi ajamme Bursaan. Äidit tunnistaa siitä, että heidän ostosten tekonsa keskittyy tuliaisten hankintaan. Siinä ohessa syödään Iskender kebapit, sillä olemmehan yugurttikebapin synnyin seuduilla. Illaksi ajetaan sitten kotiin mieli tuuletettuna, valmiina aloittamaan jouluvalmistelut.
ps. Muistatteko valitukseni hotellien tyynyistä? Arvaattekin ehkä miten riemastuin Bursan hotellissa, kun yöpöydällä oli "Tyyny- menu", josta sai valita ortopedista tyynyä, höyhentyynyä jne. En tosin kokeillut niistä mitään, sillä olivat pedanneet vuoteeseeni justiinsa passelin tyynyn. Kerrankin!
7 kommenttia :
Voi kun ihana kertomus taas! Tuli aivan kaipuu Turkkiin. Olen käynyt Alaniassa kerran ja ihastuin maahan kovin.
Luen kaikki kertomuksesi mutta en ehdi useinkaan kommentoimaan, en kenenkään blogitekstejä, kun seurannassani on niin monia ja haluan kaikki ainakin katsoa.
Saisiko lisaselitysta siihen mita nuo kızıkit ovat?
Lezzie: Kyllä täällä saa käydä ihan vaan lukemassa. Kommentit ovat kirjoittajalle piristyksiä, mutta ei niitä auta vaatia. Se kommentoi, joka joutaa:).
Anu: Turkkilaisia oli aikanaa useampi klaani. Niin varmaan nytkin, mutta aikojen myötä klaanit ovat sekoittuneet toisiinsa. Kızıkit olivat yksi klaani ottomaaniajan Turkissa. Heistä on jäänyt jäljelle muutamia kyliä, joista tämä nyt esillä ollut lie tunnetuin. Kylässä asuu näitä kızıkkejä siis edelleen.
Oi miten upeita kuvia, niin syvät värit. Nuo talot ja kujat ovat jotenkin mahdottoman rauhoittavia ja ränsistyneenäkin niin kauniita.
Mutta onpa mahtavaa, jos teillä on tuollainen naisten marrasperinne. Pitäisi täälläkin useammin kasata naiset yhteen ja tehdä jotain mukavaa.
Kirjailijatar: Joka väittää, että kuvaaminen ei ole kamerasta kiinni, on mielestäni väärässä. Kyllä vaan on kuvat kirkkaammat ja paremmat siitä päivästä, jolloin sain uuden kamerani! Väreissä on ero ja hämärässä otetuissa kuvissa. En näet tykkää käyttää ollenkaan salamaa.
Ja marrasperinne on tarpeellinen. Suomen naisille ja kaikille muille naisille kansasta tai maasta riippumatta. Levätty on, mutta sen jälkeen elämä onkin taas ollut melkoista juoksua. Koitan pian palata..
Kuulostaa ihanalta reissulta, tuollainen tekisi minullekin hyvää! Siis naisten kesken -reissu tuollaisessa miljöössä. Näyttää ihan uskomattomalta nuo kuvasi - niistä avautuu niin toisenlainen maailma kuin mihin silmä on tottunut. Ja siis ehdottomasti kiehtovalla tavalla.
Elegia: Niin se tekeekin. Väitän, että naisten kesken reissu joka miljöössä on hyväksi, mutta tietysti kaunis ympäristö tekee siitä vielä paremman. Kiitos kuva-kehuista. Minustakin tämä oli hyvä kuvapäivä, joten otan kiitokset vastaan:).
Lähetä kommentti