"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

285. tarina (Oswiecim- elämä on lahja)

Olin teini-ikäinen, kun venäjän juutalaiset alkoivat palata Israeliin. Minä törmäsin heistä joihinkin heidän matkansa kulkiessa Kotkan kautta. Muistan sen isän ja pojan, jotka ihmettelivät kerrostalomme rappukäytävän siisteyttä. Sen taiteilijan, joka piirsi vieraskirjaan kuvan. Tai sen luurangonlaihan pienen mummon, joka saattoi vain maata. Istuin hämmentyneenä hänen sänkynsä vierellä, sillä hän halusi pitää minua kädestä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta hän jäi sydämeni sopukoihin hymyilevillä silmillään ja hentoisella puristuksellaan. Toivoin, että hän pääsisi perille ja saisi rauhan. Toivoin, että he kaikki pääsisivät. 

Ensin luin Anne Frankin, sitten Leon Urikset. Kuinkahan monta elokuvaa olenkaan aiheeseen liittyen katsonut. Itkenyt saavillisen kyyneleitä jokaisen aikana. Miettinyt miksi pitää tapahtua niin paljon pahaa? Miksi ei voi olla rauhaa. Miksi ihmisen täytyy olla toiselle niin julma ja paha? Ja miksi historiasta ei opita mitään? Miksi media nostaa esiin heitä, jotka kyseenalaistavat joukkotuhon? Siloittelevat historiaa omien ajatustensa mukaan ja mikä pahinta, pyrkivät toistamaan sitä?

Moni ajattelee, että Oswiecim ei ole lasten paikka. Kyllä se meillekin oli kysymys, mutta päätimme lopulta, että lapsikin ymmärtää oikean ja väärän. Halusimme, että lapsemme tietävät miten hullusti voi asiat mennä. Miten paha voi olla maailma, jos ummistetaan silmät. Haluan, että lapseni näkevät elämän lahjana, jota tulee vaalia. Niin veimme lapset kanssamme keskitysleiriin.








Aloitimme Birkenausta. Paikka tuntui jotenkin hämmentävän tutulta. Luulen, että tunnistin sen kuvista ja elokuvista. Kuljimme portista, jonka läpi saapuivat ne tupaten täydet junat. Nääntyneet ihmiset sullottiin alunperin hevosille tarkoitettuihin parakkeihin, joiden lämmitys oli riittämätön. Tai sitä ei ollut ollenkaan. Leirin takaosassa seisoivat kaasukammiot. Joka puolella risteilivät piikkilanka-aidat ja siellä täällä kohosi vartiotornit. 








Lapset kuuntelivat tarinoitamme alkuun mielenkiinnolla. Heillä oli paljon kysyttävää. Itse liikutuin joka välissä. Muistin pätkiä elokuvista ja kirjoista. Tiesin, että totuus oli monesti vielä paljon pahempi. Mietin heitä, jotka eivät selvinneet. Suurin tunnekuohu johtui kuitenkin heistä, jotka selvisivät. Birkenauta ja myöhemmin Auschwitziä kiersi kanssamme samaan aikaan joukko valkoisiin huppareihin pukeutuneita juutalais-nuoria. He kävelivät siellä lippua kantaen. Mietin mitä he mahtoivat ajatella ja kokea kuunnellessaan oppaan kertomusta parakin lattioilla? Kävellessään raiteita pitkin kohti kaasukammioita? Kuinka monen sukulainen jäi näiden aitojen sisälle palaamatta koskaan kotiin?










Lopulta väsyivät pienten jalat. Täyttyivät päät. Loppuivat kysymykset ja vastaukset. Kiersimme hiljaa ja käännyimme porttia kohden. Kaikkea ei voi selittää. Ei voi luvata, että tällaista ei enää tapahdu. Voi vain toivoa parasta. Opettaa, että jokainen vastaantulija on arvokas luomus. Jokaista elämää tulee vaalia. Huolimatta tulijan ihonväristä, rodusta, uskonnosta, koulutustaustasta tai varallisuudesta.





 Birkenaun pihalla mies hyppäsi rattiin. Minä ja lapset työnnettiin auto kohti Auschwitziä.

14 kommenttia :

mehtäemäntä kirjoitti...

karu paikka. itsekkin käyneenä ihan veti vakavaksi. varsinkin se tavaroiden järjestelmällinen asettelu. saavillinen hammasharjoja,tynnyrillinen kampoja,pahvilaatikoittain erilaisia vaatteita ja kaikki pilkun tarkassa järjestyksessä. karmivaa.. suosittelen kyllä jokaiselle käytäväksi.ihmisen pahuutta ei ehkä ymmärrä ennen kuin on nähnyt näiden paikkojen sairauden, jossa ihmisten pelot ja pahimmat painajaiset ovat muuttuneet todeksi. sen vaan aistii tuolla.. :/

Pepi kirjoitti...

Jokaisen pitäisi käydä jossain keskitysleirissä, jokaisen pitäisi lukea ainakin yksi kirja -eikä koulu saisi vaieta koskaan!
Ahdistavia paikkoja, ahdistavia tarinoita, raakuuksia jotka todella ovat tapahtuneet liian monelle. Ja kuinka valheellisen kuvan ulkona saakaan tänä päivänä kun ruoho viheriö, ei siellä aikanaan kasvanut korsikaan....

Itse luin muuten Anne Frankia aikanaan autossa matkalla Aushwitziin ja matkalla sieltä kotiin.

Kikka kirjoitti...

Pala kurkussa luin...Ajoimme kesällä yhden tällaisen paikan ohi. Oli läkähdyttävä helle, emmekä yksinkertaisesti kyenneet lähtemään sinne varjottomalle kentälle kävelemään. Monen monta kirjaa on tullut luettua... Kiitos näistä kuvista ja käynnistä kanssanne.
Vähän viileämmällä säällä mekin vielä poikkeamme jo tilaisuus vielä on.
Kikka

Lissu kirjoitti...

Surullisinta on se, että tälläkin hetkellä jossain päin tätä maapalloa tapahtuu samantyyppistä, tosin pienemmässä mittakaavassa. Lähellä sinuakin. Surullista. Olen hieman pessimisti rauhan tulemisesta Lähi-Itään. Ikävä kyllä.

Aili-mummo kirjoitti...

Keskitysleireissä ihmisen pahuus tiivistyy ja karmaisee!!!O_O

Ihminen ei sivisty, ei opi mitään näistä kauheuksista. Luin Anne Frankin päiväkirjan 13-14 vuotiaana, ja joskus myöhemmin uudelleen. Annesta on kirjoitettu myös muita kirjoja...

Elokuvista olen nähnyt lisää keskitysleireistä...

Jotenkin ei tee mieli katsoa tällaista, vaikka tiedän, että se on totta!!!

Kiitos postauksesta, Mine!<3333

Mine kirjoitti...

Mehtänemäntä: Karupa hyvinkin. Kyllä pistää hiljaiseksi. Ja miettimään, että mitä tapahtuu ihmisen mielessä, kun tuollaista suostuu tekemään? Millä sen itselleen puolustaa ja perustelee?

Pepi: Minustakin on hyvä käydä. Se on vähän sama- asia, kun kuolleen näkeminen. Suosittelen sitäkin. Se tekee asian todeksi. Ja sen jälkeen on helpompi aloittaa surutyö.

Kikka: Näitähän maailma päällänsä kantaa. Yhdessä kuolemansellissä kävimme Romaniassa aikanaan. Nykypäivänä kuolema eristetään ihmisen silmiltä. Siloitellaan ja suvaitaan. Ollaan kun ei oliskaan. Minusta se ei tee asioista epätosia. Siksi on hyvä nähdä omin silmin. Että tajuaa millainen peto ihminen voi olla, jos siihen annetaan lupa. Eikä vain muut ihmiset, vaan kaikki. Minäkin.

Lissu: Sanos muuta. Sehän tästä niin karseaa tekeekin. Ja sen tähden lastenkin täytyy oppia ja tietää. Olisi helppoa kun voisi sanoa, että silloin eli sellainen paha Hitler, mutta kun niitä pahoja sikiää aina uusia ja samat kamaluudet toistuu joka sukupolven aikana. Nyt juuri naapurissa. Rauhaa ei tässä maailmassa nähdä Lähi-Idässä. Se on vissi se.

Aili: Ihminen on ihmiselle susi. Niin se vain on. Mutta ei siihen sovi alistua. Valitettavasti yhden kamalan vielä näytän, sitten siiryn kevyempiin maisemiin...

Kirjailijatar kirjoitti...

Niinpä. Minä täällä nyökyttelin, ihan samat muistot minulla lukemistani kirjoista ja katsomistani elokuvista. Anne Frankista se minullakin alkoi ja sen jälkeen ahmin nuorena valtavan kasan juutalaisvainoista kertoneita kirjoja.

Me kävimme tuolla, kun pienin tyttö oli ihan pieni, parivuotias. Hänelle en oikein pystynyt selittämään mitään ja olin iloinen, ettei hän silloin vielä ymmärtänyt mistään mitään. Yritin itkeä puolisalaa, etten olisi joutunutkaan selittämään, miten julmia asioita ihminen voi toiselle tehdä.

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Pari vuotiaan ei tosiaan tarvitse vielä kantaa maailman tuskaa:). Eikä viisi vuotiaankaan samalla tapaa kun kymmenvuotiaan tai kolmetoistavuotiaan. Minä uskon siihen, että lapsi ymmärtää sen minkä siinä iässä pystyy.

Muistaakohan muuten kukaan sellaista elokuvaa, jossa isä uskotteli pojalleen koko keskitysleiri-ajan, että olivat vain mukana jossakin pelissä, leirillä? Se on jäänyt jotenkin mieleen siinä määrin, että olisi kiva joskus nähdä se uudelleen...

Anonyymi kirjoitti...

Nämä kirjoittamat ja kuvaamasi asiat menevät täysin yli inhimillisen ymmärryksen, vaikka oma tietoni tulee vain kirjoista ja elokuvista. Mutta EI tarvitse mennä edes keskitysleireille katsomaan pahuutta, kun sitä joutuu valitettavasti tässä työssä kohtaamaan vähän väliä... Ymmärrän oikein hyvin, kun tuossa taanoin pohdit sitä, haluatko edes tähän työhön lopulta koskaan palata !

Tänään oli kolmas loman jälkeinen työpäivä ja joidenkin ihmisten pahuus tai sairaus on saanut minut voimaan pahoin jo kaksi päivää. En tietenkään kirjoita, mitä olen kuullut, mutta sen sanon, että perheväkivallan tekijän hoitaminen / autaminen (?) ei minulta näköjään kovin hyvin onnistu ja toinen ryhmä, jota on lähes sietämätöntä on kohdata ovat henkilöt, jotka kohtelevat lapsia kaltoin; niin seksuualisesti kuin muutenkin.

Ja tänään on ollut muutenkin vaikea päivä; työpäivän päätteeksi sai puhelun, josta kuulin erään ihmisen vaikeasta sairaudesta - se oli niin järkyttävä tieto, että en tiedä, kuinka siitäkään kukaa taas selviää...

Illalla täytyy laittaa kädet ristiin ja pyytää kaikille heille voimia ja varjelusta; niin hakatuille, sairastuneille kuin hyväksikäyteyille. t: Tiina

Kiitos, kun sain purkaa edes tänne tätä "lastia" ! Mies on Kuopuksen kanssa anopin luona loman lopuksi ja Neitojen korviin en tietenkään voi mitään vuodattaa; kyllä minä taidan olla ihan väärällä alalla !

Päivi kirjoitti...

Puhutteleva matkakohde jälleen. Kuuluu niihin paikkoihin joissa tulen joskus(!) käymään. Tulen varmasti, vaikka en ole ihan varma kannattaisiko edes. Kyllä varmaankin..

Minäkin olen käynyt läpi vaiheen jolloin luin syvää maailmantuskaa kokien läpi melkoisen määrän kirjoja holokaustista ja keskitysleireistä. Mutta mikään näistä aiemmin luetuista ei jostain syystä osunut niin kohti kuin näennäisen yksinkertainen "Poika raidallisessa pyjamassa" (http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Aita++yhdist%C3%A4%C3%A4++ja+erottaa+yst%C3%A4vykset/HS20080831SI1KU0204m) Suosittelen lukemaan, kirja on lyhyt ja helppolukuinen mutta pysyy mielessä pitkään.

-Päivi

Mine kirjoitti...

Tiina: Sehän se, kun pitäisi osata riisua päänsäkin työasun kanssa samaan aikaan. En tiedä osaisinko? Riittäisikö empatiakyky ihan jokaiselle? Ja toisaalta pitäisi muistaa ja koettaa nähdä, että kaiken sen kamalankin alla on ihminen. Kun se sisällä oleva ihminen on kasvanut vinoon, eikä itse usko sitä, se tuntui haastavimmalle. Tekevät pahaa jälkeä ympäristössään ja saavat miettimään, että onko tässä mitään tehtävissä? Kaikkia ei voi parantaa. Kaikki ei tahdo tulla terveeksi. Ja kuitenkin jonkun siellä täytyy hoitaa. Ja pitää vielä huoli, että itse jaksaa. Minä pyydän siis Voimia sinulle!

Päivi: Olimme viime kesänä Hangossa talonvahteina ja ystävillä oli tuo Poika raidallisessa pyjamassa elokuvana. Katsoimme sen ja esikoinenkin katsoi. Se oli esikoiselle varsinainen orientaatio tähän matkaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvaa voin suositella. Jos nyt jotakin niin surullista voi suositella?

Allu kirjoitti...

Tosi hienoa, että näytätte lapsillenne niin paljon maailmaa.

Vihreatniityt kirjoitti...

Tottakai olisi kivaa, jos aina voisi käydä vain huvipuistoissa ja katsoa vaikka katutaitelijoita ja syödä. Valitettavasti on myös olemassa se ihmisten musta puoli, joka tulee vastaan keskitysleirillä. Ei mielyttävä paikka vierailla, mutta tärkeä.

Lapset varmasti sulattelevat näkemäänsä erillä tavalla kuin aikuiset. Pala historiaa, jonka haluaisimme unohtaa.

Olen lukenut monta aihetta käsittelevää kirjaa, katsonut elokuvia jne. Joskus on tehnyt mieli heittää kirja roskiin, koska teki niin pahaa. Luin kuitenkin, koska minusta meidän kaikkien pitää tietää.

Näitä kuvia katsoin tippa silmässä. En teidä haluaisinko tuonne mennä? Jos olisin lähellä käymässä, menisin kuitenkin, koska tunnen, että minun velvollisuuteni ihmisenä olisi tuolla vierailla. Hiljentyä ajattelemaan edes hetkeksi niitä ihmisiä ja heidän läheisiään, jotka tuolla tapettiin.

Tuon edellä mainitun kirjan on muuten kirjoittanut Irlantilainen kirjailija. Lue se ihmeessä ja anna vanhempien lastenkin lukea. Se on nimenomaan lapsille ja nuorille kirjoitettu.

http://vihreatniityt.blogspot.ie/2011/01/poika-raidallisessa-pyjamassa.html

Mine kirjoitti...

Allu: Se on jännä isompana nähdä, että mitä niille on jäänyt mieleen tästä kaikesta menemisestä? Tuleeko niistä levottomia ja kotikissoja?

Vihreatniityt: Esikoinen ja me tosiaan katsoimme kirjasta tehdyn elokuvan. Nyt tiedämme kirjan juonen, joten en tiedä tuleeko vielä luettua? Katsotaan.

Minusta käynti oli tarpeellinen. Mutta me olemme erilaisia. Joku toinen näkee paremmaksi pysyä poissa. Tärkeintä on tietää ja muistaa. Varmistaa, että tällaista ei enää tapahtuisi. Siinä missä pystyy.