Olin teini-ikäinen, kun venäjän juutalaiset alkoivat palata Israeliin. Minä törmäsin heistä joihinkin heidän matkansa kulkiessa Kotkan kautta. Muistan sen isän ja pojan, jotka ihmettelivät kerrostalomme rappukäytävän siisteyttä. Sen taiteilijan, joka piirsi vieraskirjaan kuvan. Tai sen luurangonlaihan pienen mummon, joka saattoi vain maata. Istuin hämmentyneenä hänen sänkynsä vierellä, sillä hän halusi pitää minua kädestä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta hän jäi sydämeni sopukoihin hymyilevillä silmillään ja hentoisella puristuksellaan. Toivoin, että hän pääsisi perille ja saisi rauhan. Toivoin, että he kaikki pääsisivät.
Ensin luin Anne Frankin, sitten Leon Urikset. Kuinkahan monta elokuvaa olenkaan aiheeseen liittyen katsonut. Itkenyt saavillisen kyyneleitä jokaisen aikana. Miettinyt miksi pitää tapahtua niin paljon pahaa? Miksi ei voi olla rauhaa. Miksi ihmisen täytyy olla toiselle niin julma ja paha? Ja miksi historiasta ei opita mitään? Miksi media nostaa esiin heitä, jotka kyseenalaistavat joukkotuhon? Siloittelevat historiaa omien ajatustensa mukaan ja mikä pahinta, pyrkivät toistamaan sitä?
Moni ajattelee, että Oswiecim ei ole lasten paikka. Kyllä se meillekin oli kysymys, mutta päätimme lopulta, että lapsikin ymmärtää oikean ja väärän. Halusimme, että lapsemme tietävät miten hullusti voi asiat mennä. Miten paha voi olla maailma, jos ummistetaan silmät. Haluan, että lapseni näkevät elämän lahjana, jota tulee vaalia. Niin veimme lapset kanssamme keskitysleiriin.
Aloitimme Birkenausta. Paikka tuntui jotenkin hämmentävän tutulta. Luulen, että tunnistin sen kuvista ja elokuvista. Kuljimme portista, jonka läpi saapuivat ne tupaten täydet junat. Nääntyneet ihmiset sullottiin alunperin hevosille tarkoitettuihin parakkeihin, joiden lämmitys oli riittämätön. Tai sitä ei ollut ollenkaan. Leirin takaosassa seisoivat kaasukammiot. Joka puolella risteilivät piikkilanka-aidat ja siellä täällä kohosi vartiotornit.
Lapset kuuntelivat tarinoitamme alkuun mielenkiinnolla. Heillä oli paljon kysyttävää. Itse liikutuin joka välissä. Muistin pätkiä elokuvista ja kirjoista. Tiesin, että totuus oli monesti vielä paljon pahempi. Mietin heitä, jotka eivät selvinneet. Suurin tunnekuohu johtui kuitenkin heistä, jotka selvisivät. Birkenauta ja myöhemmin Auschwitziä kiersi kanssamme samaan aikaan joukko valkoisiin huppareihin pukeutuneita juutalais-nuoria. He kävelivät siellä lippua kantaen. Mietin mitä he mahtoivat ajatella ja kokea kuunnellessaan oppaan kertomusta parakin lattioilla? Kävellessään raiteita pitkin kohti kaasukammioita? Kuinka monen sukulainen jäi näiden aitojen sisälle palaamatta koskaan kotiin?
Lopulta väsyivät pienten jalat. Täyttyivät päät. Loppuivat kysymykset ja vastaukset. Kiersimme hiljaa ja käännyimme porttia kohden. Kaikkea ei voi selittää. Ei voi luvata, että tällaista ei enää tapahdu. Voi vain toivoa parasta. Opettaa, että jokainen vastaantulija on arvokas luomus. Jokaista elämää tulee vaalia. Huolimatta tulijan ihonväristä, rodusta, uskonnosta, koulutustaustasta tai varallisuudesta.
Birkenaun pihalla mies hyppäsi rattiin. Minä ja lapset työnnettiin auto kohti Auschwitziä.
