"Työ tekee vapaaksi." Kuljimme sisään sen kuuluisan kyltin alta. Edessämme aukeni talorivit ja suorat kadut. Olimme Auschwitzissa. Leiri perustettiin vuonna 1940 "puolalaisia poliittisia vankeja varten". Saksa oli miehittänyt Puolan vuonna 1939 ja suunnitelmat keskitysleireistä muutettiin todeksi. Oswiecimia ei valittu sattumalta. Sen sijainti oli sopivan syrjäinen, mutta silti rautatieyhteyksien päässä. Näin pystyttiin pitämään tuhoamisoperaatiot piilossa maailman silmiltä. Rudolf Höss valittiin leirien komentajaksi ja 14.6.1940 Auschwitziin lähetettiin ensimmäiset vangit.
Näiden ovien takana kuoli monien maiden kansalaisia, poliittisia vankeja, vastarintaliikkeiden jäseniä ja sotavankeja. Maaliskuussa 1941 Himmler määräsi leirin laajennettavaksi ja kertoi leirin johtaalle suunnitellusta "juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta". Varsinainen kuolemanleiri paikasta tuli keväällä 1942, kun kaasukammiot oli rakennettu Birkenauhun.
Arviot Auschwitzissa kuolleiden määrästä ovat vaihdelleet miljoonasta neljään miljoonaan ihmiseen. Tarkkaa määrää on mahdotonta tietää, koska natsit tuhosivat todistusaineistoa. Museoon on sen sijaan laitettu esille leirin karmaisevaa jäämistöä, joka kertoo omaa tarinaansa. Röykkiöittäin laukkuja, kenkiä, silmälaseja. Tukuittain hiuksia...
Puna-armeija saapui Auschwitziin 27. tammikuuta 1945 ja vapautti 7650 siellä ollutta vankia, joista 450 oli alle 15-vuotiaita. Saksalaiset olivat pakottaneet suurimman osan leirin vangeista, arviolta 56 000 ihmistä evakuointimarssille länteen. Myöhemmin tätä siirtoa alettiin nimittää kuolemanmarssiksi, koska lukuisat heikossa kunnossa olleet vangit kuolivat marssin aikana.
Olipa päivä. Lopputuloksen näette yllä. Olimme keskitysleirejä täynnä. Kävelimme syömään. Puhuimme ruoan ääressä sen mikä oli jäänyt mielen päälle. Kiitimme näkemästämme, vaikka emme siitä pitäneetkään. Talletimme sen mieliimme sopivassa määrin. Iloitsimme ruoasta, joka täytti nälkäiset vatsat. Vapaudesta, jossa saimme elää. Yön vietimme keskitysleirin kupeessa Centre for Dialogue and Prayer- nimisessä paikassa. Ajattelin, että sitä tässä maailmassa todella tarvitaan. Toisemme tavoittavaa dialogia ja rukousta.
Julmuus asui noiden ovien takana. Nyt se on muuttanut muualle ja jatkaa siellä tuhotöitään. Tällä hetkellä se riehuu mm. tuolla naapurissa, eikä se lepää...
21 kommenttia :
Miltei 40 vuotta sitten ollessani 10-vuotias kävin Auschwitzissa, ja muistijäljen se jättää kyllä. Ikuisesti mielessä ovat juuri nuo hius- ja silmälasiröykkiöt, "vuoteet", kaasukammio ja uunit... Tuohon aikaan luin annefrankit, anusmundit ja kaikki keskitysleirikirjat, mitä käsiini sain.
Valitettavasti ihminen on ihmiselle edelleenkin susi, mutta toivottavasti olemme noista päivistä edes jotain oppineet.
Systeri jo veikin tuossa sanat suusta, kuvia katsellessa tuli tunne, että katsoo kuvia mielensä syövereissä.
Niin hyvin ne ovat mieleen palaneet, ja siellä pysyvät.
Monen monituisilta reissuilta on monta asiaa unohtunut, mutta tuo paikka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
Joskus on vaikea kuvitella, että kaiken pahan vastapainona on myös yhtä paljon -jollei enemmänkin- hyvää!
Olen katsonut muutamat elokuvat mm. "kätköpaikka", joka on siis tositarinaan perustuva, myös kira on siitä tehty, muisto näyttelyn olen kerran nähnyt suomessa, en varmaan menis paikanpäälle katsomaan, jotenkin se vain on ollut hirveetä, ja masentavaa olis katsoa niitä muistoja.
Käythän joskus blogillani myös.
Muistan kuinka jo yläasteella histriantunneilla ihmettelin kuinka tuollainen julmuus voi olla mahdollista? Kuinka ihminen voi tehdä toiselle niin paljon pahaa. Eikä pahuus ole maailmasta valitettavasti kadonnut, vaikkei se samassa mittakaavassa ehkä ilmenekään (ja samanlaisella intensiteetillä).
Minusta keskitysleireille voi viedä lapsia vierailemaan jos/kun kertoo ja selittää myös niiden takana olevan tarinan. Turhaa lapsia on pumpulissa kasvattaa, pahuus tulee vastaan jossain vaiheessa elämää kuitenkin. Ja mitä nuoremmasta aloittaa sitä enemmän heihin voi ehkä vaikuttaa, jotta vastaavanlainen tapahtuma estettäisiin tulevaisuudessa. Historiaa ei tulisi koskaan unohtaa, vaan oppia siitä mitä on tapahtunut ja kasvaa sen mukana.
Upeita ja koskettavia kuvia olet meille välittänyt. Pala kurkussa ja pieni ahdistus sydämessä :'(
Jokaisen ihmisen pitäisi tehdä juuri tuo matka ja lukea kaikki kirjallisuus, joka koskee aihetta.
Minulla on tuo Santayanan lause ainakin Lumikarpalossa muutamalla kielellä...
Julmuus on ikuista ja ponnahtaa aina esiin yhä vahvempana. Julmuus kaikkia elollisia kohtaan, myös eläimiä, on elämän tahra, johon ei 'Anschlussia' löydy.
Tiina: Ajattelen niin, että yksilöinä me voimme jotakin oppia, mutta ihmiskuntana emme näköjään "kehity". Aina uusii ajatus, että joku on parempi toista. Ja paremman oikeudella voi toisen tuhota, tuosta vain. Uskonnon varjolla tai aatteen. Tai muuten vaan.
Pepi: Tottakai on myös hyvää ja kaunista. Rauhaa ja rakkautta. Toivoa sopii, että sitäkin jakautuu tasaisemmin kaikille.
Pepita: Joskus mielikuvituskin voi luoda hirmuista. Sen tähden näkeminen voi joskus jopa olla vapauttava kokemus.
Hetzu: Minäkin ajattelen niin,että ne vanhemmat jotka suojelevat lastansa liiaksi, tekevät hänelle lopulta karhunpalveluksen. Lapsi tarvitsee eväitä pahan kohtaamiseen. Niitähän annetaan mm. saduissa. Siksi luen Grimmit sellaisenaan, veren tirskumiset ja kaikki:).
Leena: Pitää tiedostaa mitä kaikkea ihmisessä voi olla. Julmuus, pahuus, hyvyys, hellyys. Kaikki ne on kaikissa meissä. Ammennamme esiin eri lailla. Syistä jotka johtuvat mennyydestä, nykyisyydestä ja siitä millaisena itse ja muut meitä pitävät.
Vaikuttavaa...;(((
Kiitos, Mine!<3333
Kaiken tämän kauheuden keskellä täällä iloitsee ja kiittää onnellinen äiti, jonka tuore teologian ylioppilas sai juuri hetki sitten kuulla, että hän pääsee asumaan (yleiskirkollinen) Ylioppilaskoti Konviktiin, joka on tarkoitettu teologian opiskelijoille. Iloista tuli ihan kyyneleet ! t: Tiina
Tämä oli ehkä sopimaton ilo tähän kohtaan, mutta oli PAKKO kertoa !
Niin totta tuo Santayanan lause, olen varmaan jo viisi kertaa siteerannut sitä blogissani(kin).
Olen tavannut ihmisiä,jotka ovat kokeneet nuo julmuudet tuolla.Täältä lähetetään kouluryhmiä tuonne tutustumaan historiaan ja se saakin ihmiset ajattelemaan.Hieno postaus!
Aili: Niin. Onneksi ovat säilyttäneet nämä. Muistinvirkistäjänä.
Tiina: Ilo sopii joka tilanteeseen, etenkin jos ei ole teeskenneltyä:).
Allu: Minustakin se sopii moneen. Tulee muistaa, mutta ei takertua.
Yaelian: Luulen, että mekin tapasimme jonkun kouluryhmän? Se on hyvä kohdata menneisyyden haamutkin. Tietää mistä on lähdetty ja jatkaa matkaa.
Nuorena kävin muutaman kerran Auschwizissä nuorten reissuilla. Ne jättivät vahvan jäljen. Luin ison määrän sitten asiasta kirjoja, jopa niin monta kirjaa, että oli lopetettava. Mieli ei kestänyt liikaa!
Peurankello: Liika on aina liikaa, keskitysleirejäkin:). Minullakin oli sellainen vaihe, jolloin luin ja katsoin urakalla. Sitten lukeminen loppui, mutta ei toivottavasti koskaan muistaminen.
Olikin vielä pakko jatkaa keskustelua tuosta iloin teeskentelystä; aluksi hämmennyin, kuin kommenttisi, mutta sitten näin "hymyn" ja pohdin asiaa vähän ememmän.
Minä olen opetellut nykyisen työni myötä kaksi tapaa, jotka aluksi tuntuivat teeskentelyltä tai vähintääkin omituiselta. Joka kerta, kun kohtaan potilaan, KIITÄN ja KEHUN häntä jostakin; joka kerta olen myös vilpitön ! Olen opetellut etsimään jokaisesta jotakin HYVÄÄ; se voi olla rohkeus puhua vaikeasta asiasta tai vaikka puhdas paita tai jopa se, että potilas on jaksanut tulla vastaanotolle.
Potilaat ihan silmin nähden ilahtuvat palautteesta, mutta se tekee myös oman työn helpommaksi tai ainakin siedettävämmäksi.
Ja paljastan vielä, että ilo tyttären asumisen järjestymisestä ei ollut ihan vilpitön; äiti minussa niin kovasti ikävöi lähtijää ja uutinen sekä ilahdutti, mutta myös teki asiasta entistä todemman... t: Tiina
Sorry ! Kauheasti kirjoitusvirheitä ; oikeinkirjoitus on ilmeisesti päässäni vielä kesälomalla? t:Tiina
Tiina: En epäillyt sinun ilosi vilpittömyyttä vaan sanoin, että aito ilo sopii joka tilanteessa. Teeskenneltykin ilo on välillä hyvästä. Ehkä sitä voi kutsua myös hyviksi käytöstavoiksi. Että osaa iloita toisen puolesta, kiittää ja kehua, antaa toisen mennä iloisin kasvoin, että osaa hymyillä, vaikka itsestä tuntuisikin miltä tuntuu. Jos tilanne sitä vaatii? Loputtomiin ei kannata teeskennellä iloakaan, että ei anna vääriä signaaleja. Tästähän saisi aikaan isommankin mietinnän...
Äidin tehtävä on haalia ja pitää kiinni, sitten oikealla hetkellä laskea irti. Ollakseen valmiina ottamaan vastaan elämän pysäkeillä, kun apua tarvitaan.
Jep ! Niin saisi tai sainkin... Olen muuten ajatellut, että tämä blogeihin (vain kolmeen) kommentointi on vähintääkin haastellista (mutta mukavaa), kun täytyy osata kirjoittaa, mitä ajattelee; lyhyesti ja selkeästi (ilman kirjoitusvirheitä). Kaikki muu jää pois; ilmeet, äänen painot, katseet, mahdollisuudet tarkentaa jne.
Tuota irtipäästämistä nyt vasta opettelen... Olen näköjään yllätyksekseni vaikea asian äärellä. Ystävistäni joku / jutut jo tätä ennakoivat; taitavat tuntea minut paremmin kuin itse itseäni. t: Tiina
...jotkut...
Tiina: Esikoisen kanssa opetellaan. Kaikkea. Nyt opettelet sitä irti päästämistä. Minulla on se vielä edessä. On muuten kivaa saada viestejä ja kommentteja. Sinun kommentit on erityisiä, kun ne sisältävät elämää pintaa syvemmältä. Ihan kaipasin kommenttejasi, kun pidit paastoasi. Niin, että kiitos, kun käyt kommentoimassa:).
Niin, itselleni tulee mieleen mita juutalaiset tekevat nyt vuorostaan palestiinalaisille..
Anonyymi: Onko sinusta Lähi-Idän rauhattomuuden syy juutalaisissa? Tekevätkö he mielestäsi syyttä yksipuolisesti pahojaan palestiinalaisille?
Lähetä kommentti