289. tarina (Istanbul- tavattiin)

Tapasin erään suomalaisen naisen muutamia vuosia sitten koululla. Hän oli pirteä ja hymyilevä alakoulun opettaja. Minä olin äiti, joka kuljetin lastani kouluun. Meillä oli toiset nimet ja oikeat elämät. Tervehdimme pihoilla ja ovilla, molemmat menossa omiin suuntiinsa. Lastemme polut sen sijaan yhtyivät ja tulivat kavereiksi koulussa ja vapaa-ajallakin. Kunnes naisen ja pojan tiet veivät toisiin maisemiin.

Internetistä löysin hänet uudelleen. Seuraten kuinka elämä kuljetti perhettä Antalyan kautta Suomeen. Perustaessani oman blogini, minusta tuli Mine. Hän oli blogistanian Karoliina. Tässä maailmassa me olemme blogitutut. Tiedämme toisistamme asioita, joita kirjoittaja haluaa kertoa. Elämme mukana rajoitetusti kirjoittajan elämänvaiheissa tai matkoissa. Jaamme joitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja joskus astumme netistä kohdataksemme oikeassa elämässä. Sitä kutsutaan kuulema blogitapaamiseksi.

Karoliinan kanssa päätimme vaihtaa kirjoja. Minä lähetin Suomeen turkkilaisia ja hän saapui Istanbuliin suomalaiset kirjat kassissaan. Tapasimme Tünelin pysäkillä ja kävelimme aamupalalle Limonlu Bahçeen. Halusin tietää millaista elämä on Suomessa, miten lasten elämä muuttuu siirryttäessä suljetusta ja rajoitetusta Istanbulin elämästä vapaaseen suomalaiseen. Mikä on vaikeaa ja mikä hyvää. Joimme Limonataa ja söimme aamupalasta kaiken muun paitsi makkarat. Karoliina syötti paikan kilpikonnat ja kissat.

Me molemmat olemme Orhanin ystäviä. Minä luin Istanbulin, Lumen, Viattomuuden museon ja kasan muita. Karoliina toivoi juuri sitä Istanbulia, alkuperäisellä kielellä. Kun nyt aamupalan jälkeen päädyimme ulos ja vastaan tuli kyltti "Viattomuuden museo", ei siellä voinut olla käymättä. Pääsimme sisään turkkilaisella hinnalla ja kiersimme katsomassa seinää, jossa oli ne tupakan tumpit. Vitriinejä täynnä erilaisia asioita ja kuvia seinillä. Kaikessa viittaukset kirjaan, joka museoon tullessa kannattaa olla luettuna. Ja mukana, sillä kirjan sivuilta löytyy kohta, joka toimii vapaalippuna tähän hassuun pieneen museoon.

Museon vierustalta alkoivat antiikkikujat. Niitä pitkin oli hyvä harhailla Istiklalkatua kohden. Ihastella aarteita ja miettiä mitä ostaisi, jos olisi tilaa. Minä olen perinyt äidinmaidosta rakkauden kaikkea vanhaa kohtaan. Jostakin kumman syystä se ei vain näy meillä kotona. Karoliinasta en tiedä, sillä sitä hänen bloginsa ei kerro.

Istiklalilla hyvästeltiin. Karoliina jatkoi lomailuaan, minua odotti kotona neljä suuta, jotka pitäisi ruokkia. Kävelin lautalle ja ihastelin kirjaani. Se oli tarkoitus lukea elokuun lomamatkalla, mutta ajattelin, että jos hiukan vilkaisen. Ihan vain vähän. Ensimmäiseltä sivulta tarina vei tarinan kertojan. Astuin Elifin Kirottuun Istanbuliin, enkä päässyt sieltä pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin harmitti. Nyt se jo loppui.

Karoliinan version tapaamisestamme voitte kurkata täältä. Kiitos vielä kirjoista, olemme nyt ne molemmat lukeneet ja laitan hyvän kiertämään muille tutuille suomalaisille...