372. tarina (Istanbul palaa arkeen)

Heräsin kellon piipitykseen seitsemältä. Hiippailin läpi viileän ja pimeän talon selvittämään sitä tämän viikon polttavaa kysymystä, että onko koulua vai ei? Helpotuksekseni kaikki merkit alkoivat viitata siihen, että Istanbul palaisi arkeen. 

Sain koululaiseni kouluun ja riensin kohti Eurooppaa. Ylilämmitetyssä bussissa hikoillen,  lautassa kahvia hörppien, ratikassa roikkuen ja lopulta reppu selässä keikkuen pitkin aurinkoisia katuja. Suuressa basaarissa muistin kyllä, että minunhan piti kuvata, mutta oikeasti takaraivossani kohisi vain kiire. Niinpä kuljin ohi vesipisteessä hampaitaan pesevän pukumiehen. Kiristäen vauhtia perään huutelevien ja liikkeitään aukaisevien myyjien kohdalla. Hiljentäen vauhtia ja napaten kuvat sieltä missä vielä nuokkui aamu-unisia myyjiä tiskiensä takana, ääntään päästämättä ja lasittunein katsein. Kyllä aamuäreä aamuäreän tunnistaa ja ymmärtää antaa toiselle rauhan.

Tutusta paikasta löytyi tuttu mies. Noin vuosi sitten päätimme Sylvin kanssa aloittaa koruprojektin rinnalle ompelukokeilun ja tarkoituksemme oli löytää siihen tarkoitukseen sopivia turkkilaisia kankaita.  Jokaisesta puodista meitä kehoitettiin menemään Suurelle basaarille ja sieltä me sitten löysimme avuliaan Eliaksen. Kankaat olivat hyvät ja tarkoitukseen sopivat ja myyjän kanssa ei tarvinnut tinkiä. Näin oli taas yksi luottomyyjä löytynyt.

Elias halusi tarjota meille teet. Kieltäydyimme kohteliaasti sillä lautalla juotu kahvi lämmitti vielä vatsaa. Sen sijaan ryhdyimme kaupan tekoon. Tänä vuonna ajattelin kokeilla joulusukkien teettämistä turkkilaisista kankaista ja etsimme niihin sopivia värejä paksumpien kankaiden valikoimasta. Punaista ja vihreää se olla pitää? 

Aurinko lämmitti ja räystäät sulivat. Aivastelin pitkin matkaa ja joka kerran joku muisti sanoa: "Çok yaşa!' (= "Pitkää ikää!") Oli kuin talven jälkeen olisi saapunut kevät. Puuttui vain linnun laulu ja pesäpuuhat.

Korukaupan setä tarjosi teet ja kohta niiskutustani seurattuaan hän vaatimalla vaati tilata myös lehmusteetä, koska se aukaisisi kurkkuani. Istuin siis teeni kanssa tiskin takaa ojennetulla tuolilla ja annoin ohjeita; "Kaksi pussia oranssia, vihreää, violettia ja pinkkiä...." Pojat juoksivat varastoon ja takaisin ja kauppiaan kanssa seikkailimme puheissamme hänen lapsuuden maisemissaan Kappadokiassa. 

Sovimme hinnan ja kiitimme teestä. Ostokset saivat jäädä seisomaan kaupan nurkkaan siksi aikaa kun kiersimme hakemassa loput tavarat muista kaupoista. Ajattelin, että palvelualttiutta täältä ei puutu ja sitä  tulen todennäköisesti täältä vielä kaipaamaan. Tai ennemminkin kai se on halua ja taitoa ryhtyä jakamaan elämäntarinoita ventovieraan kanssa? Sitä, että ihminen on tärkeä ja nuhineen lehmusteen arvoinen.

Reilun neljän tunnin ja muutaman kymmenen helmikilon jälkeen kaksi väsynyttä ostajaa venyttivät käsiään pusseja kantaessaan. Kiiruhtivat lähtemässä olevaan laivaan vain huomatakseen puolivälissä merimatkaa olevansa menossa aivan väärään satamaan...