"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

tiistai 22. tammikuuta 2013

377. tarina (Arkeni - kotiäiti)

"Mitä sinä teet työksesi?" on varmasti yleisimpiä kysymyksiä, joita olen Turkissa kuullut. Monta vuotta vastaukseni oli: "Olen kotiäiti". 


Oma äitini hoiti aikanaan minut ja isoveljeni kotona ja lähti työelämään vasta kun menin neljännelle luokalle. Luulen, että hän ei aina ollut kotiäiti omasta halustaan vaan ennemminkin siitä isäni vahvasta vanhakantaisesta asenteesta, jonka mukaan miehen kuului tienata ja vaimon hoitaa koti. Minä sen sijaan itse halusin jäädä kotiin ja kasvattaa omat lapseni niin pitkälle kuin mahdollista. Onnekseni mieheni tuki minua tässä halussa. Näin tärkeänä olla osa lasteni arkea, nähdä ensiaskeleet ja tallentaa muistiin ensisanat. Muistin myös sen, kuinka kiva oli tulla koulusta kotiin, kun äiti oli siellä ruoan kanssa odottamassa. Sen saman halusin tarjota omille lapsilleni. Yhä edelleen yritän järjestää työni niin, että ehdin kotiin ruoan kanssa lapsia koulusta odottamaan. 




Suomessa tuetaan kotiin jäämistä ensimmäisen kolmen vuoden aikana kotihoidontuen myötä. Monesti näin ulkopuolelta katsottuna huomaa, että kaikki eivät kuitenkaan näe asian tärkeyttä. Politiikan huipulta kehoitetaan äitejä kiiruhtamaan työelämää. Lastenlehtien palstalla äidit syövät ja nokittavat toisiaan erilaisten päätösten vuoksi. Työhön lähtijä saa huonon äidin leiman ja kotiin jäävästä tulee luuseri ja yhteiskunnan elätti. Omia päätöksiä puolustetaan lyttäämällä toisen malli. Miksi ihmeessä? Jos jokainen äiti tekisi päätöksensä lapsensa parasta ajatellen ja elämäntilanteensa realiteetit huomioon ottaen, ei siihen pitäisi mielestäni olla ulkopuolisella mitään sanomista. Jos sen sijaan päätöksissa pääasiassa näyttää olevan äidit ja heidän oikeutensa ja tarpeensa, kuten joissakin tapauksissa näyttäisi olevan, olisi tietysti hyvä kysyä, että minkäs takia niitä lapsia sitten hankittiin?  Eikö kotiäitiys riitä ja arvostetaanko sitä enää Suomessa? Muiden taholta tai edes äitien itsensä puolelta?




Turkissa kotiäitiä arvostetaan. Tarkoittaen sitä, että hänen asemansa välttämättömyyttä ja merkityksellisyyttä ei ylenkatsota. Kukaan ei vähättele, ei kyseenalaista, ei ihmettele, että "Etkö pelkää, että ammattitaitosi katoaa? Eikö ole tylsää olla vain kotona?" Turkkilainen äiti on edelleen pääosin kotiäiti. Tällä ei kyllä ole välttämättä niinkään tekemistä kutsumuksen tai tahdon kanssa, kun käytännön saneleman pakon. Turkkilainen kulttuuri edellyttää vielä kotiäitiyttä ja turkkilainen työelämä sanelee loput säännöt. Työpäivät ovat pitkät, hoitopaikat vähissä ja äitiyslomaa saa vain muutaman kuukauden. Monessa tapauksessa on perheelle edullisempaa ja käytännöllisempää, että äiti jää kotiin. Ja kun äiti jää, sitä katsotaan suopein silmin. Niinhän sen pitääkin olla.




Kun siis täällä vastaan, että olen kotiäiti ja sanon taikasanat "minulla on neljä lasta", arvoni kasvaa kyselijän silmissä. Puhekumppanin silmissä minusta tulee oman elämäni sankari ja pätevä ihminen. "Neljä lasta eikä lastenhoitajaa, mashallah!" Ei puhettakaan siitä, että minun pitäisi osoittaa tekeväni kyllä jotakin ihan hyödyllistäkin tässä lasten kasvattamisen ohessa. Tai paineita, että pitäisi ainakin koti pystyä itsekseen hoitamaan, kun kerran olen vain kotona. Turkkilaisen kotiäidin ja siksi myös ulkomaalaisen kotiäidin on ihan luvallista ottaa siivooja ja saada apua sukulaisten ja naapureiden taholta, sillä onhan se nyt niin arvokasta ja rankkaakin olla äiti. Neljän lapsen äidin, jolla ei ole sukulaisia apuna, täytyy olla superkasvattaja ja superhyvä ihan joka tasolla.



Minä sujahdin siis hyvin tähän maahan omine ajatusmalleineni. Olen kiitollinen siitä, että sain elää lasten pikkulapsivuodet pitäen kiinni omista arvoistani ja ajatuksistani. Ja tästä ajasta, jonka vielä saan jakaa lasten ja työn kesken, pitäen lapset edelleen ykkösprioriteettina. Sillä olen sitä mieltä, että kun lapsi syntyy, hän on riippuvainen perheestään ja ennenkaikkea äidistään. Sen tähden lapsen paras pitäisi mennä aina etusijalle. Se on tärkeämpi kuin äidin ura, äidin harrastukset ja äidin tahto. Kuitenkin niin, että samalla äidin oman elämän tulee jatkua ja pysyä erillisenä lapsen elämästä. Sillä surullisempaa ja tukahduttavampaa ei ole, kuin äiti, joka hukaten oman elämänsä ryhtyy elämään lapsen elämää, estäen tätä tekemästä sitä itse. 



Monesti olen miettinyt, että olisinko ollut kotiäiti, jos olisimme asuneet Suomessa? Olisiko arvoni pysyneet samanlaisina, vai olisiko tullut liian suureksi houkutukseksi saada se mitä muillakin on? Omakotitalo, toinen auto ja ulkomaanmatkat? Olisiko minuun iskenyt tarve osoittaa pätevyyteni "oikeassa työelämässä" hankkimalla ura? Tiedostan näet kyllä, että vastavirtaan uiminen on monesti raskasta ja on helpompi elää sitä elämää, jota muutkin elävät ja johon muutkin pyrkivät. Vai olisiko näitä edes tarvinnut laittaa vastatusten, niin kuin nyt laitan? Olettaen automaattisesti, että molempia ei voi saada?




Olisinko nähnyt näitä hetkiä, jos en olisi ollut kotiäiti? Millainen ihminen olisinkaan ilman näitä vuosia ja ilman näitä lapsia?

15 kommenttia :

Jael kirjoitti...

Lapsillasi on hyvä lapsuus kun ovat saaneet olla kanssasi kotona ja heillä varmaan on myös paljon seuraa toisistaan. SiSain poikani aikoinaan täällä kun asuin täällä ensimmäistä kertaa ja äitiysloma silloin oli vain 3 kuukautta (nyt taitaa olla 4..).Pidin sitten vielä 4 kuukautta palkatonta lomaa ja sitten piti mennä töihin takaisin ja laittaa lapsi päiväkotiin.Olin silloin hieman kateellinen siitä,etten voinut jäädä enemmän kotiin kuin Suomessa ,mutta toisaalta,en tiedä jos olisin jaksanut jäädä kotiin niin pitkäksi aikaa.Ihanat lapsikuvat:)

Pepi kirjoitti...

Ihana ihana ihana hyväntuulen kuvasarja :D
Onnelliset lapset, jotka saavat pitää äidin kotona! Valtettavasti täällä arvotetaan asioita erilaisessa järjestyksessä, vaikka nyt alkaakin taas näkyä tätä kotiäidin roolin valitsemista enenevässä määrin. Ja raha on se mikä monesti päättää vanhempien puolesta, Suomi on kallistunut lujaa vauhtia - euron myötä lisää- joten eipä monilla taida paljon olla valinnanvaraakaan....

Matkatar kirjoitti...

Ihanaa kun olet omaehtoisesti lastesi kanssa kotona, lapsistasi varmasti kasvaa tasapainoisia aikuisia. On se itsellekin kiva nähdä lasten kasvu, he eivät kauaa ole lapsia. Minun ovat jo aikuisia ja olen onnellinen niistä 7:stä vuodesta jotka sain olla aikoinaan kotona heidän kanssaan. Vieläkin välillä kaipaa sitä kun he olivat pieniä :)

Mine kirjoitti...

Yaelian: Tuollaista samaa se on Turkissakin äitiyslomien kanssa. Ja monella ei edes mahdollista siihen palkattomaan vapaaseen, eli työ menee, jos päättää jäädä pidemmäksi aikaa vauvan kanssa kotiin. Siinä siis konkreettisesti päätetään, että työ vai vauva.

Pepi: Niin minäkin olen sen ymmärtänyt. Jos ostat talon olet kiinni lainassa ja silloin raha on se joka sanelee jatketaanko äitiysloman jälkeen kotona vai ei. Luulen, että jos lapsi saisi päättää, hän eläisi mieluummin hieman vaatimattomammin ja pitäisi äidin kotona?

Matkatar: Minä ajattelen, että se on ollut meidän kaikkien etuoikeus. En ymmärrä miten olisin jaksanut työn jälkeen sen kaupan kautta kotiin ruokaa laittamaan-rumban. Se on merkinnyt sitä, että me omistetaan auto ja sekalaisia huonekaluja eikä mitään muuta aineellista. Mutta onhan meillä muistoja ja matkoja:). Ja aika kivat mukulat!

ii kirjoitti...

Meillä ei valitettavasti riitä rahat edes siihen kolmen vuoden kotonaoloon :( Minä niin mielelläni olisin kotiäiti vaikka kuinka monta vuotta. Kesällä täytyy jo katsella töitä. Toivon sentään löytäväni mukavan osa-aika työn. Kahdeksaa tuntia en halua alle kaksivuotiastani hoitopaikassa pitää. Ja vielä toivon että meillä olisi varaa perhepäivähoitoon. Kesällä nähdään kuinka käy.

Leena Lumi kirjoitti...

Mine, vein esikoiseni perhepäivähoitoon, kun hän oli 6 kk, vaikka silloin oli jo vuoden äitiysloma. Minulla oli vaativa työ, eikä kunnon tuurajaa, joten ura meni kaiken ohi. Mutta niinä vuosina, kun lasta herättelin pimeinä aamuina klo 6, vannoin, että toista lasta en tee, sillä kaikki soti luontoani vastaan. Siitä ensimmäisestä avioliitosta on siis yksi lapsi.

Sitten alkoin toinen elämä ja syntyi Meri. Olin ajatellut olla kotona pari vuotta ja sitten hakea Jyväskylän yliopistoon lukemaan historiaa tai kirjallisuutta. Vaan kuinkas sitten sattuikaan! Merillä oli todettu jo 1,5 vuotiaana vaikea vilja-allergia, vaikea siitepölyaalergia, allergia kananmunalle ja alentunut maidon sieto. Lääkärin määräys oli, että hoitaja kotiin tai toinen vanhemmista. Päiväkotiin ei ollut menemistä ja perhepäivähoitokin kiellettiin. Olin kuin pallo jalassa, mutta hyvin äkkiä minulle valkeni, että tytär on sananmukaisesti hengenvaarassa, sillä astma tuli kaiken päälle. Onneksi olen aina lukenut amerikkalaisten lääkäreiden vitamiini- ja hivenainesuosituksia ja niinpä vain kävi, että tarkastuksissa ihmeteltiin Merin hyviä arvoja. Kasvui viivästyi vain yhtenä hyvin rankkana siitepölykesänä, mutta koivun siitepölyajan vietimme Keski-Euroopassa ja omalla kustannuksella. Toki sain hoitotukea 12 -ikävuoteen, sillä diagnoosit olivat niin kovat. Ja jossain vaiheessa sitä tajusi sitten, että mikä siunaus oli saada antaa lapsen nukkua aamuisin ja herätä omaan tahtiinsa. Isäni sanoi aina, että nukkavaa koiranpentua ei saa herättää. Miksi sitten nukkuvan lapsen saisi.

Aloin tajuta, että koin jotain aivan ihmeellistä ja olin kuin voittaja. Tein siinä ohessa pakinoita lehtiin, rakensin kuuluisan puutarhan, mutta meillä syötiin aina kotiruokaa ja sain olla ruuan kanssa myös nälkäistä koulutyttöä kotiin odottamassa ja sain kuunnella kaikki päivän tapahtumat.

En ole varmaan ikinä viettänyt kenenkään kanssa niin paljon aikaani kuin Merin, mutta hänestä tuli topakka kaunotar, joka tietää mitä tahtoo. Meillä on uskomattoman ihanat välit. En ole halaajatyyppiä, mutta kun tyttäreni halaa minua, se todella tuntuu joltain.

Mine, on lottovoitto saada seurata lastensa kasvua ja saada tehdä kodista se pesä, josta pikkuisen on aikanaan hyvä lähteä lentoon. Mikään maailman mammona ei sitä asiaa ikinä muuksi muuta, joten ollaan kiitollisia, että saimme kokea jotain ainutlaatuista, jonka pitäisi olla jokaisen äidin tai isän mahdollisuus.

Elämä kiittää♥

Tiina kirjoitti...

Ihanaa tekstiä, mukavaa, letkeää luettavaa ja niin täyttä asiaa - jälleen kerran :)
Itse olin kotona pojan kanssa siihen asti kun hän oli himpun verran yli neljä. Vaikka aika oli taloudellisesti tiukkaa, ja näin jälkikäteen välillä ihmettelen, että millä ihmeellä sitä oikein välillä elettiin, niin tuosta ajasta on niin paljon ihania muistoja yhdessä olemisesta ja tekemisestä, kasvun ja kehityksen seuraamisessa, kaikesta yhteisestä, etten sitä muuksi muuttaisi.

Tiina kirjoitti...

Piti muuten sanomani, että en ole pojan syntymän jälkeen tehnyt kahdeksan tunnin työpäivää, mikä on onnellinen sattuma, sillä on ollut ihana pistää poika aamulla kouluun ja tulla kotiinkin jo kohtuu ajassa hänen koulupäivänsä jälkeen. Kaikki tämä tuntuu tietysti rahapussissa, mutta kummasti sitä kaikkeen taipuu, kun miettii mitä ostaa ja mistä ja millä hinnalla - kas kummaa, kun rakastan aina vaan kirppareita :)

Mine kirjoitti...

ii: Toivottavasti hyvä hoitopaikka löytyy. Tai tulee lottovoitto! Meillä oli hoitaja kotona, au pair systeemillä minun kielikouluaikana. Onkohan sellainen taloudellisesti mahdollista Suomessa?

Leena: Sinä tiedät sitten. Ja luulen, että suurin osa äideistä tietää sydämessään, mikä olisi paras. Toisilla elämän realiteetit vain pakottavat siihen toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Minä olenkin todella kiitollinen näistä vuosista ja tiedän itseni tässä suhteessa etuoikeutetuksi. Köyhäksi kylläkin materiassa, mutta muilla tasoilla sitten sitäkin rikkaammaksi:).

Tiina: Joku sanoikin, että siihen minkä ymmärtää todella tärkeäksi, löytyy aika ja/tai raha. Meidän "onni" on ollut se, että meillä ei ole taloa eikä mitään muutakaan niin isoa, johon olisi tarvinnut ottaa velkaa. Muuten on vain pidetty isin ja äidin opit: Ei osamaksulla eikä velaksi. Säästäen ja tarvittaessa pihistellen. Tuo lyhennetty työpäivä olisi kanssa tosi hieno juttu äideille. Se kai onkin aika yleistä mm. Saksassa?

Satu kirjoitti...

Ihana postaus ja vielä ihanammat kuvat. <3

Oma äitini oli kotona ihan koko lapsuutemme, mikä johtui varmaankin äidin omasta halusta sekä siitä, että isäni oli erittäin kiireinen yrittäjä ja varsinainen työnarkomaani. Koska olen saanut "nauttia" äidistäni koko lapsuuden, joskus olen mielessäni hieman kritisoinut hänen ratkaisuaan jäädä kotiin. Mietin, että olisiko minusta tullut kovinkin toisenlainen (sosiaalisempi?), jos olisi pitänyt mennä heti pienenä päiväkotiin. Pitäisi varmaankin osata arvostaa varauksetta äidin työtä kasvattajana, mutta en kuitenkaan ihan voi. Anteeksi, äiti. :-)

Mine kirjoitti...

Hippu: Meidän tiellä oli silloin useampi kotiäiti ja sen takia oli jatkuvasti kavereita. Muutamana päivänä kävin seurakunnan kerhossa, joten en muista, että olisi koskaan ollut seuran puutetta. Omissa lapsissani taas esikoinen oli pienenä jatkuvasti kaveria vaille, sen takia hän kävi vajaan vuoden turkkilaisessa tarhassa puolipäiväisesti. Se oli hänelle hyvä ratkaisu. Muut lapset sen sijaan olivat mielellään kotona koulun alkuun saakka, joka sekin alkaa täällä jo 5-vuotiaana. Eli suomalaisittain aika aikaisin.

A kirjoitti...

Mine, kiitos tästä postauksesta ja ihanista kuvista!<3

Olet tehnyt 'uhrauksen' lastesi ja perheesi hyväksi!<3333 Uskon että lapsesi tulevat isoina kiittämään sinua sydämensä pohjasta!

Suomessa katsotaan kotiäitiä kuin rikollista. Omien lasten hoito ei kelpaa työksi, vaikka sitä tekisi 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä. Poikani perheessä on viisi lasta, joista yksi cp-vammainen. Häntä on kuntoutettava jatkuvasti 2-3 kertaa viikossa, ajettava autolla 10 000- tai satojatuhansia kilometrejä. Arvokas lapsi, mutta hän pärjää koulussa hyvin ilman apua ja avustajia. Kuntoutus alkoi kun lapsi oli 7 kuukauden ikäinen, nyt hän täyttää 10v.

Lapset ovat syntyneet parin vuoden välein, joukossa kaksoset. Aina vain kysellään, eikö hän ole työssä? Olen vastannut, että hän tekee 24 tuntia vuorokaudessa, mutta sehän ei ole mitään...

Viimeiset kolme vuotta miniä ja poikani ovat opiskelleet uutta ammattia.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, Mine!<3333

Mine kirjoitti...

Aili: Kyllähän sitä toivoisi, että näkisivät näiden vuosien arvon joskus. Jos eivät näekään, niin minä itse olen nähnyt. Ja mies. Sekin riittää minulle. Toivottavasti miniäsi pääsee työelämään, sitten kun haluaa ja pystyy. Sehän jännitys se on vielä itselläkin edessä...

Anonyymi kirjoitti...

Ihania kuvia! Nykyään käytän tietokoneen sijasta puhelinta tai tablettia, joilla kirjoittaminen on ärsyttävää. Siksi kommentointi on jäänyt.

Toivottavasti uusi vuosi on alkanut onnellisesti ja aurinkoisia päiviä riittänyt! Helist

Mine kirjoitti...

Helist: Juuri tänään on satanut vuoroin vettä ja lunta ja aurinko pysytellyt visusti piilossa. Kaipasinkin sinua, hyvä sentään, että et ole ihan kadonnut maailmasta.