"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 31. tammikuuta 2013

385. tarina (Arkeni - ... ja ne hautajaiset)

En ole koskaan ollut islamilaisissa hautajaisissa. Sivusta seuranneena näyttää siltä, että ne eivät olekaan naisten juttu. Muutaman kerran olen näet seisoskellut hautausmaan laitamilla tai moskeijan lähistöllä, kun vainajaa on saateltu viimeiselle matkalle. Saattoväessä on kovin harvoin naisia mukana. Naiset siis surevat ilmeisesti surunsa jossakin muualla? 




Hautajaisissa olen kuitenkin ollut yhden kerran täällä Istanbulissa. Vainaja oli meille tuttu setä, laitapuolen kulkija ja surullisen hahmon ritari. Tutuksi tulimme kirkossa, jonne setä vuosia sitten eräänä sunnuntaina saapui vihreän nokkahuilunsa kanssa ja yhtyi säveleen korvakuulolta. Sen kerran jälkeen hän saapui sunnuntai sunnuntain perään ja kuulemistamme tarinoista koitimme yhdistellä palaa sedän elämästä, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Setä kun yhdisti totuuden ja tarun ja tarina muuttui matkan varrella moneen kertaan. Milloin hän oli ruotsalaisen äidin poika, millon kolmen pojan isä tai vaikkapa suomalaista sukujuurta. Se kuitenkin tuli selväksi, että sedällä ei ollut Istanbulissa ketään sukulaista, jos mielikuvitusperhettä ei otettu huomioon. Hän oli kreikkalaissyntyinen ja sitä myöten kristitty, mutta suku oli lähtenyt vuosien myötä yksi toisensa perään pois Istanbulista. Tai he lepäsivät jollakin kaupungin kristillisistä hautausmaista.




Vuosien varrella setää yritettiin auttaa. Etsittiin asuntoa. Pestiin pyykkiä. Setä ei kuulunut niihin, joita on helppo rakastaa. Hän keräsi roskia laatikoista ja haisi pitkän matkan päähän. Lensi ulos asunnoista muutettuaan ne vähä vähältä kaatopaikoiksi. Mieli oli repaleinen, joskin vahvassa ruumiissa. Ikää oli yli kahdeksankymmentä ja setä teki pitkiä kävelylenkkejä, joissa nuoremmilla oli perässä pysymistä. 

Kunnes sattui se kohtalokas kävelylenkki jolla setä kaatui ja löi päänsä, eikä noussut enää. Kylällä setä tunnettiin ja tiedettiin kristityksi. Näin saapui tieto kuolemasta mutkien kautta seurakuntamme papille, joka lähti mieheni kanssa vainajaa tunnistamaan sairaalalle. Saaden samalla hautajaiset järjestettäväkseen, kun ei ollut ketään muutakaan, joka ne järjestäisi. Tai oli, mutta ei Turkissa. Kuoleman myötä saimme näet yhteyden sedän veljiin, jotka asuivat ulkomailla. Sieltä luvattiin kiitollisina olla maksumiehinä hautajaisille, jos vain setä pääsisi kunnialla ylösnousemusaamua odottamaan pyhiin multiin. 




Feriköyn kaupunginosasta löytyi pieni protestanttien hautausmaa, josta ostettiin kirkolle samoin tein viisi hautapaikkaa. Papit tekivät siunauskaavan ja sanaa sedän kuolemasta laitettiin menemään pitkin Istanbulin seurakuntia. Armenialainen hautaustoimistokin löytyi huolehtimaan arkusta ja vainajan hausta. Opittiin sekin, että muslimit  haudataan käärinliinoissa, mutta kristityt pitää haudata arkussa. Autossa matkalla haudalle harjoiteltiin vielä hautausvirsiä turkiksi. Kuopus kyseli silmät ymmyrkäisinä, että miksi meidän pitää laittaa setä kiven alle makaamaan?




Iloksemme pieneen kappeliin kerääntyi noin kaksikymmentä henkeä saattamaan setää viimeiselle matkalleen. Pappi piti puheen, josta huokui se, että vainaja oli tullut tutuksi. Kuului ylösnousemustoivo. Haudalla veisattiin ja hautaa kiinni lapioidessamme alkoi spontaani muistelu. Vuosikymmenien aikana sedän piipahtelu milloin mihinkin seurakuntaan oli luonut monta muistoa. Hänen luonteensa kimuranttius, mutta myös ne kaikki yhdessä koetut tapahtumat. Kuten se kerta, kun setä tuupertui penkkiin kesken ehtoollisen. Kuinka koetin virvoitella häntä ja huusin soittamaan ambulanssia. Ja kuinka juuri ennen ambulanssin tuloa setä virkosi, katsoi hetken ympärilleen, tarttui vihreään nokkahuiluunsa ja jatkoi soittoa välittämättä ympärillä olevista hätääntyneistä ja kyselevistä katseista. "Kohtaus kun Kaurismäen elokuvasta", toteaa mieheni aina kun tämä tapaus tulee mieleen. Silloin setä  vietti yön sairaalassa tarkkailussa  ja palasi vielä elämäänsä muutamaksi vuodeksi.



Nyt oli setä tullut maallisen vaelluksensa päätyyn. Feriköyn pienellä hautausmaalla hän makaa odottaen ylösnousemusaamua ja pääsyä taivaalliseen kuoroon. Pään vieressä risti ja haudalla havupuu.

ps. Kuvasin hautajaiset sedän sukulaisten pyynnöstä. Jotenkin olen vakuuttunut siitä, että heitä ei haittaisi tämä blogiteksti ja asian jakaminen. Tietävät kyllä, että emme me pahalla muistele vaan päinvastoin. Rakkaudella, sedälle.

19 kommenttia :

Kirjailijatar kirjoitti...

Voi miten kaunis kertomus. Ja minä totisesti näin, kuinka setä tuupertui ja jatkoi sitten soittoaan vihreällä nokkahuilulla. Sulla näitä tarinoita riittäisi vaikka kirjaksi asti ja ne ovat vieläpä tosia!

Jael kirjoitti...

Surullinen mutta samalla lohdulinen tarina;lohdullista se,että tuo sedällä oli ihmisiä,jotka halusivat häntä auttaa,myös hänen viimeisellä matkallaan.

Satu kirjoitti...

Kaunis tarina. <3 Tuli vähän surku tuota setää, mutta onneksi hän sai kuitenkin kauniit lähtöjuhlat.

Pepi kirjoitti...

Niin kauniisti ja elävästi taas kuvasit, että tuntui kuin olisi elänyt tarinassa mukana :D
Hajuine kaikkineen....

Anonyymi kirjoitti...

Sedän elämä lienee ollut haasteellista kanssaihmisille, mutta myös hänen perheelleen ja myös Sedälle itselleen ? Sinun tarinoistasi tuli mielenkiintoinen kertomus, mutta niin olisi varmaan tullut Sedänkin elämästä...Lukiessani tuli monta muutakin Setää mieleeni vuosien varrelta tuolta mielisairaalavuosiltani; kaikki eivät varmaankaan saaneet yhtä kaunista viimeistä matkaa kuin tämä sinun Setäsi. t. Tiina

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Se on syöpynyt minun mieleeni, muistan kuin hidastetussa filmissä kaikki ilmeet ja sen epätodellisen tunnelman:).

Yaelian: Kuinka monta surullisen hahmon ritaria tämä maailma päällänsä kantaakaan. Mutta kaikkein surullisin ajatus on hauta, jonka äärelle ei tule kukaan.

Hippu: Setä oli oikeastaan pääosin kovin iloinen setä. Ei puristanut maailman huolet eikä vaatimukset. Ajattelen, että sedällä saattoi olla huomattavan paljon mukavampi elämä kuin monella meistä taviksesta.

Pepi: Usko minua, siihen hajupuoleen et olisi halunnut eläytyä....

Tiina: Näitä setiä maailma kantaa päällänsä ja pian me opimme katsomaan sivuun heidät nähdessämme. Tämä setä pakotti meidät katsomaan kohti ja siitä saamme olla hänelle kiitollisia. Jokainen ihminen on arvokkaan lähdön arvoinen.

Mari Jalava kirjoitti...

Voi ei, miten hieno kirjoitus.

A kirjoitti...

Kiitos tästä kertomastasi Sedän tarinasta, se on mieleenpanuva ellei suorastaan opettavainen!

Sedällä oli onnea, että hän oli kristitty ja että te autoitte häntä maallisella matkallansa. Nyt hänellä ei ole tuskia eikä muitakaan murheita!<333

Matkatar kirjoitti...

Kiva tarina ja oli varmaankin ihan mukava setä, hienoa kun olitte saattamassa häntä viimeisellä matkalla!

anumorchy kirjoitti...

Liikuttava tarina! Sedalle tuli kaunis loppu ystavien kera.

Mine kirjoitti...

Mari: Kiitos, jokainen ihminen on tarinan arvoinen.

Aili: Niin, minäkin ajattelen, että nyt sedän repaleet on poissa ja loppu hyvin kaikki hyvin.

Matkatar: Sanoisin, että erilainen setä. Ihan ilman pilkkaa.

Anu: Kaunis ja persoonallinen. Minusta se spontaani muistelutilanne haudalla kuvasi parhaiten sedän elämää. Kukaan ei yrttänyt tehdä sedästä kiiltokuvaa. Ongelmat oli puheissa selvästi esillä, mutta jotenkin itsestään selvästi ja tiedostaen, ei ivaten tai mollaten.

Allu kirjoitti...

Kiva kun huolehditte siitä sedästä. Olen lukenut täällä lehdestä, että muslimihautajaisissa joku läheinen menisi liinaan käärityn ruumiin kanssa hautaan ja kääntäisi siellä ruumiin kohti Mekkaa, mutta saksalaisissa haudoissa se on vaikeaa, kun haudataan niin syvälle. Täällä heidän on pitänyt saada erikoislupa, kun normaalisti on määräys haudata arkussa.

ii kirjoitti...

Lepää rauhassa setä.

Mine kirjoitti...

Allu: Tosiaan, täällä haudat ovat tosi matalia, kuten ehkä kuvasta huomasit. Minä kannattaisin kyllä tuota kääriliinasysteemiä. Miksi ihmeessä pitää ostaa kalliita arkkuja hautaan hajoamaan. Kääriliinassa tulisi nopeammin luonnon tehtyä työnsä. Täällä oli siis taas joku sääntö, että kristityt on haudattava arkussa.

ii: Niinpä, olet leposi ansainnut.

Pepi kirjoitti...

Hei....mulla näkyy että olet tehnyt tunnustuspostauksen, hallintapaneelissa se aukeaa muutaman rivin verran mutta varsinainen teksti ei! Onko joku virhe julkaisussa??
Koitapa uudestaan!

Taika kirjoitti...

Lähetän sedälle paljon valoa ja iloa sinne missä hän nyt onkaan.

Lohdullinen päätös mielenkiintoiselle ihmiskohtalolle.

Mine kirjoitti...

Pepi: Tein ja otin heti pois. Laitan sen seuraavan postauksen loppuun, kun en keksinyt kenet haastaisin ja päätin olla haastamatta ketään....

Taika: Mielenkiintoisellepa hyvinkin. Tosin tässä elämän myötä olen alkanut kääntymään sen faktan puoleen, että jokainen ihminen on mielenkiintoinen...

Saga kirjoitti...

Voi miten lämmin kertomus. Kiitos.

Mine kirjoitti...

Saga: Ole hyvä. Sinulla onkin tapahtunut hurjia. Kävin pikaisesti, mutta tulen uudelleen...