453. tarina (Daya - sitten minä lähdin)

Jos haluaisin kertoa teille kiiltokuvaversion turkkilaisen naisen elämästä, minun ei olisi kannattanut valita Dayaa tähän sarjaan. Jos oikein huonosti käy, hänen tarinansa vain lisää ennakkoluuloja, ainakin turkkilaisista miehistä. Otan siis tietoisen riskin ja kerron Dayan tarinan tästäkin huolimatta. Tarina ei ole kovin kaunis, eikä Dayan elämä ole ollut helppo. Tämä on ennemminkin selviytymistarina ja tarina toivosta parempaan tulevaisuuteen. 

"Minä synnyin ruuhkaiseen perheeseen. Meitä oli kaikkiaan kolmetoista, yksitoista sisarusta ja vanhemmat. Lapsuus oli köyhä ja me kaikki sisarukset nukuimme samassa huoneessa. Huoneen katossa oli pieni reikä ja siitä saatoimme katsoa aamun tulleen ja todeta päivän säätilan. 16-vuotiaana menin naimisiin vanhempieni valitseman miehen kanssa. Sellainen oli meilläpäin tapana silloin ja on osittain vieläkin." Daya on kotoisin syyrian rajan seutuvilta ja hänen kotikielensä oli arabia.

Avioliiton kolme ensimmäistä vuotta olivat onnelliset. Daya ajatteli, että hänellä oli käynyt hyvä onni. Syntyi kolme lasta. Pienimmän ollessa vauva alkoivat vaikeudet. "Jokin miehessä muuttui ja alkoi lyömiset ja jatkuva pelko siitä millaisessa mielentilassa hän on. Minulla oli kolme pientä lasta, ei koulutusta ja  tieto siitä, että tällaistakin perhe-elämä on. Vaikka ajattelin, että en ole tehnyt mitään ansaitakseni tällaista kohtelua, en lasten takia voinut lähteäkään. 18 vuotta jatkoin vain lasten vuoksi siinä suhteessa. Kun he olivat tarpeeksi isoja, minä lähdin."

Eronneen naisen osa olisi ollut Dayan kotiseudulla liian vaikea, joten hän lähti rannikolta etsimään työtä. "Päädyin Antalyaan ja työskentelin siellä itseäni kooten. Sitten palasin takaisin kotiin yrittämään. Ehkä ajattelin, että mies olisi ottanut opikseen? Kolme vuotta riitti todistamaan, että hän ei ollut oppinut mitään. Vuonna 2002 päätin, että elän elämäni yksin." Niin Daya palasi Antalyaan, jossa hän työskenteli 8-vuotta hotelleissa ja ravintoloissa. "Vuonna 2010 tulin Istanbuliin. Sisareni asuu täällä ja ajattelin, että olisi hyvä olla edes jonkun perheenjäsenen lähellä."

"Turkissa yksinäisen naisen elämä ei ole helppoa, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä kotona." Daya on tehnyt itselleen yksinäisen naisen elämän, johon kuuluu kimppakämppä, työtä ja ystäväpiiri, johon minullakin on kunnia kuulua. Hän on vuosien ajan käynyt säännöllisesti tapaamassa perhettään ja lapsiaan kotiseuduilla. Suhde ex-mieheenkin on nykyään niin hyvä, että hän voi vierailullaan yöpyä saman katon alla, jotta saa olla koko ajan nyt jo aikuiseksi kasvaneiden lasten kanssa. Kumpikaan ei ole mennyt uudelleen naimisiin. "Ehkä hän ymmärtää tehneensä väärin, eikä itsekään uskalla ryhtyä uuteen suhteeseen? Anteeksipyyntöä en ole kuullut, mutta ehkä senkin aika vielä tulee?"

Mieheni pyytää meitä katsomaan toisiimme. "Mehän olemme kun rakastavaiset kihlakuvissa", tuumaa Daya. Se on meistä niin hassua, että kuvien otosta ei meinaa tulla mitään.

Entä sinä Daya, oletko menettänyt toivosi turkkilaisten miesten suhteen? Oletko onnellinen elämäsi tässä vaiheessa? "Ei elämäni ole helppoa edelleenkään, mutta se on opettanut olemaan kiitollinen sellaisista asioista, joita en osaisi arvostaa ilman tätä elämän kokemusta." Yksin oleminen ei vaivaa, mutta ei Daya kuulema ole kokonaan luopunut toivosta miestenkään suhteen. "En oman kokemukseni perusteellakaan ajattele, että mieheni olisi perinteinen turkkilaisen miehen koko kuva. Ystäväpiirissäni on toisenkinlaisia miehiä."

Entä huivi, pääsitkö siitäkin eroon, kun erosit miehestäsi? Nyt Dayaa naurattaa. "En minä ole koskaan käyttänyt huivia, eikä kukaan sisaruksistani. Se ei ole mitenkään erityisen yleistä meilläpäin. Äitini käytti kyllä huivia aina töitä tehdessään. Sillä ei kyllä ollut mitään peittämismerkitystä, vaan se oli sellainen hänen ikäluokkansa naisten tapa."

Tällainen rohkea ja tulevaisuuden suhteen toiveikas turkkilainen nainen on ystäväni Daya. Ihailen hänen positiivista elämänasennettaan ja sitä, että hän ei ole kitkerä eikä katkera, vaikka syytä olisi ollutkin. Alistettua naista hänestä ei saa, vaikka yritystä siihen on tarinan mukaan riittänyt.

Tiesitkö tämän: Turkkilaisista naisista noin 39% kokee väkivaltaa josakin vaiheessa elämäänsä, useimmiten perheenjäsenten taholta. Suomessa vastaava luku on 18%, Saksasssa 23% ja Isossa-Britanniassa 19%. Se on surullista, eikä minulla ole tarvetta mitenkään puolustella tai kaunistella tätä asiaa. Perheväkivalta on häpeällistä, surullista ja tuomittavaa jokaikisessä tapauksessa ja jokaikisessä maassa.