"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 17. helmikuuta 2014

632. tarina (Lammas ikkunassa)

Mies meni Eurooppaan. Minä menin mukaan. Minä jäin Eminönüün, hän jatkoi matkaansa Karaköyhin. Aurinko paistoi ja linnut lauloi. Ajattelin kävellä teille Balatin. Aikaa säästääkseni otin Eminönüstä bussin Eyüpin suuntaan ja hyppäsin Fenerissä siitä ulos. Sen jälkeen kuljinkin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, ristiin rastiin ja välillä kai vähän ympyrääkin. Tällaiselta siellä näytti.






Muutama vuosikymmen sitten Balat oli yhtä kuin juutalaiset. Aluetta asutti lähinnä Espanjasta karkoitetut sefardijuutalaiset, jotka osmanisulttaani toivotti tervetulleeksi kaupunkiin hetimiten Konstantinopolin valloituksen jälkeen. Nykyään alueella asuu juutalaisia enää vain muutamia, mutta heistä muistuttaa parikin toiminnassa olevaa synagogaa. Vanhoja taloja asuttavat Mustaltamereltä ja itäiseltä kurdialueelta tulleet maahanmuuttajat. Oman värinsä alueelle antaa myös vieressä olevan Fenerin kaupunginosa kreikkalaisineen. Kaduilla kuulee montaa eri kieltä ja siellä täällä näkyy myös olevan kirkkoja.








Harmaana päivänä täälläkin voisi olla ränsistynyttä? Nyt auringonpaisteessa kaikki on niin iloisen näköistä. Värikkäät talot ja kadun päällä liehuva pyykki. Lammas alakerran ikkunassa ja auringonpaisteessa makailevat kissat. 





Kadun kulmassa oleva lapsijoukko ei halua minun jatkavan matkaa. Pitää ottaa lisää kuvia ja näyttää miten hassuja he ovatkaan antaessaan toisillensa pusuja. Turkkia ei ymmärrä lapsista kukaan, en tiedä mistä he ovat tulleet. Lopulta joudun hätistelemään heidät kauemmaksi, sillä matkan on jatkuttava. Juoksevat perässäni korttelin verran.






Kadut ovat ihan omanlaisiansa. Talot ovat matalampia kuin muualla ja taidan olla jossakin työpaja alueella. Toisen oven takana hitsataan ja sitten ovat nämä ihanat aarteet. Kalusteisiin kirjoitetusta lapusta käy ilmi, että pajassa työskentelevä mies pelastelee näitä vanhoja puukalusteita purkukohteista ja korjailee niitä pajassaan. Jäivät jo kummittelemaan mieleni päälle ja luulen, että minun on palattava katsomaan näitä uudelleen auton kanssa. Olisiko joku näistä helmikuun ostos?




Sitten alkaa ylösnousu. Villatakki on selvästi liikaa, kuten myös saapikkaat. Autan mummoa mäessä, sillä nousu on melkoinen ja hän raukka puuskuttaa kassinsa kanssa. Täällä on pihoilla kanat ja suloinen vahtikoira kurkistamassa aidan yli. Onnittelen itseäni hyvistä reittivalinnoista ja ylhäällä minua odotaa yllätys.






Sattumalta putkahdan Tekfur-palatsin pihalle. Tai sen pihalle, mitä tästä bysanttilaisten keisarien palatsista on jäljellä. Täältä käsin keisarit hallitsivat 1200-luvulta Konstantinopolin kukistumiseen asti. Osmaanisulttaaneille se ei kelvannut paltsiksi, vaan rakensivat Topkapin toiselle puolen kaupunkia. Tekfuria osmaanit käyttivät milloin norsutallina, salaisena bordellina tai posliiniverstaana. Nyt palatsi on restauroinnin alla, joten ehkäpä sinne vielä joskus pääsee sisällekin asti katselemaan?





Kävelen muurin reunaa pitkin ja päädyn Edirnekapin bussipysäkille. Tässä olisi muuten ollut lähellä myös Chora-kirkko, joten jos joskus päädyt kävelemään näitä reittejä, se kannattaa pistää mieleen. Nyt minä en enää ehdi Choraan. Hyppään siis bussiin, joka vie minut Eminönüün ja laivaan. 




Üsküdarissa jälleen treffataan miehen kanssa ja syödään herkullinen lounas täällä kattojen päällä. Sitten taas tiemme erkanevat. Mies jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin ruoan laittoon.



Voihan Istanbulin kevät sentään! Ei hullumpaa, ei hullumpaa...

19 kommenttia :

SaaraBee kirjoitti...

Ei tosiaankaan hullumpaa. Tunnen nuo nousut jaloissani! Sinne puusepän pajaan sinun on kyllä palattava uudestaan.

Pepi kirjoitti...

Sinä sen sanoit: ei hullumpaa :D

Carola Lehtonen kirjoitti...

Voi ihana Istanbulin kevät sentään!!
Ihan täytyy myöntää että kateeksi kyllä käy...täällä sumuinen sää vain jatkuu...Onpas kauniita vanhoja puusepäntyön taidonnäytteitä osunut reitillesi...niin mukavaa, että joku viitsii ja osaa kunnostaa vanhaa, tykkään;)Näistä sinun jutuistasi kyllä huomaa sen miten paljon näkee kaikkea kivaa ja mielenkiintoista kun vaan lähtee avoimin mielin kävellen liikkeelle ja tallentaa näkemänsä vielä kameralla, sinulle jää kyllä hienoa materiaalia vuosiesi varrelta sieltä, niitä muistoja!

Kikka N kirjoitti...

Hei!
Kiitos viehättävistä tunnelmakuvista..
Kuvat mitkä oikein kolahtivat minuun olivat nuo pelastetut kalusteaarteet!
NEHÄN ovat oivallisia Sinun Turkkilaiselle Nukkekodille...sinulla lienee vielä aikaa etsiä aitoa turkkilaista rekvisiittaakin sisustamiseen. Nukkekodin yleisin mittasuhde on 1/12 ja se tarkoittaa, että oikeanelämän koot kaikkinensa / nukkekodin kaikki koot: kaluste, astiat yms

Jäänpäs odottelemaan :)
Kikka

Kikka N kirjoitti...

...tai ehkä selitin hankalasti tuon kokojutun. Yleisimmin käytössä olevissa ja tehtävissä nukkekodissa kaikki on yksi kahdestoista osa oikeasta koosta

Matkatar kirjoitti...

Ihanaa kun sielläkin on niin keväistä, mekin olemme herkutelleet mansikoilla jo monena päivänä (vaikkeivat voita Suomen mansikoita..)
Kivoja tuollaiset putiikit, jotka kunnostavat vanhoja kauniita huonekaluja ja esineitä. Meidänkin nurkille avasi juuri samantyyppinen liike. Ai jai houkutuksia täynnä... :D

Jael kirjoitti...

Ihanat nuo kalusteet ja lapsikuvat.PIdän tuollaisista paikoista missä on vähän sitä sun tätä,kieltenkin suhteen. Useita juutalaisia on varmaan muuttanut tänne viime aikoina Erduanin vuoksi,kun ovat tunteneet olonsa turvattomaksi,sääli,kun ovat olleet niin kauan Turkissa.

Mine kirjoitti...

Vihreatniityt: Minä luulen kanssa, että paluu on pakollista.

Pepi: Olisin voinut myös sanoa, että ei pöllömpää.

Kirsi: Mitä kaikkea olisinkaan jäänyt paitsi ilman näitä kävelyretkiäni! Onneksi tuli aloitettua.

Kikka: Vai nukkekoti! Ihan totta, sinäpä sen sanoit. Niistä tulisi persoonallinen nukkekoti. Ja jos ei heti olisikaan millä niitä täyttää, olisi ainakin hienot hyllyt ensi alkuun. Nyt himoitsen tuota pientä lasten vessan kaapiksi ja sitten jotakin noista isommista hyllyistä olkkarin nurkkaan. Tuo vihreä olisi käytännöllisin hyllyjensä puolesta, mutta ihania ne on ne nuo kaksi puun väristäkin….

Matkatar: houkutuksia, houkutuksia, koko kaupunki pullollaan. Noissa kiehtoo se historia, jonka saisi kiedottua omaan historiaansa.

Jael: Säälipä hyvinkin, olisi kiva jos Istanbul edelleen olisi saanut pitää vähemmistönsä ja kaikilla olisi rauha elellä oman kulttuurinsa mukaisesti omilla asuinalueillaan. Tosin Erdoganin aikana ainakin kristittyjen asiat on ollut paremmalla tolalla kuin aiemmin...

Carola Lehtonen kirjoitti...

Tämä kommenttini ei nyt liity mitenkään tähän tämän päiväiseen postaukseesi, mutta lueskelin vanhempia postauksiasi jouluisia (ehkäpä siksi , että olen ns.jouluihminen (jonkinasteinen joulutoope voisi kai sanoa;)niin löysin mielenkiintoisen kirjasuosituksesi Gary Chapman; "Rakkauden kieli"taidanpa pistäytyä huomenna kirjastossa...ja alkaa tarkkailemaan lähipiiriä ja miettiä mihin kategoriaan meistä itse kukin kuuluukaan;)

Allu kirjoitti...

Ei "hattumpaa"

Tiina kirjoitti...

Viimeisen kalustekuvan kaappi, siinä se on. Helmikuun hankinta :)
Kyllä tuo kaupunki on uskomattoman monipuolinen, moni-ilmeinen ja siinä on niin monta monessa... En edelleenkään jaksa ymmärtää, että te muutatte sieltä pois :D
Nyt kun on tuollaisia keväisen aurinkoisia kuvia katseltavana, alkaa Istanbul kaipuu nostaa vahvemmin päätään, mutta täytyy nyt vaan keskittyä kesän Lontooseen :) Kahdet musikaaliliput hankittuna, muutenkin pikku hiljaa mietin minne mennä ja mitä tehdä... Pientä kidutusta...

anumorchy kirjoitti...

Etta on fotogeeninen kaupunki , ei voi muuta sanoa. Materiaalia riittaa varmaan tuhanneksi ja yhdeksi vuodeksikin!

Anonyymi kirjoitti...

Nuo lapset ovat syyrialaisia pakolaisia, heita on Fatihin alueella alkanut olla todella paljon...
Tiedatko mika rakennus tuo jykeva, punatiilinen kukkulan ylaosissa on? Eras kaupungin historiallisimmista kreikkalaiskouluista, jolla oli kreikkalaisen nationalismin kehityksessa tarkea rooli. "Megali sxoli"...
RP.

Mine kirjoitti...

Kirsi: Teepä se, minusta kirja oli tosi hyödyllinen. Etenkin jos ottaa opit käyttöön.

Allu: Eipä eipä.

Tiina: Ja minä en jaksa ymmärtää, että miksi en alkuvuosina jo ottanut kaupunkia haltuuni vaan pyörin aina ja ikuisesti niissä samoissa paikoissa? Nyt tässä on sellainen viimehetken pakkomieliala, jotta ehtisi nähdä kaiken mitä haluaa.

Se viimeinen olikin kaappina kivoin, mutta väristä en ole varma.

Anu: riittäähän näitä katuja käveltäväksi ja paikkoja katseltavaksi.

RP: Niin arvelin minäkin. Ja tiedän tuon talon, olen katsellut sitä alhaalta käsin ja siksi halusinkin käydä vierestä ihan töllöttämässä.

Anonyymi kirjoitti...

Voi kiitos Mine jälleen kerran kiertokävelystä. Meidän monotooniset, steriilit kaupunkimme kalpenevat Istanbulin luovuuden, arvaamattomuuden, ennakkoluulottomuuden rinnalla. Seinää ylös kiipeävä köynnösmaalaus, kolmikulmainen rakennus liikenteenjakajana, lehmäpatsas linnunpönttöpuun katveessa ... Sinulla on tavoittava katse ja taito välittää näkemäsi edelleen! Todella harmi, että kaikkia kohteitasi en pysty paikantamaan Istanbulin kartoista. Joihinkin halajaisin joskus tien löytyvän. Totta, ei ole vain yhtä Istanbulia.

Kiitos myös taannoisesta vilpittömästä vastauksestasi kysymykseeni uskontojen Istanbulista. Toivoisinpa olevani yhtä selvillä vesillä. Miten lienetkään tuon selkeyden löytänyt? Tuo turvan kaikkiin suuntiin repivässä maailmassamme. Anisi

Mine kirjoitti...

Anisi: Tuli tässä itsellekin mieleen, että kunpa olisin piirtänyt kartat kävelemistäni teistä. Nyt sentään yritän hieman kuvailla katukylttejä itselleni muistin virkistykseksi.

Hieman jo mietin, että toivottavasti et käsittänyt vastaustani väärin ja loukkaantunut. Kun elää islamin keskellä, se haastaa. Täällä usko ei olekaan yksityisasia ja joudut vastaamaan kysymyksiin uskonnosta kovin usein. Silloin joko tulee tarve ottaa omasta uskosta selvää tai heittäytyä välinpitämättömäksi. Vuodet ovat näyttäneet, että on helpompi ymmärtää myös toisen uskoa, kun tietää ensin mihin itse uskoo. Se helpottaa myös uskontojen välistä vuoropuhelua. Ei loukkaannu, vaikka toinen sanoo minun olevan ihan hakoteillä, kun tietää miksi hän niin ajattelee. Oma varmuuteni ei siis ole varmuutta omaan ajatteluuni vaan luottamusta siihen, että Jumalan sana on totta tänäkin päivänä, sellaisena kun se on kirjoitettu. Huolimatta siitä mitä lehdistö ja yleinen mielipide on asioista mieltä tänä "yleisen suvaitsevaisuuden aikakautena".

Anonyymi kirjoitti...

Loukkaantua en yleensäkään osaa juuri mistään. Päinvastoin, vaivautumalla vastaamaan osoitit antavaksi arvoa kysymykselleni ja olit valmis jakamaan maailmaasi. Kiitos.
Kiinnostavaa, miten avoimesti Turkissa keskustellaan ihmisten kesken niin henkilökohtaisesta asiasta kuin uskonnollinen vakaumus. Yhteisöllisessä kulttuurissa on positiiviset puolensa. Kun meillä tasavallan presidentti Niinistö toivotti ensimmäisessä uuden vuoden puheessaan Jumalan siunausta, herätti se jonkinasteisena paheksuntaa. Minusta se on parasta, mitä maallemme ja maailmalle voi toivoa. Anisi

Cheri kirjoitti...

Mielenkiintoinen paja, varmasti kannattaa palata takaisin.

Mine kirjoitti...

Anisi: Hyvä sitten, minä olen vähän samaa maata. Kun sanoo suoraan niin ei tarvitse kierrellä:). Tuohon suoruuteenkin saa täällä oppia, monella tasolla:D. Sauli on ollut hyvä pressa!

Cheri: Paluusuunnitemia on. Totta tosiaan.