672. tarina (Asuuko minussa pieni jazzari?)

Kirkkomuusikko on opiskellut myös jazz-musiikin saloja. Torstaina lunastimme lupauksen yhteisestä jazz-clubeilusta. Illan hämärtyessä hipsimme kohti Beyoğlua. Olin suunnitellut valmiiksi ravintolan ja kuinka siitä sitten suuntaisimme vatsat pullollaan Nardis-clubille kuuntelemaan Ayten Alpmanin muistokonserttia. Ravintola vaan vaihtui lennosta toiseen, sillä yllätykseksemme valitsemani paikka oli täysi. Viihtyisän kellarikuppilan sijasta söimmekin päivällistä upean maiseman ääressä. Toisella puolella aukeni kultainen sarvi kaikessa komeudessaan ja toisella puolella kohosi Galatan torni. Ei hullumpi vaihtoehto ollenkaan.

Täällä ei ollut paikkaa,

mutta täällä oli: 

Nardiksenkin kanssa meinasi käydä huonosti. Puhelimessa väittivät senkin olevan täysi. Onneksi ovelta ottivat meidät vielä sisään ja saimme kun saimmekin pienen tilan viimeisen vapaana olevan pöydän. Galatan tornin lähistöllä sijaitseva Nardis on täkäläisistä jazz-clubeista nimekkäin. Jo 12-vuoden ajan täällä on tarjottu musiikkia kuutena iltana viikossa. Meidän iltanamme Nardiksessa kunnioitettiin turkkilaisen jazz-laulajattaren Ayten Alpmanin muistoa. Muistokonsertissa esiintyi Aytenin hurmaava 88-vuotias ex-mies, tytär ja muita alan osaajia. Pöytäseurueestamme osa oli ehkä kuvitellut, että ei niin jazzista perusta, mutta lopulta huomasimme yhdessä miettivämme, että joko lauantaina tultaisiin uudestaan:).

Pieni tilako se teki tunteen siitä, että musiikki vei mukanaan ja tilanteessa eli jotenkin kokonaisvaltaisesti mukana? Vai asuuko minussa pieni jazzari? Oman mukavan lisänsä toi paikan omistaja, joka huomatessaan meidän olevan suomalaisia, parkkeerasi itsensä pitkäksi aikaa pöytämme viereen. Hän kun sattui olemaan Pori-jazzien vakiokävijä monen monen vuoden takaa. Lopulta koko Suomesta tuli miehelle niin rakas, että osti Porista osakkeen ja käy nyt siellä useamman kerran vuodessa. Ja kuulimme listan suomalaisista jazz-muusikoista, jotka ovat Nardiksessakin esiintyneet ja kuuluivat omistajan ystäväpiiriin. Emmekö lauantaina tulisi kuuntelemaan, kun hän itse soittaa?

Puoli yhdeltä astelimme pitkin pimeitä ja tyhjiä katuja ja kuvittelimme taas olevamme nuoria ja vallattomia. Se tunne kyllä ei kauaa kestänyt, sillä kotiin päästyämme vei nukkumatti välittömästi unisaarille ja seuraavanakin päivänä nukahdin kesken päivää. Lauantain jazzit sai nyt siis unohtaa ja muistaa, että äidit ja isit ei notku joka ilta clubeilla. Mutta ehkä kuitenkin kerran vielä ennen lähtöä...