697. tarina (Nyt sitä viimeistä viedään)

Nyt sitä viimeistä viedään. Uskomatonta mutta totta. On siis aika kirjoittaa teille viimeinen Istanbul-postaukseni tällä erää. Se alkaa tietenkin Bosborilta, siirtyy sieltä Istiklalille ja päätyy loppupäiväksi Maltepen rannalle piknikille. Siinähän ne tiivistetysti onkin ne Istanbulin oleellisimmat, jos ihmisiä ei lasketa mukaan. Tässä tarinassa tosin laskemme, sillä hehän ne ovat nämä tämänkin tarinan tähdet. Teimme siis sunnuntaina viimeisen kirkkomatkan ja suuntasimme sieltä rannalle ystävien kanssa syömään.

Minä olen nyt hyvästellyt niin urakalla, että alan tuntea itseni tyhjäksi. Olen huomannut tämän saman itsessäni jo aikaisemmin erilaisissa elämän kriiseissä ja jaksoissa. Minä etukäteishyvästelen tai etukäteissuren tai etukäteisvaraudun pitkin matkaa ja sitten kun saapuu se H-hetki, olenkin yhtä-äkkiä tyyni kuin viilipytty. Valmiina lähtöön. Valmiina luopumaan. Valmiina muutokseen. Niin siinä kävi tälläkin kertaa. Minä sanoin vain, että "No, ystävät hyvät, emmehän me kuole tai häviä totaalisesti maan päältä, me vain muutamme. Ja nyt kun vielä olemme täällä, on suremisen sijaan syytä iloita yhteisestä ajasta." 

Muslimimaailmassa on paasto juuri alkanut. Hieman siis virittelimme grillejä aralla mielellä, mutta turhaan. Paastoava kansanosa on varmaankin vetäytynyt sisätiloihin tai muualle auringon suojiin ja rannan kansoitti muukin paastoamaton porukka meidän lisäksi. Siellä sai kanat rauhassa kypsyä ja köftet kadota nälkäisiin suihin. Seurueen yksi paastoaja voitti hänkin, saahan siitä varmaan enemmän pisteitä, kun jaksaa paastota toisten syödessä;)?

Yksi pieni on vielä nestemäisellä ravinnolla.

Se oli lastemme Istanbulin viimeinen ja meidän Istanbulimme toisiksi viimeinen päivä. Tänä aamuna kello soi 5.30 ja kävimme viemässä jälkikasvun lentokentälle. Olihan se aika hurjaa pistää nelikko keskenään menemään ja tietää, että vasta kymmenen päivän päästä nähdään. Näin pitkään emme ole olleet erossa toisistamme koskaan. Koska joukossa oli kolmonen ja kuopus, kutsui Turkin lentoyhtiö ilman muuta saattajan paikalle, joka johdatteli nelikon oikealle portille. Nyt ovat jo mummolassa makkaroiden ja karjalanpiirakoiden äärellä. Kuvalliset todisteetkin jo otettiin vastaan, kiitos niistä mummolaan.

Me sen sijaan olemme viettäneet viimeistä päivää näissä tunnelmissa. Auto alkaa olla ääriään myöten täysi. Helmille on haettu lääkärin todistus Kreikan rajaa varten ja pakattu autoon oma soppi matkan ajaksi. Mies on kiertänyt viimeisiä virastoasioita ja käynyt toimistolla tulostamassa. Minulla on menossa operaatio väliaikaiskodin siivous ja porkkanaksi kaiken aikaisin loppuun saattamiseksi, olen varannut vielä minulle ja miehelle illaksi pöydän Maman terassilta. Eli nyt vielä loppukiri ja tunnin päästä viimeistä iltaa viettämään sinne Istiklalille. 

Auto starttaa aamulla matkaan. Olen lapsille luvannut kirjoitella matkan edistymisestä, joten pääsette tekin siinä siivellä matkalle mukaan. Yritän siis mahdollisuuksien mukaan tarinoida aina iltaisin matkakuulumiset. Huomenna tapaamme siis Kreikassa, jos Luoja suo!