"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 1. elokuuta 2011

38.tarina (Lissabonista linnoille ja Atlantin rannoille)

Miten ihanaa oli herätä miettimään, että mikä meitä kiinnostaisi tänään? Kierrettäisikö vielä kaupunkia, katsottaisiko härkätaistelua, junailtaisiinko linnoja tutkimaan vai vastattaisiinko Atlantin kutsuun?

Pian seisottiin tuulisella juna-asemalla odottamassa Sintran junaa, joka veisi meidät linnojen luo. Tässä pienessä kaupungissa, Lissabonin likellä, oli kesälinnoja varsinainen rypäs. Sunnuntaiaamupäivisin niitä sai ihailla ihan ilmaiseksi, joten rahoille sai väkisin vastinetta.

Aloitimme kaupungin keskustassa seisovasta varsin vaatimattoman näköisestä Palacio Natcional Sintrasta. Se oli helppo tunnistaa kahdesta jykevästä savupiipusta. Tämä palatsi toimi kuninkaallisten kesäasuntona 1300-luvun alusta lähtien säilöen sisäänsä monen tarinan lisäksi myös maan vanhimmat ja arvokkaimmat azulejokaakelit. Kaakeleiden lisäksi jaksoin ihailla kattomaalausten suljettujen suiden harakat (Juhana I vinkki juoruileville hovineidoille) ja kauniit joutsenet, sekä pienen puutarhan mukavia yksityiskohtia.













Jos Palacio Natcional oli ulkoisesti vaatimaton ja hillitty, oli päivän toinen palatsi sitten kaikkea muuta. Palacio de Pena sijatsi rönsyilevän puiston keskellä korkealla kukkulalla. Alkuaan paikalla oli sijainnut luostari, mutta Maria II ja puolisonsa Ferdinand tekivät luostarista itselleen satulinnan. Mikä värien ja muotojen ilotulitus kuin suoraan tuhannen ja yhden yön saduista. Jos olisin prinsessa vailla valtakuntaa, saisi Pena minusta onnellisen asukin.












Koska Penan linnan voittanutta ei voi olla, päätimme jättää linnat taaksemme. Hyppäsimme siis bussiin ja lähdimme haistelemaan Atlantin tuulia. Cascais oli kiva pieni merenranta kaupunki, jossa oli mukava kävellä päämäärättömästi muutama tunti. Lapsillekin saimme lopulta tuliaiset hankittua, kun matkan varrelle  sattui ihana suklaapuoti. Veteen ei kyllä tehnyt mieli, sillä tuuli niin, että tukka oli lähteä.






Huomasittekos muuten jotakin tuttua tien varressa? Olipa hauska yllätys, mutta mitä ihmettä Urho ja Suomineito hurvittelivat Portugalissa?
Lähettänyt klo
Tunnisteet:

2 kommenttia :

Kirjailijatar kirjoitti...

Tämä on yksi syy, miksi pitää palata Lissaboniin. Emme käyneet ollenkaan Sintrassa, vaikka piti. Taisi iskeä laiskotus, vai oliko aikapula, en muista. Tuo olisi kyllä näkemisen arvoinen paikka. Onneksi pääsin nyt visuaaliselle matkalle sentään.

1. elokuuta 2011 klo 19.47
Mine kirjoitti...

Sanotaan mitä sanotaan kuninkaallisista, mutta onhan heissä enemmän glamouria kuin kaikissa maailman pressoissa yhteensä. Onko järkeä tuhlata hirveää summaa Penan linnaan, kun kansa näkee nälkää ja yhteiskunnassa olisi asioita, joihin tulisi tarttua? No, ei. Mutta silti olen iloinen, kun tuli tyollainen linna tehtyä ja pääsin sinne ihmettelemään. Jep, tykkään luostareista ja linnoista kanssa.

2. elokuuta 2011 klo 19.05

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja ( Atom )