44. tarina (Pisidian Antiokia -hylätty kaupunki)

Fryygialaisten asuinsijoilta siirryimme Paavalin jalanjäljille Pisidian Antiokiaan. Turkkilainen opastus oli (ja on) välillä niin mielenkiintoista, että saattoi syystä kysyä: "Onko niiden tarkoitus näillä opasteilla johtaa jokainen harhaan?"

Lopulta löysimme perille hyvällä tuurilla ja paikallisten neuvoilla. Portilla söimme jäätelöt ennen pujahtamista kuumiin kivikasoihin. Pisidian Antiokiasta ei ollut paljoakaan jäänyt jäljelle. Lasten kanssa oli silti kiva kiertää rauniokaupunkia. Sai olla ainakin luottavaisella mielellä; jos kivet olivat kestäneet satoja vuosia ajan kuluttamista ja maanjäristyksiä, ne kyllä kestäisivät tämän lapsilaumankin. Täälläkin olimme ainoat turistit lukuunottamatta englantia puhuvaa nuortaparia. Ehkä muut Pisidian Antiokiaan aikovat olivat seuranneet sekavia opasteita löytämättä koskaan perille? Jälkikasvu sai siis kenenkään häiriintymättä kivuta, juosta, sotia ja huutaa sydämensä kyllyydestä.

Kuiva auringon polttama tasanko ja siellä täällä ruohosta nousevat rauniot. Tuossa oli teatteri, tuossa kylpylä. Taempana kohosivat temppelin rauniot. Aurinkoa saattoi hetkeksi pujahtaa pakoon jonkun holvin alle, mutta kattoja ei ollut jäänyt jälkipolvien suojaksi. Missä oli synagoga, jossa Paavali piti saarnansa? Missä asuivat he, jotka saivat aikaan vainon, jonka johdosta apostolin täytyi jatkaa matkaa?

Monesti mietin raunioissa seisoessani, että miksi piti hylätä kokonainen kaupunki? Mikä meni niin solmuun, että ei kannattanut enää restauroida, yrittää jatkaa elämää? Miksi kannatti muuttaa ja aloittaa alusta koko kaupungin  mittakaavalla? Eikä vain yhtä kaupunkia tai kahta tai kolmea. Täällä näitä hylättyjä meinaan riittää, maan jokaiselle kulmalle. Oikea hylättyjen kaupunkien muistomerkki koko Turkki.