52. tarina (Antakya- terve metsä, terve vuori, terve suomalainen turisti)

Toista Antakya päivää aloitimme Pietarin kirkolta laitakaupungilta. Perimätiedon mukaan tämä kristikunnan vanhin kirkko oli apostoli Luukaksen omistama luola, jossa seurakunta kokoontui salaa. Siellä Pietari ja Paavali ilmeisesti opettivat Antakyassa ollessaan. Luolakirkon takaosasta löytyivät vainojen aikana käytetyt pakotunnelit.

Olimme tietämättämme tulleet kirkolle katolisten Pyhän Pietarin muistopäivänä. Kesken tutkimusretkemme alkoi luolaan ilmestyä pappeja kaavuissaan, kynttilöitä kantavia ja sytytteleviä avustajia ja lopulta pihalle muodostunut jono seurakuntalaisia. Eteen valmistui alttari ja muistohetki alkoi. Iloksemme se pidettiin turkiksi, joten pystyimme seuraamaan tapahtumien kulkua oven suusta. Oven suusta siksi, että jälkikasvu juoksi pitkin kirkon pihaa kesyttämässä pientä kissanpoikaa.

Kissa tuli lopulta syliin, muistohetki loppui ja väki hävisi kukin omille suunnilleen. Kirkosta suunnistimme vanhalle Pyhän Simeonin luostarille. Siitä ei kyllä ollut paljoakaan jäänyt jäljelle. Vuoren päällä seisoi muutamia kiviä tuulimyllyjen keskellä. Turkissa näitä raunioita riittää, joten on toisaalta ymmärrettävääkin, että kaikkea ei pystytä restauroimaan ja suojelemaan.

Vuorelta laskeuduimme meren rannalle rähjäiseen Cevlikin kylään. Rantaravintola oli parhaat päivänsä nähnyt, jos niitä oli koskaan ollutkaan. Ruoka oli kuitenkin syötävää ja antoi energiaa seuraavalle tutkimuskohteelle. Cevlikin kylässä kulkee näet pitkä Tiituksen tunneliksi nimetty kanava. Tämä roomalaisen rakennustaiteen tuotos oli aikanaa vesikanava, jota pitkin kaupunki sai vetensä. Nykyisin tunneli oli kyllä sammakoiden omistuksessa. Luovutimmekin tyttöjen kanssa puolivälillä matkaa liejuisen lammikon äärelle miesväen käydessä kävelemässä tunnelin katetut osuudet.

Sammakkolammen viereltä lähti mukavan näköinen metsäpolku. Polkua seuratessamme kävelimme kasvimaiden vierestä tutkien mitä siellä kasvaa. Ilmassa leijui joku hyvä tuttu tuoksu. Juttelimme siinä omiamme, kunnes metsästä tuli turkkilainen ryhmä, jonka opas tervehti meitä tutulla kielellä: "Terve suomalainen!" Kotimaahansa palannut mies oli viettänyt neljä vuotta Helsingissä ja toimi nyt oppaana mm. Cevlikin metsissä. Hän oli iloinen mahdollisuudesta suomen kielen käyttöön ja me saimme samalla kuulla pienen opastuksen paikasta, jossa tiemme olivat kohdanneet.

Ryhmän jatkettua omaan suuntaansa saavuimme kalliohaudoille, jotka olivat hienoimmat tähän asti näkemistäni. Alkuperäisessä tarkoituksessa ei nämäkään haudat enää olleet, sillä sisäpuolen kivikuopat olivat tyhjät. Täydelliset lasten hyppimiseen. Ulkopuolen altaat olivat nekin löytäneet lasten iloksi uudet asukkaat, jälleen paksuista sammakoista.

Hautojen yläpuolelta löytyi tuoksun lähde. Siellä istuivat peltojen tyytyväiset omistajat myymässä oma tekemiään saippuoita. Vieressä kiehui suuri pata, jossa valmistui tomaattikastiketta talveksi. Pelloilla kasvoi ainakin munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja paprikaa. Navetassa oli kuulema eläimiä omiksi tarpeiksi. Omavaraistaloutta idyllisimmillään.