68. tarina (Ayder - Turkin sympaattisimmassa pansionaatissa)

Turkkilaiset pitävät kovasti Uzungölüstä. Kuinka monta kuvaa olimmekaan nähneet tuosta järvestä vuorten keskellä. Sekä moskeijasta järven rannalla. Pakkohan se oli siis käydä katsomassa. Saavuimme kylään varhain aamupäivällä ja katselimme ympärillemme ihmeissämme. Järvi oli pieni ja mitäänsanomaton, ihan kuin joku tekoversio oikeasta järvestä. Siinä ei saanut uida, eikä olisi tehnyt mielikään. Kylä oli ihan tavallinen turkkilainen kylä rumia betonitaloja myöten, joiden rakentaminen rannalle olisi pitänyt lailla kieltää. Joka puolella parveili turisteja kuvaamassa maisemaa, jossa ei meidän mielestämme ollut yhtään mitään kuvattavaa. Pieni järvi - niitähän meillä suomalaisilla riittää.

Uzungölü oli siis nähty viidessä minuutissa, emmekä kaivanneet edes kuvia muistoksi. Autossa tarkastelin karttaa ja mietin mihin mennä seuraavaksi. Silloin silmäni sattuivat Ayderiin ihan vain sen vuoksi, että siellä oli pansionaatti nimeltä Fora, jossa oli mahdollista pestä pyykkiä.

Saavuimme Ayderiin ajaen läpi sumun. Sumun yläpuolelta löytyi kirkkaassa auringonpaisteessa lekotteleva pieni kylä. Siellä ei ollut järveä, mutta ympärillä aukesi vehreä vuoristo. Fora pansionaatti löytyi sieltä korkealta vuoren rinteeltä. Tavarat laitettiin köysihissiin, jolla ne hinattiin ylös. Auto jäi parkkipaikalle kylän moskeijan viereen ja me kipusimme yöpaikkaamme pieniä polkuja pitkin.

Perillä selvisi, että Fora- pansionaatti oli pitäjiensä koti. Talon yläkerrasta saimme kaksi huonetta käyttöömme. Kylpyhuoneessa laitettiin pyykkikone pyörimään ja emäntä rupesi ruoan laittoon. Ruoat kun kuuluivat yöpymisen hintaan. Perheen 12-vuotias tytär otti vauvan hoitoonsa ja oma 3-vuotiaamme ja talon 2-vuotias poika pääsivät pian yhteisen leikin makuun. Me istuimme keittiössä ruoan valmistuessa kuuntelemassa isäntäperheemme tarinoita ja tunsimme olevamme ennemminkin kylässä, kuin hotellissa.

Talon isäntä ja emäntä olivat alkujaan lähtöisin läheisestä Camlıhensinin kylästä. Siellä he kertomansa mukaan asuvat edelleenkin talviajat vuorten jäädessä lumen alle. Pariskunta kertoi asuneensa vuosia Istanbulissa. Lähtivät sinne paremman elämän toivossa, kuten monet muutkin nuoret ihmiset. Perustivat huoltoaseman ja saivatkin sen mitä moni lähtijä haaveilee. "Sitten vain ymmärsimme, että elimme jonkun muun unelmaa. Myimme talomme ja huoltoaseman ja palasimme kotiin", isäntä kertoo. Nykyisin he pitävät kesäisin pansionaattiaan, järjestävät patikkaretkiä vuoristoihin ja talvisin hoitavat karjaa kotikylässään. Näyttäen niin onnellisilta osaansa, että vieraallekin tuli hyvä mieli.

Miten leppoisa vuorokausi meillä olikaan Ayderissa. Nähtävyyksiksi riitti vuoristo, tekemiseksi oleilu Turkin sympaattisimmassa majapaikassa. Sekä pistäytyminen kylän miesten ja naisten Hamamissa, jossa oli niin tuliset kuumat lähteet, että en pystynyt sinne menemään. Muu perhe oli (tietysti vauvaa lukuunottamatta) rohkeampia ja pojatkin olivat kuulema käyneet umpisukkeluksissa 56 asteisessa vedessä. Itselleni riitti Hamamin kuuma kivi selän alla ja reunustojen hanoista valutettu haalea pesuvesi.

Tiesittekö tätä? Turkin kielessä on todella paljon sanontoja ja sellaisia vuorosanontoja, joissa tiettyyn sanontaan vastataan siihen kuuluvalla vasta- sanonnalla. Näitä sanontoja riittää jokaiseen tilanteeseen ja niiden oppiminen helpottaa melkoisesti ulkomaalaistakin. Pakollisten fraasien lisäksi opettelen mielelläni omasta mielestäni mukavia sanontoja. Hamamista tuli mieleeni yksi tällainen. Kun joku kysyy, että "Miten menee?" Siihen voi vastata: "aynı taş aynı hamam", eli "sama kivi sama hamami". Tarkoittaen, että elämä etenee ihan sitä samaa vanhaa latuaan.