"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

440. tarina (Asuvat siltojen alla)

Sinä päivänä aloitin Anadoluhisarilta. Aurinko lupaili edellistä kauniimpaa päivää. Pistin musiikit soimaan, aurinkolasit nenälle ja lähdin matkaan. 




Tie vei rantaa myöten. Muurit kohosivat vasemmalla puolen, oikealla puolella rinne. Jokaisessa rakosessa pysähdyin katsomaan salmea, jonka ylimmät vesikerrokset pyrkivät päin Marmaramerta, alimpien kerrosten virratessa kohti Mustaamerta. Salmi on kuin sitä ympäröivä kaupunki: monijakoinen, täynnä kahden kerroksen väkeä ja vailla selkeää suuntaa. Juuri sekö minua loputtomasti kiehtoo, niin tässä kaupungissa kuin sen jakavassa salmessa?







On rikkaat ja köyhät. Rumuus ja kauneus. Yhtäältä nenää kutittaa ihanat tuoksut, kuin roskiksista ja viemäreistä nousevat löyhkät. Istanbulissa saa palella ja läkähtyä. Väsyä meluun ja hälinään tai istahtaa yksin rantaan kuuntelemaan lintujen laulua. Tässä kaupungissa köyhät asuvat kukkuloilla ja rikkaat siltojen alla. Siinä minäkin pysähdyn ja nojaan heidän aitoihinsa, kuvaan kattonsa ja tiedän eläväni tässä ja nyt. Elämäni on vienyt minut portaille, jotka eivät vie mihinkään, päättymättömille teille ja rantakiville. Nyt se lepuuttaa minua tämän sillan alla ja sanoo; "Hellitä hetkeksi, pysähdy ja katso. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Nähdäkin voi niin monin eri tavoin. Riippuen siitä, että katsooko alta, yltä, sivulta vai kenties raollaan olevin silmin."








Nousen tasaisen varmasti. Jo kaukaa näen kulkukoirien lauman, joka mittailee minua katseellaan. Ne haistavat pelon, joten otan varman ilmeen ja päättäväiset askelet. Se hämää suurimman osan, mutta ei yhtä, joka ryntää eteni rajusti muristen ja haukkuen. Minä huudan sille "Lopeta" ja kiljun perin naisellisesti. Sydän hakkaa ja adrenaliini virtaa. Koira luovuttaa, niin minäkin. Tälle tielle en ikinä enää palaa, paitsi ehkä autolla. Silloin minä tööttään sille kulman kingille ja se haukkuu pitkään perääni. Niin se on ollut ja niin se tulee olemaan. Istanbul kun pitää kiinni koiristaan. Kaupungilla ja minulla on niihin viharakkaussuhde.



Varo Poliisia. Metsään meno on selvästi kielletty. 


Nousujen aikana voi aina lohduttaa itseään edessä olevalla alamäellä. Hengittää avaran näkymän edessä ja todeta, että: "Kyllä kannatti, vaikka koiralauman uhalla." Kavacikin reunamilla katselen hetken kaupunkia, ennen laskeutumista. Kuljen pienintä löytämääni tietä pitkin takaisin rantaan. Elämä on näet opettanut, että kaunein löytyy kaikkein kapeimmilta teiltä, rannasta tai keskikorkeilta kukkuloilta. 









Kotona minun täytyy aina hetki istua. Juoda kuppi kahvia ja sulatella.  Antaa hengityksen tasaantua. Jo puolen tunnin päästä mietin; "Mihinkäs sitten huomenna?"

17 kommenttia :

Pepi kirjoitti...

Nyt en ehdi lukea sun postaustasi, palaan sen pariin myöhemmin, mutta huomasin etteivät ne peevelit ole kelpuuttaneet sua finaalin parhaan matkablogin sarjassa!
MUTTA - olet ehdolla parhaan valokuvablogin finaalissa!

Nyt äkkiä linkittämään se tuonne sivupalkkiin :D
Minun ääneni sait jo!

Terhi kirjoitti...

Upeita kuvia -taas kerran :)
Ja onnittelut finaalipaikasta! Mä myös laitan ääneni sinulle!!

Mine kirjoitti...

Pepi: Kiitos tiedosta. Minustakin se on epäreilua:(. Olisin kokenut iseni varmemmaksi tuolla matkablogi-kategoriassa? Kiitos kuitenkin äänestäsi!

Terhi: Kiitos. Minä äänestin ja mainostin sinua:). Onnea matkaan.

Aili-mummo kirjoitti...

Kiitos jälleen upeasta postauksesta, Mine!

Äänestin sinua valokuvablogissa, onnea paljon.<3

Miksi ihmeessä eivät antaneet sinun olla matkablogisarjassa, vai olivatko liian kateellisia, sitä mietin..:/

Oikein hyvää viikonloppua sin ulle & perheellesi, Mine.<33333

//aNNiKa kirjoitti...

Näitä kuvia on niin kiva katsella, että kävin heti äänestämässä!

Tiina kirjoitti...

Jos minä saan päättää, niin on sinusta tämänkin kategorian voittoon :) Eli äänestetty on!

Ihana, ihana, Istanbul! Kiva nähdä se myös vihreänä - olisi varmaankin pitänyt varata enemmän päiviä matkaan (4 täyttä päivää perillä), mutta Namun kutsu on niin voimakas kesäaikaan :)

Mine kirjoitti...

Aili: Tuskin tuomareilla oli syytä olla mistään kateellisia? Kun eivät päätöksiä selitelleet, jäi tämän päätöksen syyt nyt arvoitukseksi. Näillä eväillä nyt mennään ja sillä selvä. Kiitos äänestäsi Aili!

Annika: Kiitos muru!

Tiina: Ihana sinä! Istanbul odottaa, seuraavankin matkan jälkeen. Ja minäpä näen tänä kesänä Namun. Vuoroin vieraissa.

Petra kirjoitti...

Minusta olet kylla oikein omillasi siella valokuvasarjassakin, ihan tamankin postauksen perusteella. Nuo 3 viimeista kuvaa ovat aivan ihania ja tuo sininen talo voih....

Mine kirjoitti...

Petra: Istanbul on puolellani. Kaunista on helpompi kuvata. Mutta kyllä tässä epäilemättä silmäkin kehittyy, kun päivästä toiseen katselee sillä silmällä. Että mennään nyt sitten tässä sarjassa ja katsotaan mihin asti siinä pääsee.

Pitkä Korva kirjoitti...

Oioioi ja vielä kerran oi. Miten siellä onkin noin kesäisen näköistä, kun me täällä pohjolassa mädännymme ikuiseen sateeseen ja lennämme tuulen mukana minne sattuu! Kateellisiahan tässä ollaan, täytyy myöntää.

Satu kirjoitti...

Ei sieltä katsottava ihan heti lopu. :-)

Minä pelkään katukoiria, kun ne ryökäleet eivät pelkää edes autoja. Kerrankin yksi koira räksytti autollemme ihan valtavasti ja juoksi perässä monta sataa metriä, vaikka ajoimme aika kovaa.

Mine kirjoitti...

Pitkä Korva: Täällä kun eletään Etelän palmujen alla:). Kevät on edellä, mutta sinne se hiipii teidänkin metsiin ja heilauttaa paikat vihreäksi.

Satu: Täällä ei yleensä tarvitse pelätä, päiväsaikaan, mutta joskus sattuu eteen ilkeä yksilö. Hui. Kyllä minuakin otti oikein sydämestä. Auton perässä jos juoksevat, häviävät kuitenkin lopulta sen kisan. Minun juoksuvauhdilla taas en pääsisi ikinä pakoon. Onneksi ei kuitenkaan lähtenyt perään vaan antoi lopulta kiljuvan naisen mennä.

Amalia kirjoitti...

Kyllä, kyllä näitä kuvia katsellessa, olet todella paikkasi paraskuvakilpailussa ansainnut. On sulla niin hienot kuvat. Ne kyllä kertoo enemmän, kun tuhat sanaa!!!
Toivottavasti voitat!

Mine kirjoitti...

Amalia: Kiitos sinulle kannustuksesta. Nythän se nähdään miten Minen käy.

Anonyymi kirjoitti...

Olen ahkera blogisi lukija ja toivotaan, että voitat Paras valokuva-blogi palkinnon. Kävin äänestämässä :) .

Monesti lukiessani olen miettinyt oletko lenkeilläsi ikinä tuntenut oloasi turvattomasi? jos ei noita koiralaumoja lasketa. Onko Istanbulissa alueita jonne ei kannata mennä naisena yksin edes päivällä?

Mine kirjoitti...

Anonyymi: Kyllä täällä varmaan sellaisiakin alueita on. Tuo slummilenkki alkoi jo olla niillä rajoilla. En kehoittaisi kielitaidotonta sinne menemään. Epätoivoiset ihmiset tekevät helpommin epätoivoisia tekoja? Eli jos ei ole yhtään rahaa ja näkee sellaista olevan helposti saatavissa, sen saattaa ottaa ja tehdä jotakin rahapussin kantajalle. Helpommin silloin, kun on vähän menetettävää?

Muutama kuukausi sitten täällä tapettiin yksi amerikkalainen nainen, mutta luulen, että hän oli väärään aikaan liikkeellä väärässä paikassa. Omat neuvoni on, että ei yksin liikenteeseen myöhään illalla ja mieluiten liikkeelle sellaiseen paikkaan, missä on aina muitakin ihmisiä lähistöllä.

Pääosin koen, että Istanbul on turvallinen kaupunki.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos vastauksesta.
Tuosta amerikkalaisen naisen tapauksessa luinkin Hesarista ja myöhemmin lisää Hürriet Daily Newsistä.