Pyhä maa on karu maa. Jossakin vaiheessa matkalla Masadaan se muuttuu karun kauniiksi maaksi. Erämaa polveilee ympärillämme silmän kantamattomiin ja on elottomuudessaan eläväinen. Tyhjyys myös rauhoittaa ja luo tunteen järjestyksestä. Juuri tässä on hyvä, eikä seuraavan nyppylän takana ole oletettavasti järkyttäviä yllätyksiä edessä.
Olemme matkalla Masadaan, mutta lyövät rauniot kiinni nenämme edestä. Terveisiä siis täältä Masadan parkkipaikalta! Tuolla se linnoitus nousee ja voimme kuvitella miltä olisi tuntunut kävellä tuota seinämää pitkin ylös. Kierrellä vuorella katsomassa alla lepäävää Kuollutta merta ja miettiä minkälaisissa tunnelmissa täällä puolustauduttiin selvän tappion alla.
Kolme vuotta Jerusalemin valtauksen jälkeen, vuonna 72-73 jKr alkoi ensimmäisen juutalaissodan viimeinen taistelu. Tämä taistelu kohdistui Masadaan. Roomalaiset lähtivät kukistamaan aavikkolinnoituksissa piilottelevia juutalaiskapinallisia. Herodeksen linnoitus valloitettiin nopeasti, samoin kukistui Machaeruksen linnoitus. Viimeiset kapinalliset linnoittautuivat korkealla huipulla sijaitsevaan Masadaan, jossa sijaitsi kaksi kaunista palatsia ja monimutkaiset linnoituslaitteet.
Taistelun huipennuksessa roomalaiset saivat lopulta pienen aukon linnoituksen muuriin, jonka juutalaiset nopeasti paikkasivat puulla ja maa-aineilla. Tämän paikan roomalaiset puolestaan sytyttivät tuleen ja pääsivät kuin pääsivätkin sisälle linnoitukseen. Sisältä he löysivät vain ruumiita, sillä kapinalliset olivat tehneet jokkoitsemurhan. Tappion näyttäessä varmalta, olivat kapinalliset polttaneet ruokavarastonsa ja valinneet orjuuden ja kuoleman välillä. Henkiin jäi vain kaksi naista ja viisi lasta, jotka olivat piiloutuneena luolaan. Masadasta muodostui juutalaisen sankariuden pyhättö, jossa nyky israelilaiset vierailevat vuosittain. Ja me nyky suomalaiset turismin sankarit olemme nyt käyneet sen parkkipaikalla kääntymässä, jatkaaksemme matkaamme kohti Kuollutta merta.
Tie laskee samaa vauhtia auringon kanssa. Pian olemme jo merenpinnan alapuolella. Meillä ei ollut aikeissa päästä veden ääreen, joten minulla ei ole uimapukua. Kahlaan siis mereen mekossani. Työnnän varpaat suolaan ja tunnen tarkasti jokaisen kehossani olevan naarmun ja nirhauman. Lopulta vain lojun, kellun kuin korkki ja nautin lämpimästä vedestä ja auringonlaskun valosta Kuolleessa meressä. Yksi matkan ehdottomia kohokohtia. Täällä loppuu kiire ja hoppu. Nappaamme kuvat toisistamme, viemme kamerat autoon ja lojumme pitkään meren sylissä. Kukaan ei hoputa, ei kiirehdi, eikä vaadi. Kaikkea on, mitään ei puutu.
Loppuillan maistan suolan. Olen suolattu nainen. Ehkä nyt säilyn parempana pitkään? Suihkutetaan enimmät suolat pois rannassa, vaihdetaan vaatteet auton vieressä ja siistitään hieman hiuksia. Viereisessä hotellissa kyselemme ruokapaikkaa, mutta hovimestarin katse on puhuva ja hän kehoittaa meitä ajamaan hieman eteenpäin. "Keskusta on noin viiden minuutin päässä, siellä on Mc Donalds." Näytämmekö me Mc Donalds-ihmisiltä, liian nukkavieruilta hotellin ravintolaan?
Onneksi keskustasta löytyy marokkolainen ravintola, eikä tarvitse tyytyä amerikkalaiseen ketjuun. Alkupalat tulevat kaupan päälle ja jo niistä olemme täydet ja onnelliset. Vai pitäisikö sanoa suolatut ja onnelliset? Paluumatka Jerusalemiin vie kolme tuntia. Kolme pimeää tuntia. Mutta tämähän on loma, laatuaikaa kaksin. Kolme pimeää tuntia Pyhän maan teillä. Sinä ja minä. Me.
