"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 23. helmikuuta 2012

158. tarina (Miksi en syntynyt Toscanaan?)

Pitkin talvea olin suunnitellut matkaamme. Miettinyt kaupunkeja joissa haluaisin käydä ja teitä joita pitkin tulisimme ajamaan. Alusta asti oli ainakin selvää, että Toscanaan oli päästävä. Olin ihaillut kuvia, lukenut matka-artikkeleita ja vakuuttunut siitä, että Toscana oli lähellä maanpäällistä paratiisia. Viiniviljelykset ja vehreys, vanhat kivitalot ja kukkulakaupungit. Kaukana häämöttävä sininen meri.  Mitä ihminen voi enempää toivoa? Miksi en syntynyt Toscanaan?

Firenzestä lähdimme siis kohti San Gimignanon kukkulakaupunkia. Ympärillä aukenivat viiniviljelykset ja hiekkateiden päässä seisoivat ylväät talot. Maa kumpuili juuri sopivasti. Oli mahdollisuus katsoa kauas, mutta ei kuitenkaan loputtomiin. Lopulta edessämme seisoi muurein ympäröity San Gimignano neljäntoista torninsa kanssa. 

Majapaikan löytäminen tuotti taas vaikeuksia. Tällä kertaa oli vapaita huoneita, mutta ne olivat tarkoitettu romanttista viikonloppua viettämään tulleille pariskunnille. Ei perhehuoneita, eikä vierekkäisiä suurempia huoneita. En kuitenkaan pistänyt pahakseni ajeluitamme pitkin hiekkateitä. Maisemaa katsellessa mieli lepäsi ja uskoin majapaikan vielä löytyvän. Niin kuin löytyikin.




Pistimme elämän risaiseksi ja ylitimme yöpaikkabudjetin. Kuinka olisin voinut vastustaa viinitilan piharakennuksen kaunista huonetta, sen takorautaista sänkyä ja kahteen kerrokseen rakennettuja kauniita tiloja? Illan kruunasi vielä illallinen tilan ravintolassa. Ruoka oli äärettömän hyvää. Ruokaseurakin käyttäytyi jostakin käsittämättömästä syystä niin esimerkillisesti, että saimme paistatella mieheni kanssa hyväksyvien katseiden lämmössä. Jälkikäteen saimme kiitosta lastemme kauniista käytöksestä eräältä rouvashenkilöltä ja hotellin johdolta. Arvaatte kai minkälaista balsamia se oli kaikkien niiden maitolasien kaatumisten, itkukiukkuihin loppuneiden ruokailujen ja pöydän alle valumisten jälkeen. Ryhtini suoristui takuulla metrin kun johdattelin jälkikasvua ravintolasta takaisin huoneeseemme. "Tälläistähän meillä aina on, eikö niin kultaseni."



Aamulla satoi. Sitä emme olleet tilanneet, mutta sen kanssa oli elettävä. Aamupalan jälkeen suuntasimme kukkulakaupungin muurien sisäpuolelle. Sään vuoksi kaupunki ei päässyt näyttämään parhaita puoliaan, mutta siltikin se oli viehättävä. Saatoimme kuvitella miltä kauniit kivitalot olisivat näyttäneet auringonpaisteessa.  

Keskityimme siis kauniisiin kauppoihin ja ostimme jokaiselle lapselle matkamuiston. Esikoiselle naamion, kakkoselle jousipyssyn, kolmoselle aseen ja kuopukselle nuken, joka sai nimekseen Liisa. Lisäksi löytyi monta kivaa tuliaista Suomeen vietäväksi. 









Parkkipaikalla huomasimme parkkilipun kadonneen. Muistui taas mieleen, kuinka avuton ihminen on ilman kieltä, jolla kommunikoida. Turkkilaisetkaan eivät osaa usein englantia. Heillä on kuitenkin todellinen halu ymmärtää ja auttaa kielitaidotontakin ihmistä. Italialaisista tuli usein hieman töykeäkin olo. Jos ja kun emme puhuneet heidän kieltään, ei palveluakaan usein meinannut saada. Parkkilippu-ongelmankin ratkaiseminen oli melkoinen tehtävä, mutta onnistui sitten onneksi lopulta.

Matka jatkui kohti Pisaa.

7 kommenttia :

Yaelian kirjoitti...

Toscanaan haluaisin minäkin mennä! Mukava kuvareportaasi taas ja ihana majapaikka löytyi:) Hyvää loppuviikko Mine!

hietzu kirjoitti...

Toscanan auringon alle tahtoisin minäkin joskus,vaikka te sateessa jouduittekin kulkemaan. Rakastan noita vanhoja kivitaloja! Italian alkeet on hallussa,joten ehkä siellä tulisi toimeen.
Mukavaa kun lapset ovat mukana matkassa; heillä on paljon muistelemista isompina.

Anonyymi kirjoitti...

Hah ! Minäkin olen psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen valmistunut ensimmäiseltä 3,5-vuotiselta yo-pohjaiselta kurssilta vuosia, vuosia sitten. Nykyisin hoidan vain depressiopotilaita perusterveydenhuollossa; uusi työmalli vuodesta 2006 täällä päin Suomea. Mukava, mutta yllättävän RASKAS työ, vaikka masennus EI tartu !

Sinulta taas niin oivallinen kuvaus matkapäivästäsi; erityisesti NAURATTI nuo kaatuneet maitolasit ! Meillä tavallisesti kaatui 1,5 litran maitopurkki ja se oli aina vahinko, josta ei olisi ollut sopivaa hermostua...Ihanaa, että teillä oli aihetta olla ylpeitä lapsista !

Ihania ja kosteita kuvia; melkein tunsin märät kengät omissa jaloissani. t:Tiina

Mine kirjoitti...

Yaelian: Se on IHANA! Viihtyisit siellä varmasti:).

Hietzu: Pääsimme onneksi viime keväänä näkemään tämän samaisen paikan auringonpaisteessakin! Molemmat olivat kivoja kokemuksia. Oi, osaat Italiaa, sitten saisit Italiasta meitä enemmän irti.

Tiina: No niin, minä valmistuin -97 jouluna. Lukaisin siihen päälle vielä diakonissaksi. Esikoinen syntyi näiden opintojen välillä. Sano nyt vielä, että oltiin samaan aikaan samassa paikassa:).

Masennuspotilaiden kanssa on varmasti raskasta. Vaikka ei tartu, niin seura tekee hetkittäin kaltaisekseen:). Nyt mietinkin täällä, että kun palaamme Suomeen, niin lähdenkö noihin hommiin vai aloitanko jotakin ihan alusta. En tiedä yhtään.

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen valmistunut jo 1800-luvulla (-91). Nyt arvaakin, olet opiskellut Pieksämäellä ? Ainakin sieltä valmistui juuri tuolla yhdistelmällä (ja ehkä vieläkin ?). Meillä taitaa olla joku yhteinen tuttu ? Minä valmistuin opistotason tutkinnolla, mutta päivitin tutkintoni AMK-tutkinnoksi ja sain paperit käteen joulukuussa. Haluaisin isona (?) koulutustehtäviin (ei opettajaksi) ja nyt yritän kehitellä juttuja, jotka voisivat siinä auttaa.

Uskon ja olen jopa VARMA siitä, että olisit hyvä sairaanhoitajana mielenterveystyössä, jos sitä haluat tehdä. Elämä maailmalla on taastusti melkoinen korkeakoulu vuorovaikutukseen ja ihmisten kohtaamiseen; tuskin enää ihan vähästä hätkähdät ?! t:Tiina

Aili-mummo kirjoitti...

Ihania kuvia Toscanasta;DD

Kyllä sinun lapsesi ovat varmasti hyvin kasvatettuja, sen kyllä huomaa;))

Oikein leppoisaa loppuviikkoa, Mine.<3

Mine kirjoitti...

Tiina: Pieksamäeltäpä hyvinkin. Olin viimeisiä opistotasolaisia. Sitten vaihtui ammattikorkeaksi. Kiitos vain kannustuksesta. En minä tosiaan pienistä hätkähdä. Sairaanhoitajan hommissa arveluttaa lähinnä vuorotyö, luulen, että en migreenini kanssa selviäisi ainakaan yötöistä. Ans kattoo mitä elämä eteen heittää?

Aili: Voi kiitos Aili! Meillä on kivat mukulat, mutta en pidä itseäni mitenkään onnistuneena kasvattajana. Isossa perheessä on pakko pitää selkeät rajat ja lapset oppii nopeammin omatoimiseksi, kun ei voi passata pilalle. Muuten kiitän mieheltä tulleita hyviä geenejä sekä Istanbulilaisen elämän mukanaan tuomia pakollisia rajotteita:). Täällä ei nuoriso hillu kaduilla, ei katsota liian aikaisin lapsille sopimattomia ohjelmia, eikä ajauduta itsekseen epämääräisiin porukoihin. Lapset kasvaa väkisinkin vähän niin kuin pullossa. Onneksi, sanon minä, sillä näin lapset saa pidempään olla lapsia ja elää elämää, jossa on suojelevat rajat. Niin, ja ystäväpiirikin on hyvin valikoitua, sillä itse voi valita kenekä kanssa antaa lasten olla tekemisissä.