"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

433. tarina (Istanbul - kävelin sinulle Fatihin)

Sade piti taukoa ja minulla oli asioita toisella puolella salmea. Päätin lenkkeillä samalla siellä puolella ja kävellä sinulle Fatihin.  Se tapahtui näin: Laivasatamasta lähdin seuraamaan Kultaisen sarven rantaa. Oikealla puolellani virtasi vesi ja vasemmalla puolella tien takana, talot nousivat rinteeseen. Ensimmäisen alikulun alla oli sympaattisen näköinen seurue leiriintyneenä. Ympärillä pörisivät autot ja kiirehti Istanbul, mutta nämä istuivat siinä pannua lämmittämässä aivan kuin olisivat aikeissa ryhtyä letunpaistoon. "Kuvaa vain," tuumasivat, kun kysyin lupaa, ja asettuivat poseeraamaan huvittunein ilmein. 




Seuraavaksi alitin akveduktin. Nykyisin sen yli ei virtaa vesi janoisille juotavaksi. Ali sen sijaan kulkee jatkuva autojen virta kohti Atatürkin siltaa tai Yenikapin laivasatamaa. Minä hyppelin siellä jossakin autojen välissä ja koitin päästä tien toiselle puolelle. Siellä ryhdyin vaeltajaksi ja valitsin jokaisessa kulmassa sen tien, joka näytti mielenkiintoisimmalta, mutta vei suunnilleen oikeaan suuntaan. Ajatuksenani oli käydä kuvaamassa Fethiye-moskeijaa, joka on aikanaan ollut kirkko.





Alue oli riemastuttava tuttavuus. Sopivan rähjäistä, värikästä ja yllätyksiä kulmien takana, kuten vaikka tuo moskeija, jonka heti arvasin vanhaksi kirkoksi. Siellä se piilotteli katujen keskellä ja talojen ympäröimänä. Minä kurkistelin pihalla ja koetin päästä sisään, mutta en onnistunut. 





Kyltti ovella kertoi rakennuksen olevan luostarin kirkko 1100-luvulta, joka oli muutettu moskeijaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut se, jota olin etsimässä.



Kadun reunassa käveli kaksi mustakaapuista tätiä, joilta kysyin tietä Çarşamban kaupunginosaan, jossa Fethiye-moskeija sijaitsee. Pian löysin itseni valkoisen Tofaksen kyydistä. Autoa ohjasi vanha harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut salvarihousuihin, kaapuun ja turbaaniin. Toinen mustapukuisista naisista istui eteen ja toinen tuli viereeni takapenkille. Noin viidentoista minuutin aikana hän ehti kertoa, kuinka musta kaapu tuo naiselle rauhan. Kuinka sen kanssa voi kulkea rauhassa kadulla ja piilossa miesten katseilta. Kaapu antaa naiselle onnea. Seuraavaksi hän kertoi tuomiopäivän olevan tulossa ja kehoitti minua olemaan valmis. "Siellä punnitaan kaikki syntisi, pahat tekosi ja sanasi, mutta onnellinen on se, joka siitä selviää ja pääsee paratiisiin." Minua kehoitettiin kääntymään islamiin, joka toisi minulle suuremman onnen, kun sadat tuhannet enkelit voivat tarjota. Sitten rouva suukotti poskeni, sanoi, että olen "tosi makea" ja poistui autosta.

Nyt etupenkin vanha setä puhkesi puhumaan ja kertoi Jumalan olevan hyvä. Nytkin hän mahdollisti heille tällaisen ihanan palvelutehtävän, kun sattuivat juuri olemaan matkalla sen paikan ohi, johon minä olin matkalla ja näin saivat auttaa minua. "Kiitos Jumalalle ja teille," sanoin takapenkiltä ja aloin itsekin taas olemaan kartalla. Lähtiessä minut siunattiin ja etupenkki tahtoi tietää nimeni. Sieluni silmin näin, kuinka tulevat varmasti rukoilemaan puolestani, nuo ihanat avuliaat ystävät:). 

Siunaus kyllä loppui siihen, sillä Fethiye-moskeija oli keskiviikkoisin kiinni. Lähdin siis paluumatkalle, en tyhjin käsin vaan kokemusta rikkaampana. Ohi valtavan kokoisen Cüppeli-opettajan kuvan. Çarşamba- kaupunginosa on islamilaisen Ismail ağa- lahkon aluetta. Lahkon jäsenet pukeutuvat niinkuin profeetta. Naiset mustiin kaapuihin ja miehet salvarihousuihin ja viittamaiseen takkiin sekä turbaaniin. Alueen kaduilla oli siis hieman vaikea sulautua massaan ja kuvaaminen oli aika jännittävää hommaa, sillä sitä ei alueella katsota hyvällä.





"Valokuvaaminen on syntiä," kertoivat minulle nämä kaksi vastaan tullutta miestä.



Sinne jäi taakse Çarşamban ja Fatihin kaupunginosat. Sain omistaa taas hetkeksi lähes tyhjät kadut. Rapistuvat talot, auringon valon pilkistämässä pilven takaa ja ikkunalaudoilla keikkuvat kukat. Kävelin pieniä katuja, suuria teitä ja alikulkuja. Kunnes tapasin katujen "oikean omistajan".  Siinä tuolia kuvatessani, jossakin tien mutkassa, saapui viereeni nuori mies ja kielsi minua kuvaamasta. "Siis mitä tässä nyt ei saa kuvata? Tätä tuoliako vai tätä katua?" "Ei mitään täällä," vastasi nuori mies. "Ja millä oikeudella sinä sen kiellät," tahdoin tietää. "Minä omistan tämän alueen, sillä oikeudella." Tällaista ei olekaan aikaisemmin minulle tapahtunut. Istanbulissa ei siis ole "Euroopan omistajia", mutta "kaupunginosien omistajia" näköjään löytyy.










Lopulta saavuin Sultanahmetille. Kuvasin teille Yerebatanin (siitä huomenna) ja ihastelin tätä mosaiikkiseinämää tien toisella puoella. Lopuksi laskeuduin rantaan, ohi kumarassa kulkevien kantajien ja kävin ostamassa ne asiat, joita varten olin tälle puolelle salmea saapunutkin. 






Rukouskutsu kaikasi, otti kaikuvoimaa talojen seinistä. Monisti äänensä muiden minareettien yhtyessä kuoroon. Kurkin ohi mennessäni sisään raollaan olevista ovista ja astuin rannassa odottavaan laivaan. Yli rukouskutsun kaikui jo kodin kutsu. 


Oli hieman pitkä matka tällä kertaa, toivottavasti ette väsyneet...

30 kommenttia :

Matkatar kirjoitti...

Ei väsytty yhtää, täällä aina mieheni kanssa luemme innoissamme tarinoitasi! Jännää miten erilaisia ihmisiä sielläkin on, toiset ovat niin avuliaita ja antavat mielellään kuvatakin. Sitten löytyy niitä räyhääjiäkin. Minä vierastan ihmisten kuvaamista juuri siksi, että osa tuntuu ihan suuttuvan siitä. Eikö sinua pelota koskaan? :)

Petra kirjoitti...

Heheee kylla pisti hymyilyttamaan tama kaupunginosan omistaja seka Cüppelin kuva, aina hanet nahdessani pauhaamassa muistuu mieleen se seksiskandaali mihin tama hurmoksen mies oli sekaantunut. Aivan ihana seina ja olipa kiva matka kanssasi!

Unknown kirjoitti...

Nuo oli kyllä nyt seutuja joilla tämä istanbulitar ei juuri ole kuljeskellut - kiitos tästä turneesta siis :)

Unknown kirjoitti...

Ai niin, lueskelin tuossa alaspäin ja huomasin että kardemummaa kaipailit. En lukenut kommenteista joko sait neuvon, mutta itse maustebasaarilta sitä ostin, turkiksi sen nimi on kakule.

Hurmioitunut kirjoitti...

Kuinka ihmiset siellä noin yleensä suhtautuvat valokuvaamiseen?
Täällä yritän välttää ihmisten kuvaamista siten että joku tunnistettaisi, koska tuntuu että kuka vain voisi haastaa oikeuteen jos näkisi kuviaan omasta mielestään väärässä paikassa tai väärässä asiayhteydessä. Julkiset paikat ovat tietysti asia erikseen, toreilla ja kaupunkikuvassa ihmisiä ei voi välttää, se on ihan ymmärrettävää.

Mine kirjoitti...

Matkatar: Tuollaista kieltäjää en ole IKINÄ ennen nähnyt tai tavannut. On täällä aina niitä ihmisiä, jotka eivät halua olla valokuvassa ja yleensä joko sanovat sen tai sitten osoittavat sen selvästi elein. Se on minusta ihan ok, ja kunnioitan sitä. Aika usein kuvaan ihmisiä ryhmissä, joskus puolihuolimattomasti, mutta aika usein kysyn luvan. Ei minua pelota. Aikaisemmin joskus se tuntui nololta, mutta nyt ajattelen niin, että hyviä kuvia ei saa ihmisistä, jos ei ole pokkaa. Niinpä koetan kasvattaa itselleni kunnon pokerinaaman:D.

Petra: Kuva on siis kerrostalon kokoinen ja vieressä on kerrostalon kokoinen teksti, jossa Cüppeli kertoo kannattajilleen, että pitää vain luottaa ja uskoa, sillä muuten voi odottaakin tällaista salaliiton uhriksi joutumista...

Karoliina: Olen joskus aikaisemminkin ollut tuolla, mutta en koskaan yksin. Hauskoja seutuja silti... Tiedän kyllä, että täältä saa Kakulea kokonaisena, mutta suomalainen muru on vaan nopeampi ja parempi käyttää.

Hietzu: Yleensä täällä tykätään olla kuvissa ja jopa tuppaudutaan kuvaan. Valokuvaajalle kiitollista puuhaa. Uskonnolliset ihmiset sen sijaan eivät usein halua olla kuvassa, etenkään nämä mustakaapuiset. En siis edes uskaltanut ehdottaa tänään kuvan ottamista kuskiltani ja niiltä kahdelta tädiltä, vaikka olisi niiiiin tehnyt mieli:).

En usko, että julkisilla paikoilla voi kieltää kuvaamasta??? Olen ainakin itse niin ymmrätänyt, että raja menee siinä missä kuva on otettu. Sen tähden paparazzit voi toimia, eikä kukaan voi heille mitään. Sen sijaan jos mennään kuvaamaan salaa koteihin, pihoille tms. siinä ylitetään raja. Tottakai kunnioitan toivetta, jos joku selvästi näyttää, että ei halua tulla kuvatuksi. Mutta Turkissa siis onneksi usein kaikki haluaa olla kuvassa. Hyviä harjoituskappaleita siis riittää:D. Ihmisten kuvaaminen on haasteellista, mutta kiinnostavaa.

Amalia kirjoitti...

Ei tosiaankaan pääse sun seurassa väsymään. Kaikessa rönttösyydessään tuo seutu näytti kauniilta.

Jael kirjoitti...

Ei väsytty...Ohoh,että joku ihan omistaa kaupunginosan,jopas on kummaa!
HIeno reitti sinulla taas! Meillä taas satoi,mistä olin kovin iloinen:)
Pohjoisessa täällä on akvedukti,muttei noin hyvin säilynyt.

Anonyymi kirjoitti...

Voi kun olisit saanut kuvan siitä kaupunginosanomistajasta. Eihän niin mahtava mies saisi tuntemattomaksi jäädä!

Anonyymi kirjoitti...

Mutta, mutta matkasi ei ollut tänään suinkaan väsyttävä, vaan lähinnä PELOTTAVA ! Sain jotenkin kiinni jopa uhkaavasta tunnelmasta ! Hui ! t: Tiina

Mine kirjoitti...

Amalia: Minusta se oli justiinsa paras, sellainen mistä kovasti tykkään. Täytyy siis mennä joskus uudelleen, hra Kaupunginosanomistajan uhallakin.

Jael: Tuo on tosiaan todella hyvin säilynyt akvedukti ja hauskassa hyötykäytössä.

Anonyymi: Niin, en uskaltanut koittaa onneani, kun en tiennyt olisiko Hra Kaupunginosanomistaja kestänyt sellaista....

Tiina: Mikähän osa sinusta oli uhkaava? Minusta kaikki oli sangen huvittavaa. Etenkin se automatka. Ja hra Kaupunginosanomistaja oli vain sellainen pöyhistelijä, en ainakaan usko, että hän olisi ollut vaarallista sorttia? En kyllä koettanut onneani, vaan käännyin vaan ympäri ja lähdin muihin kaupunginosiin...

Anonyymi kirjoitti...

Höh, vaikea kysymys ?! Ehkä se Herra Pöyhkeilijä ?! Tai ehkä vaan joku muu juttu tuli läpi jostakin...En taida edes tietää !! Eilen, kun tulin kotiin, niin törmäsin tuossa tiellä "tosi outoon tyypiin"; hänestä jäi ikävä fiilis...Vielä tänääkin muistutin Neitejä siitä, että ovet pidetään LUKOSSA, jos vanhemmat eivät ole kotona. Mikä lie kulkukauppias oli ?! Outo ja ehkä vähän uhkaava; ehkä siksi en huvittunut tänään tunnelmistasi + kokemastasi yhtään...t: Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Eikä missään tapauksessa tarkoitukseni ole edes huvittua täällä blogissasi...Viihdyn kyllä hyvin ja siksi täällä niin uskollisesti käynkin kuvia katsomassa + kirjoituksiasi lukemassa. Usein käy vaan niin, että joudun miettimään asioita joskus ihan uusiksi ja toisinaan hämmästyn itsekkin, millaisia tunnelmia täältä tulee; kylmäksi en jää koskaan. t: Tiina

Pepi kirjoitti...

Voi näitä sun reissujasi, olet kyllä aika rohkea nainen :)
Minä ehkä jättäisin yksin nuokin kadut kulkematta, pysyisin "turvallisemmilla" vesillä....ehkä mun reittini ei aina ole olleet niin turvallisia, että on jäänyt selkärankaan joku varovaisuus.

Mutta upeaa oli taas tehdä tämäkin kierros! Ja tuonne akveduktille täytyy ensi kerralla kyllä kävellä, viimeksi ei ehditty.

Ja nämä sun kuvat on kyllä ihania :)

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on "vielä pakko lisätä", vaikka olisi syytä selvittää yksi "koulujuttu" huomista varten...

Esimerkiksi se edellinen "keskustelu" kanssasi siitä "rakkauden kielestä" oli lyhyydestään huolimatta niin vaikuttava, että joudun ehkä etsimään kirjan käsiini...Löysin nimittäin jo ilman kirjaakin yhden "jutun" taustoistani (lapsuuden perheestä), minkä oivaltaminen lisäsi toki ymmärrystäni, mutta teki minut äärettömän surulliseksi. Se ei ollut "pahaa" surua, vaan haikeaa, lempeää ja anteeksi antavaa... t: Tiina

Mutta nyt jätän sinut "rauhaan" ja lopetan tämän "häiriköinnin" tällä erää.

Mine kirjoitti...

Tiina: Sehän on HIENOA, jos tämä blogi herättää ajatuksia. Lue se kirja, minusta se oli ajatuksia herättävä ja selventävä monessa suhteessa.

Moni mieltää Turkin ja turkkilaiset jotenkin pelottavaksi ja se on minusta hämmentävää. Olemme tulleet täällä petetyiksi, meiltä on varastettu jne, mutta turkkilaiset on minusta mitä ystävällisimpiä ihmisiä. En muista koskaan pelänneeni täällä. Tai no, ehkä kerran vähän Trabzonissa....

Pepi: Samat sanat kun ylhäällä. Etenkin tuolla uskonnollisella alueella moni voi kokea uhkaavaksi tuon tilanteen. Minä en. Siellä voi olla kiusallista, tai jotenkin epämukavaa, mutta en koe ketään uhkaavaksi. Jos jotain ryhmää Turkissa pitäisi pelätä, niin se olisi ennemminkin äärinationalistit.

Tiina kirjoitti...

Oi tuota kaupunkia! On niin uskomattoman monen kirjava ja erilainen kuin moni muu kaupunki. Kiva katsella kartasta, missä päin olet seikkaillut. Saa samalla mukavaa yleiskuvaa eri alueiden luonteesta.
Jostain syystä kartta on koko ajan tuossa saatavilla...
Ei voi kun ihmetellä, millä nuo jotkin talot oikein pysyvät pystyssä! Ovat kuitenkin jotenkin niin sympaattisia :)

Pojallekin jo kerroin - en millään malttanut olla hiljaa, kun meinasin koko ajan lipsauttaa jossain tilanteessa :) Kyllä silmät levisivät, ja ensimmäinen kysymys oli pääseekö hän Rivaan ja teille :D
Nyt menen lukaisemaan tuon edellisen juttusi.

Tiina kirjoitti...

Jaahas, tulipa mielenkiintoinen tuo oma profiili...

Anonyymi kirjoitti...

Tämä blogi on niin mahtava!! Kiitoksia paljon näistä tosi mukaansatempaavista kirjoituksista! :)

Mine kirjoitti...

Tiina: Piirsin reitin suunnilleen karttaan, mutta oli väärän värinen kynä ja se ei kunnolla näy. Kunhan saan mustan tussin käteeni, lisään sen tähän.

Katsotaanpa päästäisiinkö käymään Rivassa. Kesäkuussa on toivottavasti sukulaisia tulossa, joten joe eivät satu samaan aikaan tänne, niin sitten järjestetään.

Anonyymi: Kiitos paljon, kun jätit viestiä!

Satu kirjoitti...

Olipa mielenkiintoinen kierros. Kaikenlaisiin tyyppeihin sielläkin törmää! :-) Olivatkohan nuo ensimmäiset herrat kodittomia? Koira näyttää vissiin kuitenkin aika hyvinvoivalta, kuten herrat itsekin.

Mine kirjoitti...

Satu; Niin törmää ja sehän se on justiinsa hauskaa. Täällä on etenkin kesäaikaan ihan hyvinvoivia kodittomia. Mikäs se on lämpimässä ollessa. Talvella ja kylmässä tuo pihalla oleilu on sen sijaan ikävää puuhaa...

mimon mami kirjoitti...

Olipa hieno kierros. Olen samaa mieltä vanhan rouvan kanssa, mustan kaavun alla saa olla rauhassa. Olin siellä 5 päivää vaalean, hoikan, 23-vuotiaan tyttäreni kanssa. Ajoittain oli ahdistavaa, kun "pörrääjistä" oli vaikea päästä eroon. Sinisessä moskeijassa hänen piti laittaa kaapu, kun nilkat oli paljaana, vaikka ohje ulkona näytti puoleen sääreen peitettävän. Muuten Istanbul oli vaikuttava kokemus: värikäs ja tuoksuva. Paljon nähtiin, paljon jäi näkemättä. Meillä oli oppaana 20 vuotta siellä asunut rouva.

Sude kirjoitti...

Nämä on niitä kuvia joita olen eniten kaivannut ♥ Jostain syystä tämä alue on minulle se tutuin ja rakkain paikka Istanbulissa. Niin aitoa, eikä taatusti törmää muihin suomalaisiin :) Toki nuo kaikki nähtävyydetkin on tullut käytyä ja ihaniahan nekin ovat.

Sude kirjoitti...

Niin tuosta valokuvaamisesta. Olin kauan siten käymässä Keski-Turkissa Ermenekissä Mutin-kylässä. Kadulla leikki valtava määrä pieniä lapsia joista halusin ottaa kuvan. Siinä vaiheessa kun kamera oli naamani edessä, ei näkynyt enää yhtään lasta ja minä sain moitteita mieheltäni sopimattomasta käyttäytymisestä. Otin kyllä opikseni =D

Mine kirjoitti...

Mimon mami: Ajattelinkin sinua, monta kertaa ja mietin, että miksi se ei nyt teille voisi paistaa lämpimästi?! Kiva, jos teillä oli kuitenkin hyvä reissu. Pörrääjistä pääsee kyllä eroon, kun oppii elekielen, jota täkäläinen ymmärtää:). Niin, ja ikäkin tekee tehtävänsä:D.

Sude: Ai tuollako sinä asuit? MInusta siinä on oma viehätyksensä, ehdottomasti. Kuvauksen suhteen on varmaan Turkki muuttunut. Etenkin lapset on tosi mielellään kuvissa ja oikein pyytää, että ottaisi heistä kuvan.

Anonyymi kirjoitti...

Hienot kuvat ja kuvailemiset!! En koskaan käynyt, muistaakseni Fatihissa. Ystäväni Nevin kyllä varoitti sinne menemisestä. Nyt ymmärrän miksi. Hyvä, että sait pitää kameran!! aprikoi Sylvi mummo

Mine kirjoitti...

Sylvi: En koe, että siellä olisi mitään varomista? Mutta en kehoita provosoimaan...

Kuukki kirjoitti...

Minusta tämä oli ihana reitti eikä yhtään pelottava! Yleensä asiallisesti ja ystävällisesti käyttäytymällä selviää erilaisessakin paikassa. Ja aina näkee jotain aidompaa, jos uskaltautuu alueille, joilla turisteja ei ole. Tuo automatka jää varmasti mieleesi!

Mine kirjoitti...

Kuukki: Tämäkin me voidaan aika helposti kävellä, jos te olette käveleväisiä:).