"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

616. tarina (Viime päivät)

Viime päivät ovat vieneet ajatukseni Suomeen. Olen soittanut maistraattiin ja siirtänyt kirjamme Taloon. Maanantaina sukulaiset hakivat avaimet ja pistivät apujoukkojen kanssa Talon talviunille. Mies on soitellut kouluja lävitse ja varmistellut opinahjoja kakkoselle, kolmoselle ja neloselle. Ykkösen lukioon ilmoittaminen tapahtunee yhteishaussa ensi kuussa. Mies kirjoittaa työhakemuksia. Minä en osaa vielä mielikuvitella itseäni mihinkään työpaikkaan. Vaikka pitäisi.

Ikkunasta näkyy myrskyisen yön jälkeen valjennut aurinkoinen päivä. Kuulen Bosborin kutsun. Vielä on kävelemättömiä katuja, valloittamattomia kukkuloita ja testaamattomia kahviloita. On siis paras mennä eikä meinata. Suomi saa nyt siirtyä odottamaan vuoroaan ja mieleni on syytä elää tässä ja nyt. Kotikylän laiturissa laiva odottaa. Näkemättä on vielä kaksi kylää reitin loppupäässä, joten lähden seilaamaan. Tuuli on kylmä, mutta puikahtelen matkan aikana tuo tuosta takakannelle kuvaamaan. Työmatkalaiset keskittyvät lehtiinsä tai nuokkuvat tuoleillaan. Minä katselen varastoon, jotta muistaisin nuo huvilat, laivat ja maaston muodot. Allani virtaavan veden.




Kıbrıslı Yalı on seissyt tässä paikassa jo vuodesta 1781. Se on yksityiskotina, johon olen päässyt kurkkaamaan sisälle kotonani olevan kirjan avulla. Vuonna 2009 rakennuksesta käytiin 450 miljoonan liiran kiistaa avioeron vuoksi.  Olisihan tuossa riittänyt jaettavaksi?





Hyppään laivasta Emirganen satamassa. Täällä sijaitsee tulppaanipuisto, josta olen muutamankin kerran tehnyt teille postauksia. Muuten koko Emirgan on jäänyt minulle vieraaksi, joten on aika ottaa siitä selvä. Emirgan pistää muun Istanbulin tapaan ainakin gluteus maximuksen töihin sillä sen verran on napakat mäet tässäkin kylässä. Jos oikein tahtoo itseään rääkätä, niin rappusiakin löytyi oikein kiitettävät määrät kivuttavaksi. Ylhäältä näkee hyvin, joten se saa riittää palkinnoksi nousun vaivasta.










Arnavutköyn ja Bebekin tavoin on Emrganenkin kauneus kunnostetuissa puuhuviloissa. Valkoinen ja punainen on selvästi ne päävärit, mutta välistä löytyy kaikenlaista muutakin väritystä. Kuten vaikka tällaista kauniin turkoosia. Alla oleva talo liittyy jotenkin musiikkiin, mutta en muista enää että miten. 



Turkoosia taloa vastapäätä on turkoosin kellotapulin kirkko.



Rantaan päästyäni olisi ollut montakin kahvipaikkaa tarjolla, mutta ne jää edelleen testaamatta. Huomaan, että en osaa yksin kahvitella ulkosalla, ellei minulla satu olemaan kirjaa mukana. Nyt ei ole, joten  kahvittelut saa jäädä kotiin. Ihailen silti rannat ja huomioin muut kahvittelijat. Päätän tutkia kotona Sabanci Museon tarjonnan ja raahata miehen joku päivä tänne mukaani. 






Yllä olevat tuolit olisin halunnut meidän talon keittiöön, mutta mies ei ymmärtänyt niiden hienoudesta mitään. Selvät Tolix-kopiot, jotka olisi saanut kovin edullisesti. Nyt ne poistuivat nettikaupasta kokonaan, joten säästyttiin siltäkin keskustelulta.




Viihtyyhän sitä täällä rannalla maleksimassa. Rumeli Hisarista hypään kuitenkin bussiin. Hurautan satamaan. Hyppään laivaan. Käyn sataman kukkanaisilta tarkistamassa, että onko tulppaanit jo saapuneet. Koska vastaus on negatiivinen, säästän taas. On se kumma, että tällaisella jatkuvalla säästämiselläkin tili on jatkuvasti liian tyhjä!



Värikästä ja pirteää päivää kaikille. 

11 kommenttia :

Leena Lumi kirjoitti...

Mielikuvittele nyt itsesi ensin asettuman kodiksi, kotiuttamaan itsesi ja perheesi, suunnittelemaan puutarhaa ja aloittamaan sen oman salaisen puutarhan luominen...

Meillä on tulppaaneja myyty jo monissa, monissa väreissä pari viikkoa. Tuntuu vain, että ihan vielä meillä ei ole niiden aika, Ehkä helmikuun alussa. Nythän vasta alkoi talvikin, vikkoja myöhässä.

Ah, miten toisinaan kaipaankaan merta, sitä miljöötä, jossa lapsena kasvoin. Niin eri kuin järviseutu.

Paljon puutarhakirjoja tulossa;)

Madame Kissankulma kirjoitti...

Ihani kuvia jälleen kerran! Voi hurja, mutta nauti ihanasta Istanbulista ja siirrä huolet huomiseksi. Kaikki menee varmasti hyvin sitten kun sen aika on. Minullekin tuli samalla ihan hirveä haikeus omaan taloon, kotiin. Onneksi pääsemme talvilomalle Suomeen, että eiköhän se ikävä taas sillä taitu.

mummeli kirjoitti...

Kiitos taas kerran ihanista kuvista ja kerronnastasi! Niitä on ollut ihanaa lukea, tehdä mielikuvitusmatkoja sinne Istanbuliin!

Kirsi kirjoitti...

Niin, teillä on näemmä kotiinpaluu sitten joskus kesällä edessä...mahtaa olla vähän "kummallinen"olo, noinkin pitkän rupeaman jälkeen...mutta ihminen on yleensä sopeutuvainen ja varmasti kotiudutte taas Suomeenkin nopeasti ja sitten on muistot tallella ja ihanat kuvat ja kertomukset...laita vaan ne kansiin, niin mukavia ne ovat!Kieltämättä itse joskus mietin, että kuka tietää vaikka sitten joskus eläkkeellä ollessamme me muuttaisimme sinnepäin... tai edes oleilisimme siellä osan vuodesta?!?eikös se niin ole , että haaveita pitää aina olla?;)

Aili Mummo kirjoitti...

Kiitos kiintoisasta postauksesta, Mine:)

Hyvä että miehesi on muuttoasioissa mukana. Varmaan ne työpaikat ovat tärkeitä, Suomi on kallis maa, ja molempien ansiot ovat tervetulleita, varsinkin,jos teillä on lainaa...

Oikein hyvää viikon jatkoa sinulle, Mine♥♥♥

Mine kirjoitti...

Leena: Kyllä, sen minä voin mielikuvitella. Puutarha suunnitelma on jo olemassa. Samoin suunnitelmat talon suhteen. Mutta työelämä on jotakin jota en nyt osaa yhtään ajatella. En edes sitä mistä aloittaa…. Se tuntuu vielä niin kaukaiselle.

Madame Kissankulma: En minä huolehdikaan, mutta mietin, että pitäisiköhän sitä huolehtia. Mies se aikanaan hoki niin monesti sitä, että asioilla on taipumus järjestyä, että se on kai minussa jo ihan sisäistettynä.

Mummeli: Mukava, että olet viihtynyt seurassamme!

Kirsi: Kyllä, haaveita pitää olla. Ja ne kannatttaa sanoa ääneen, että muuttuvat todeksi. Minustakin tuntuu, että ei me olla loputtomiin Suomessa, jos vaan terveyttä riittää. Mutta nyt ollaan menossa ihan iloisin mielin. Tai sanotaan, että hieman sekalaisin tuntemuksin.

Aili: Kyllä se on molempien mentävä töihin. Sillä lailla se lainanmaksu nähtiin olevan mahdollista. Yhden palkalla ei elellä, niin se vaan on.


Cheri kirjoitti...

Tulin tänne nautiskelemaan Istanbulin ihmeistä. Tämä on sellainen blogi, ettei voi kuvitellakaan pikaisesti pistäytyvänsä. Onnittelut Talosta! Vähän haikeat tunnelmat kun nämä ihanat postaukset lähenevät loppuaan, mutta varmaankin jatkat kotimaassa?
Värikkäitä päiviä sinullekin täältä valkoisen keskeltä.

Nina kirjoitti...

Nauti tästä pvästä ja vaikka mielissä jo mietit Suomen elämää niin uskon todellakin että kaikki järjestyy teille. Upeat kuvat ja kerrontasi on niin upeaa etten epäile sinun kykyjäsi työllistymistäsi laisinkaan. Koska Mine se teidän muutto on? Sitten toinen kysymys on että pystyykö peshteran puodista ostamaan vielä samanlaista avain-nauhaa jonka ostin?

Martta Maatuska kirjoitti...

Työelämä tulee siinä kuin itsekseen, sitten kun on sen aika. Jos mahdollista, ole ensin kotona.Paljon uutta on tulossa lapsille ja koko perheelle. Vaikka on suomalainen ja ajattelee olevansa ja toimivansa kuten muutkin, tulee hetkiä, jolloin on hieman hukassa tai ainakin silmät suurina. Been there, done that. Oikeat asiat tulevat kohdalle kun on niiden aika.Nauti vielä olostasi siellä, ota kaikki mahdollinen irti. ps:palasin siis blogimaailmaan,eri nimellä ja salaperäisemmin
kiitos sanoistasi ja kannustuksesta :).

Vihreatniityt kirjoitti...

Ime Istanbulia varastoon. Voit sitten Suomessa muistella sen tuokusja ja tunnelmaa. Onneksi sinulla on näitä ihania kuvia, jotka toivottavasti edes vähän auttavat ikävään.

Sitä ollaan sitten taas aloitettu lenkkeily, huomaan! Minäkin olen yrittänyt ryhdistäytyä. Mopo karkasi käsistä pari viikkoa ennen joulua ja sitten sitä mässäiltiinkin pitkään ja hartaasti. Nyt yritän katsoa mitä syön ja käydä lenkillä. Kuvia en pysyt ottamaan, kun illalla on niin pimeä.

Mine kirjoitti...

Cheri: Kyllä minä jatkan. Tarinat tosin vaikenevat, mutta uusin jutuin. Ja Kotkassakin on onneksi kauniit lenkkipolut:).

Nina: Heinäkuun alussa olisi tarkoitus suunnata auton nokka kohti Suomea. Koruja ei ole minulla, mutta Suomessa on. Minkäslaisen halusitkaan? Laitappa tiedot korusta ja osoite, jonne haluat sen lähetettävän, niin pyydän Kotkan apulaisia postittamaan.

Martta Maatuska: Hei salaperäinen, aavistelen, mutten ole varma. Kiva silti, että palasit. Kävin jo alkua katsomassa. Kyllä minä nautin tästä ja nyt ja yritän olla Suomessa kotona siiheksi kun koti on valmis, lapset koulutiensä oppineet ja suomalainen arki jotenkin rullaa.

Vihreatniityt: Imen ja muistelenkin jo valmiiksi, jos vaikka menee muisti. Olenhan saanut elää tässä ja nyt, kiitoksen aihe sekin.

Pakko se on yrittää. Vatsa kasvaa nopeammin kuin ajatus suklaakakusta. Koitan olla uskomatta tekosyitä, joiden mielestä minun ei tarvitse liikkua. Elämä on nyt tätä, tai sitten elämää pyöreänä keski-ikäisenä. Huoh.