427. tarina (Arkeni - pukeudutaan)

Lapsuudessani äiti ompeli meille vaatteita. Jälkikäteen mietin, että oliko  meillä oikeasti koko ajan tiukkaa, vai kuuluiko vain asiaan pitää kukkaron nyörit tiukalla? Uudet kengät sai, kun vanhat meni totaalisen rikki. Uudet farkut, kun entisiä ei voinut enää pidentää. Oli yksi kevät-kesätakki ja yksi talvitakki. Kenkiä yhdet kesäsandaalit, yhdet lenkkarit ja yhdet talvikengät. Paitoja oli muutama, mutta ei niitäkään liiaksi asti kaappia täyttämään. Rumat ne vaatteilla koreilee, kertoo suomalainen sananlasku.

Yläasteiässä alkoi olla paineita pukeutua justiinsa niinkuin muut. Sitä koulun "muotipelleä" kiusattiin. Silloin ei sopinut pukea enää äidin tekemiä, vaan vaatteet piti olla oikeasta kaupasta ja justiinsa tietynlaiset. Äiti oli yksinhuoltaja ja rahaa ei ollut liikaa. Oli juhlaa, kun sai jotakin uutta. Talvitakista kinattiin pitkään. Äiti halusi ostaa pidemmän mallisen, että peppu ei paleltuisi. Minä halusin sellaisen mintunvihreän pusakkamallisen. Se oli ihana ja oikea aarre, mutta peppua aina palelsi. Kyllä ne äidit tietää, mutta kauneuden takia täytyy vähän kärsiä.

Lukion ajan kävin lauantaisin töissä. Oli ihanaa, kun oli omaa rahaa. Niillä rahoilla ostin tosi hienon mustan nahkalaukun ja mustat buutsit palkinnoksi itselleni kirjoitusten jälkeen. Farkut piti olla Leviksen 501 tai muuten oli ihan juntti. Sellainen farkkutyttö minusta sitten tulikin melkein kymmeneksi vuodeksi. Levikset ja t-paita. Kassit vaihteli siitä ihanasta nahkaisesta johonkin kangaskassin retkuihin.

Sitten saavuimme Istanbuliin. Yht'äkkiä ymmärsin mitä tarkoittaa olla alipukeutunut. Tunsin itseni välistä niin nukkavieruksi, että piti siirtyä Bağdat-kadulta sivukaduille, kun hävetti olla minä. Istanbulissa ja etenkin Bağdat-kadulla tukka pitää olla hyvin, vaatteet viimeisen päälle mietityt ja kynnet mielellään manikyyrin jäljiltä. Minun kampaamokäyntini voisi kaikki helposti laskea, manikyyrissä en ole käynyt ikinä ja vaatteet ei koskaan ole ollut mun aatteet.

Mies polkaisi aamulla töihin farkuissa ja t-paidassa, reppu selässä. Pian huomasi, että sellaisella asulla ei täällä saa palvelua eikä uskottavuutta. Istanbulilainen työelämä vaatii puvun tai vähintään suorat housut ja pikkutakin. Usko tai älä, mutta niin se vain on. Pian löysin siis itseni silittämästä kauluspaitoja ja prässäämästä housunlahkeita. Hivelimme pukukaupoissa pukuja. Rokkaristani tuli pikkutakkimies ja nahkarotsi pölyttyy kaapissa.

Oma vaatekaappikin alkoi muuttua. Ei ollut kivaa olla se hompsuinen äiti vanhempainilloissa. Farkkuja on kyllä edelleenkin kaapissa, mutta suurimman tilan vie kuitenkin mekot, hameet ja tunikat. Penti-kauppa on tehnyt minusta sukkahousufanin ja omistan niitä melkoisen määrän eri kuvioilla ja väreissä. Olen myös ottanut takaisin lapsuuden vähäiset kenkäkokoelmat ja pienoista laukkumaniaakin on selvästi olemassa. Takkeja on joka lähtöön, mutta siltikin aina puuttuu juuri sellainen, jota tarvitsisi.

Pystyykö täällä siis sulautumaan nykyään massaan? Kyllä ja ei. Istanbulissa pitää tietää aina mihin on menossa ja pukeutua kunkin alueen mukaan. Jos Istiklalille lähtee hihattomassa kesämekossa, saa kulkea aika rauhassa, eikä vihaisesti katso, kun hyvin harva. Turkin tytöillä on monella taatusti vieläkin lyhyemmät helmat niillä alueilla. Vaalea tukka ja siniset silmät varmistavat kuitenkin, että saat aina ulkomaalaiskatseita osaksesi ja siksi nyrkkisääntöni on pukeutua aina astetta konservatiivisemmin kun tarvisi. Jos taas lähdet Çarşamba mahallesille, muista pukea niin pitkää kun päällesi löydät ja varustaudu silti katseisiin. Mustakaapujen ja turbaanipäiden seassa näytät kuitenkin tosi kevytkenkäiselle ja kaikki kiertävät sinut kaukaa.

Toivottavasti saan joskus tehtyä teille postauksen Istanbulin katumuodista. Se on tosi hauska sekoitus. Pääpiirteissään porukan voi jakaa neljään ryhmään. On tavikset, jotka pukeutuvat astetta siistimmin, kun suomalaiset tavikset. Toinen ryhmä on tosi coolit. Tukka hyvin, kello näkyvissä ja asu aina viimeisen päälle. Miehet mustissaan ja aurinkolaseissaan, naiset saumasukissaan, korkkareissaan, minihameissaan ja tukat föönauksen jäljiltä. Sitten on ne uskonnolliset, jotka pelkäävät Jumalaansa. Mustissa kaavuissaan tai muuten pitkissä vaatteissa huivien alla. Ilman meikkiä, hymyttöminä ja muutenkin sen näköisenä, että eivät kaipaa mitään tästä maailmasta. Neljäntenä ne huivipäätytöt, jotka kielikouluopettajani mukaan pelkäävät ennemminkin isäänsä kuin Jumalaa. Huivit ja vaatteet viimeisen päälle meikin kanssa sävysävyyn. Vartalo peitettynä, mutta muodot kaikin tavoin esillä. Peittäen ja paljastaen juuri sen verran mikä on aamulla mennyt isän suodattimesta läpi.

Omalla kohdallani vaatteisiin pätee sama kuin autoihin. Ei merkillä väliä, kunhan toimii ja on mielellään mukavan näköinen. Ei liian kallista, vaan kohtuuhintaista ja hyvällä hintalaatusuhteella. Ja kotona millään muulla kun mukavuudella ei ole merkitystä. Kotimekko on flanellia tai puuvillaa, mahdollisimman pehmeäksi kulutettu ja joka paikasta lötkö. Kotimekon kaverina on sellaiset sukkahousut tai trikoot, joiden olemassaolon voi unohtaa. Koko komeuden kruunaa villasukat, joiden pitää olla pitkät, pehmeät ja lämpöiset.

No, onkos tukka hyvin? Ei ikinä. Mies tahtoo pitkätukkaisen naisen. Niinpä kuljen aina tukka suttunutturalla tai poninhännällä. Ulkona ehkä asteen vähemmän suttuisena kuin kotona? Ja manikyyriin en mene. Ei minulla pysy kynsilakkakaan aloillaan puolta tuntia, joten olen lakannut lakkaamasta. Säästyypä nekin rahat ja niillä voi  ostaa vaikka uudet kengät?

426. tarina (Arkeni - elämäni autot)

Ostin ensimmäisen autoni lukion jälkeen. Olin päiväkodissa harjoittelijana ja sain jotakin pientä palkkaakin siitä hommasta. Niillä rahoilla ostin pienen hopeanvärisen Hondan, joka maksoi muistaakseni 2500 markkaa. Se oli persoonallinen pieni auto, jonka nimesimme rekisterikilven mukaan Hociksi. Viikon sisällä ostopäätöksestä, autosta hajosi startti. Onneksi isäpuoli oli taitava ja asensi autoon punaisen nappistartin. (Mies tosin muistaa, että se oli vihreä!)Säästyi rahaa ja autosta tuli entistä erityisempi.

Hoc palveli meitä muistaakseni pari vuotta. Siitä jäätyi talvella ovet kiinni. Mies kulki sisälle ja ulos takapaksin kautta yliopistolle mennessään. Kaverin talvisiin ylioppilasjuhliin ajaessamme, lakkasi lämmitys toimimasta pohjanmaan suorilla. Piti siis säännöllisin väliajoin nousta autosta hyppelemään lämpimiksemme ja raappaamaan tuulilasi näkyvyyden takaamiseksi. Lopulta auto sanoi yhteistyö- ja avunantosopimuksensa irti matkalla Jyväskylästä Kotkaan. Onneksi ei oltu keretty vielä pitkälle ja niin ystävä kävi meidät hinaamassa takaisin Jyväskylään. Siellä Hocin tie vei romuttamolle. RIP.

Toinen automme oli punaruskea Toyota Corolla. Auto ostettiin miehen tädin kylältä, kun edellinen omistaja oli muuttanut autuaammille ajoteille. "Ainakaan pitkien valojen katkaisin ei ole kulunut, sillä setä ajeli jatkuvasti pitkät päällä," tuumasi M-täti. Tämä ajokkimme kuljetti meitä uskollisesti muutaman vuoden. Kävimme sillä Englannissa ja kurvailimme pitkin Lontoon katuja ja liikenneympyröitä. Välillä hiottiin ja maalailtiin isompia ruosteita piiloon. Auto alkoi näyttää tilkkutäkiltä. Toyotalla huristettiin Mikkeliin synnyttämää esikoista ja Hämeenlinnaan vastaanottamaan pikkukakkosta maailmaan. Kun tuli aika muuttaa Istanbuliin, auto jäi vielä lähipiiriin kuljettamaan mm. miehen siskoa. Aikanaan se myytiin eteenpäin jostakin "huimasta summasta."

Istanbuliin tullessamme emme olleet aikeissa ostaa heti autoa. Meillä oli kaksi pientä lasta, koti perustettavana ja arvelimme pärjäävämme julkisilla kulkuneuvoilla ja rattailla ainakin aluksi. Sitten sattui talousromahdus ja muutaman viikon ajaksi autojen hinnat tipahtivat Turkissa puoleen. Muutamat suomalaiset tarttuivat tilaisuuteen ja kehoittivat meitäkin tarttumaan. Niin ostimme tuosta vaan extempore elämämme ensimmäisen uuden auton. Se ostospäätös tehtiin ihan vaan muiden mukana, ostaen sieltä ja sitä mitä muutkin. 

Emme ole kumpikaan mitään autoihmisiä. Meillä ei lueta autolehtiä tai selailla autosivustoja. Emme ole merkkiuskollisia emmekä kärsi joka keväisestä autokuumeesta. Meille auto on välttämätön paha ja sen olisi paras kulkea paikasta A paikkaan B ilman mitään kiukutteluja. Uuden auton osto tuntui siis aivan hullulle hommalle etenkin Istanbulissa. Täällähän  ei voi välttyä kolhuilta ja naarmuilta. Ruuhkat ovat kuluttavia niin autolle kun kyydissä istujille. Keksisimme monta muuta rahareikää, johon mieluummin sijoittaisimme kuin autoon. Mutta niin vain perhettämme kuljetti noin viisi vuotta hopeanvärinen Renault Kangoo. Totuimme tilavaan paksiin ja Istanbulin hulluun liikenteeseen. Kolhuilta säästymättä ja hermoja menettämättä.

Ajelisimme varmaan edelleen Renautillamme, ellei olisi sattunut yllätystä nimeltä Kuopus. Iloisen pakon edessä myimme hyvin palvelleen Kangoomme. Iloitsimme siitä, että olimme tarttuneet silloin aikanaan tilaisuuteen. Tässä autokaupassa saimme näet viisi vuotta vanhasta autosta lähes saman verran, kun olimme maksaneet siitä uutena. Mietimme kuumeisesti millainen auto suurperheellemme nyt ostettaisiin. Minimissään tarvitsimme kuusi paikkaa ja mielellään paksitilaa. Minä en halunnut minibussia, sillä ajattelin niin ison auton olevan melkoisen hanka Istanbulin liikenteessä ja parkkihalleissa. Näin meille tuli mukamas vähän käytetty KIA Carnival, joka hajosi heti ensimmäisellä retkellä ja opetti meille kantapään kautta miksi Istanbulissa ei kannata ostaa käytettyä autoa ellei ole ihan pakko. 

KIA hajosi jatkuvasti, tuli maksamaan meille järkyttävän summan rahaa ja aiheutti loputtomasti pahaa mieltä. En yleensä menetä yöunia tai murehdi itseäni kipeäksi tavaroiden takia, mutta tämän auton  vuoksi valvottiin. Kurjimmalta tuntui, kun tajusi tulleensa petetyksi. Autokaupan "kuntotarkastus" osoittautui jälkikäteen huijaukseksi. Kun itse yritimme myydä autoa myöhemmin, selvisi meidän teettämässämme kuntotarkastuksessa, että kilometrimittaria oli ruuvattu, koko auto oli maalautettu eli se oli ollut isossa kolarissa, pakoputki oli korjattu käyttäen muita kun KIAn omia osia jne. jne. Autoliike oli ilmeisesti maksanut kuntotarkastuksen tekijälle, joka sanoi sellaista mitä myyjä tahtoi. Meidän ostajaehdokkaamme oli onnekkaampi ja häipyi. Jossakin vaiheessa ajattelin meidän joutuvan maksamaan siitä, että pääsemme siitä kauhukaarasta eroon. Herkuttelimme ajatuksella kuinka ajaisimme auton Bosborin syvyyksiin. Tosin se olisi varmaan noussut sieltäkin pintaan meitä kiusaamaan. 

Se auto meni lopulta vaihtoon tappiolla, mutta olimme vain iloisia, että pääsimme siitä eroon. Toista käytettyä autoa emme sitten uskaltaneetkaan enää harkita, emmekä katsoneetkaan enää korealaisiin autoihin päinkään. Pienen tutkailun jälkeen ostimme Fiatin minibussin uutena. Se oli minibussivaihtoehdoista sieltä halvimmasta päästä ja sisätiloilta meille mieluisin. Samalla opimme senkin, että jos muut autot Turkissa ovat nykyään aika Suomen hinnoissa, minibussin saa verotussyistä melkein puolella hinnalla. 

Viisi vuotta olemme huristaneet Fiatillamme. Se on kuljettanut meidät Van-järvelle ja Balkanille. Olemme käyneet sillä Suomessa ja  työntäneet sen läpi Euroopan. Tähän autoon liittyy pääosin mukavia muistoja. Kun nyt Suomeen paluu hämöttää edessä ja sen myötä olemme tietoisia siirtymisestämme asuntovelalliseksi, tuntui järkevältä vaihtaa vielä kerran autoa. Kun ostamme Turkista minibussin, saamme sen ostettua Suomeen nähden edullisesti ja myytyä sen tarvittaessa Suomessa jopa voitolla. Lisäksi saamme muutaman huolettoman vuoden ajaen autoa, jossa on takuu voimassa ja toivottavasti edessä remonttivapaita vuosia?

Nyt olemme sitten notkuneet netissä ja opiskelleet mitä eroa on Volkkarilla, Mersulla, Renaultilla ja Fordilla. Olemme tinkineet hintoja ja laskeneet senttejä ja kuruseja. Fiat lähti perjantaina Kappadokian teille ja palvelee siellä toivottavasti hyvin kahdeksanhenkistä perhettä. Me keräämme voimia, jotta huomenna jaksamme taas raahautua autokauppaan ja laittaa omat ostoprosessit käyntiin. Jos kaikki hyvin käy, olemme ensi viikon lopulla ehkä Fordin onnellisia ja köyhiä omistajia?

En tiedä kuinka autokauppa toimii Suomessa, mutta kerronpa kuinka se tapahtuu täällä Istanbulissa. Löydät netistä jonkun sopivan auton ja lähdet sitten autokauppaan sitä kysymään. Haahuilet aikasi näyttelyhallissa, josta joku myyjä löytää sinut. Istut myyjän pöydän luo ja sinulle tarjotaan teetä tai kahvia. Kahvia ryystäessä alkaa sitten keskustelu ja auton myynti/osto. 

Useimmiten autoja ei ole heti tarjolla tai niitä on hyvällä tuurilla kaupassa yksi. Jos hyvin käy, myyjä osaa sanoa, että milloin autoja saattaisi tulla tai hän voi löytää autokaupan, jossa saattaisi olla yksi toivomamme yksilö paikan päällä. Unohda väritoivomukset. Turkissa nähdään harvoin punaisia tai muita värkkäitä autoja. Myöskään yksityiskohtaista lisävarusteluetteloa on turha kaivaa esiin. Joko otat sen auton, joka on tarjolla tai tulossa, tai olet sitten ilman. Yksityiskohtaista tilausta saattaa voida tehdä, tai sitten ei saata. Maahantuoja näyttää nimittäin tietävän asiakasta paremmin, että Istanbulissa auton tulee olla musta, valkoinen, hopea tai metallinruskea ja millaisia ominaisuuksia sen käyttäjä tarvitsee. 

Kun auto on valittu ja se on saapunut paikan päälle, alkaa rekisteröiminen. Tätä varten ulkomaalainen tarvitsee maassaololuvan. Autoliike hoitaa rekisteröinnin, liikennevakuutukset ja maksaa ensimmäisen autoveron, mutta Kasko pitää muistaa tehdä erikseen. Ulkomaalainen saa Turkissa erityiset MB, MC tai MD kilvet, jotka kertovat omistajan olevan ulkomaalainen. Tällaisella kilvellä varustettua autoa saa ajaa vain omistaja ja yksi perheenjäsen, eli meidän tapauksessa minä tai mies. Toisaalta siinä on huonot puolensa, mutta toisaalta voi olla varmoja, että poliisi pysäyttäisi nopeasti automme, jos sitä ajaisi joku ei ulkomaalaisen näköinen.

Sitten vain liikenteeseen. Voitte vaan arvailla miltä tuntui ajaa elämänsä ensimmäinen uusi auto Istanbulin liikenteeseen, kun heti ensimmäisellä rampilla liikenne kulki vastakkain ja ristiin. Tai miltä tuntui, kun uuden minibussin kylkeen oli kotipihalla vajaa viikko ostosta vedetty avaimella viivat koko kyljen mitalta. Siinä muistaa, että tämä on metallinen koppero joka kuljettaa meitä paikasta toiseen, ei mikään pyhä peltilehmä. "Käytä hymyillen", toivottaa naapurit. Mitä sitä turhaan verenpainetta nostamaan. Sehän on vain auto.

425. tarina (Istanbul - ennen kuin tiemme eroavat)

Lomilla on taipumus joskus loppua. Oli siis vuorossa se päivä ennen kuin tiemme eroavat. Pakkasin matkaan sateenvarjon, kameran ja rahapussin. Otin käteeni pienemmän käden ja lähdin matkaan. Bussilla rantaan ja laivalla yli salmen. Istanbulin päälle oli laskettu harmaa kosteantihkuva kansi. Sen alla oli kuitenkin lämmin kävellä.

Tavattiin hotellin terassilla ja astuttiin kaduille. Muurin takana alkoi toisenlainen maailma. Siellä lensivät haikarat ja kukkivat tulppaanit ja hyasintit. Tuoksui yhtäaikaa kevät ja joulu. Gülhanen puisto on mukava  pieni keidas kaupungin hälyn keskellä. Oikaisimme sen läpi matkalla kohti Topkapin palatsia.

Kuopus tahtoi kuvata äidin ja äiti halusi kuvata kuopuksen.

Topkapin palatsista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Silloin en kuitenkaan vienyt teitä Haaremiin, joten käydään siellä nyt. Haaremiin on erillinen maksu, mutta se on hintansa arvoinen. Aikanaan se piti kiertää oppaan kanssa, mutta nyt ei ollut enää oppaita tarjolla. Itsekseenkin pärjäsi oikein hyvin, sillä jokaisessa tilassa on opastaulu, jossa kerrotaan kenelle huone kuului ja mihin sitä käytettiin. 

Jo muinaisten Persian ja Israelin kuninkailla on ollut omat haareminsa. Heiltä sai esikuvansa myös osmaanisulttaanit ja valtakunnan muut merkkihenkilöt. Kaikilla, joilla oli varaa, oli suuri tai pieni haaremi, mutta arvostetuin haaremi sijaitsi Topkapin visusti piilossa olevassa osassa. Sinne ei ollut asiaa sulttaanin lisäksi kuin palatsin prinsseillä ja sitä vartioivilla eunukeilla.

Haarem on varsinainen huoneiden labyrintti. Se pitää sisällään noin 300 huonetta, portaita, salakäytäviä, suureellisia kylpyhuoneita ja sisäpihoja. Näistä turistille aukeaa vain pieni osa, mutta siinäkin on kylliksi katseltavaa. Huoneet ovat pääosin tyhjiä, mutta tällainen kaakelifani saa silmänilonsa lukemattomista toinen toistaan kauniimmista taidonnäytteistä.

Palatsin suljetulla alueella saattoin asua jopa 1200 naista ja tyttöä. He kaikki olivat orjia pyykkäristä hallitsevaan sultaanin äitiin asti. Oikeuden mukaan vapaita olivat vain sulttaanin tyttäret ja sisarukset sejä teoreettisesti hänen vaimonsa. 1400-luvulta lähtien useimmat 36 osmaanivaltiaasta olivat kuitenkin naimattomia. Dynastian kannalta oli näet käytännöllistä käyttää jalkavaimoja. Silloin ei tarvinnut pelätä jäävänsä ilman perillistä, mutta ei myöskään tarvinnut kärsiä laillisen vaimon vallanhimoisista sukulaisista.

Haaremin kirjoittamattomana sääntönä oli, että jokainen jalkavaimo sai synnyttää vain yhden pojan. Näin sulttaanilla olisi monista naisista huolimatta vain kohtuullinen määrä miespuolisia jälkeläisiä. Poikkeuksia kyllä oli, sillä mm. Murad III:lla oli 103 lasta. Sulttaanin kuollessa heistä oli elossa vieä 20 poikaa. Yhdestä tuli uusi sulttaani ja loput surmattiin kapinoiden pelossa. Sulttaani Mehmed II näet antoi 1400-luvulla määräyksen: "Jokainen jälkeläiseni on velvollinen surmaamaan veljensä maailman järjestyksen ylläpitämiseksi, mikäli haluaa saada haltuunsa sulttaanikunnan."

Haaremin jälkeen muu palatsi kierrettiin aika pintapuolisesti. Pihalla näet tungeksi väkeä maailman joka kolkasta ja jonoja riitti. Aarteet katsottiin ohimennen, mutta kaikki reliikit sai jäädä muiden silmien ihmeteltäväksi. Tulppaanipuisto kuitenkin aukesi eteemme viimeisessä pihassa ja Bosbori todistetusti virtasi ohitsemme. Mutta kumpaan suuntaan?

Topkapista kävelimme syömään ja oli vuorossa viikon toinen blogitapaaminen. Edellisenä päivänä oli kaupunkiin tullut myös Kuukki serkkunsa kanssa ja nyt meillä oli tarkoitus syödä yhdessä. Oli hauska odottaa, kun ei oikein tiennyt ketä odottaa:). Yhteen pöytään kuitenkin päädyttiin ja vatsat täyttyivät ruoasta ja jälkiruoasta ennen reittien jatkumista eri suuntaan. Kiitos paljon, kun tulitte. Olisi ollut mukava kiertää kanssanne ja jutella enemmänkin, muta ehkä sitten ensi kerralla? Tuliaisten myötä myös lapset ymmärsivät, että äidin bloggaamisessa on jotakin mieltä:).

Kuukki serkkuineen jatkoi pöydästä mm. patriarkaattiin. Me jatkoimme Pepin, Tiinan ja nuoren miehen kanssa kaupungin helmeen eli Hagia Sophiaan. Sieltä olen kirjoittanut aiemmin täällä, joten nyt vain pienet kuvamaistajaiset. 

Pääoven yläpuolella Kristus-kuningas on nostanut kätensä siunaamaan tulijaa. Hänen polvillaan olevassa kirjassa lukee: "Rauha teille. Minä olen maailman valo."

Hotellin edessä halataan. Luvataan nähdä vielä, todennäköisesti puutarhaisemmassa miljöössä kesällä. Taivas tiputtaa lämmintä vettä, kun he pujahtavat sisälle. Avaamme sateenvarjot. Yhden vaaleanpunaisen ja yhden vaaleansinisen ja astumme kohti satamaa. 

Kiitos yheisistä hetkistä! Se oli mukavaa niin kauan kuin sitä kesti. Nyt edessä on arki, joten siitä kuulette sitten ensi kerralla.