46. tarina (Yazılıkanyon -lähiruoka valmistuu silmien alla)

Eğirdiristä Antalyaan ajaessa kannattaa pistäytyä metsän keskellä piilottelevassa Yazılıkanyonissa. Joku lähde väitti, että kanjoni olisi sijainnut muinaisen Silkkitien varrella, mutta en lähde vannomaan tiedon todenperäisyyden puolesta tai sitä vastaan. Nykyään kanjoniin vie vain vaatimaton päällystämätön metsätie, jonka päässä on tarjolla rauhaa, hiljaisuutta ja hyvällä tuurilla myös lähiruokaa.

Vaikka helle piti meitä turhankin hellästi, oli kanjonin kirkas vesi todella viileää. Kovin pitkään ei siis lastenkaan tehnyt mieli siinä kahlata. Etenkin, kun joku huomasi rannassa taistelevat ravut, joiden ottelua oli turvallisempaa seurata rannalta käsin.

Kanjonin vieressä kulki metsäpolku, jota pitkin pääsi kävelemään veden alkulähteille. Tien vierestä pojat löysivät aarteita: suuria kaarnanpaloja kaarnaveneiden rakentamista varten. Valmiilla veneillä saatiinkin käyntiin purjehduskilpailut kahden sillan välillä. Toisella sillalla makasivat lähettäjät, toisella kiinniottajat.

Kivointa oli tietenkin syöminen. Veden ääressä oli vaatimaton rakennus, josta sai tilata sitä ruokaa, jota sattui olemaan tarjolla. Päätimme tilata kalaa ja ranskalaisia. Amca rupesi valmistamaan kalaa, joka ensin ongittiin, perattiin ja paistettiin meidän seuratessa ruoan kulkua vedestä lautaselle. Samalla Tayze kaivoi pussista perunat, kuori, paloitteli ja keitti öljyssä lasten syötäväksi. Oli taatusti tuoretta ja hyvää.

Kahvien ajaksi viritettiin lapsille puuhun köysi. Se on ihmevekotin, joka kulkee mukanamme joka paikkaan. Köysi auttaa kiipeämisessä ja sillä voi vetää kavereita ylös kuopista. Köydellä voi leikkiä kahlekuningasta. Se muotoutuu keinuksi ja tällä kertaa liaaniksi. Ja ei kun joen yli ja takaisin. Joen yli ja takaisin. Joen yli...