439. tarina (Ihminen hioo ihmistä)

Aamulla kiirehdin. Puin päälleni ennätysvauhtia ja juoksin bussiin. Vain huomatakseni, että se toinen ei kiirehtinyt eikä juossut. "Tuli kaikenlaista ja odotan vapuria täällä satamassa. Odota siellä, olen kyllä tulossa." Ja minä päätin, että odotan sitten mukavasti. Ilma oli hyinen ja inhottavan kylmä. Silloin kannattaa tilata kuppi kuumaa kahvia ja juustopaahtoleipä. Nostaa katse ja katsoa ympärilleen. Nähdä laivat, jotka tulevat ja menevät. Kiinnittää huomio siihen pariskuntaan, jonka alkuhuuma läikkyy meille ympärillä istuvillekin. Tutkia viereisen pöydän huolestuneita kasvoja ja arvailla, että onko kyse jostakin ohimenevästä vai kenties pysyvästä?

Viiden minuutin asiaan odotin viisikymmentä minuuttia. Vaihdamme poskisuudelmia ja vakuutan, että odottaminen ei haitannut. Turkki on opettanut, että ihminen on aikaa ja rahaa arvokkaampi. Ihmissuhdetta ei kannata katkaista tai rikkoa pikkuasioiden tähden. Aina on olemassa selitys ja aina kannattaa yrittää uudelleen. Ihminen hioo ihmistä. Nytkin käsivarsiani ja olkapäitäni hiotaan halauksen verran. "Anteeksi, että odotutin. Kiitos, että tulit."

Kun nyt olin täällä, saatoin saman tien kävellä basaarikujat. Haistaa kun saa ilmaiseksi eikä katsominenkaan maksa mitään. Kun on lisäksi varustautunut lenkkiajatuksin, tietää myös, että ei kannata hankkia lisäpainoa kannettavakseen. Niinpä söin silmilläni ja jatkoin sitten matkaani kohti antiikkikatuja. Siellä eräässä liikkeessä minua toivottavasti odottaa yksi kaappi. Sen ja minun välissä on ne pudotettavat viisi kiloa, joista ei ole kaikesta tästä kävelystä huolimatta lähtenyt yksikään. Katsoin siis vain kaivaten ja mietin, että "Voisiko joku hioa minua sen viiden kilon edestä?"

Minua ei kiehdo liian täydellinen, ei viimeisen päälle stailattu eikä uutuuttaan hohtava. Katseeni tarttuu aina johonkin hieman kuluneeseen, vähän vinoon ja kauniisti vanhentuneeseen. Kuvauskohteeni on paikallisista selvästikin perin kummallisia. "Mitä se kuvaa?" "Mitä siellä on?" Näissä tilanteissa saa heittäytyä kuuromykäksi, pitää pokkansa ja kuvata vain kaikessa rauhassa. Rakennustyömaata, vinoa taloa ja sortumispisteessä olevaa parveketta.

Junaradan toisella puolella on värikkäiden talojen katu. Siellä jokainen talo on vinksallaan, rähjäinen tai kauniisti kulunut. Kunnostetut ja purkutuomiota tai remonttitaitoista ostajaa odottavat vieri vieressä. Autotkin, kun valitut talojen mukaan katujen varsille. Tien viimeinen kulkupeli kätkee sisäänsä  antiikkisohvan. Siellä olisi somaa istua maailmaa parantamassa ja laskemassa, että riittääkö rahat pieneen pintaremonttiin?

"Istanbul on aina iholla. Ihmiset eivät vain asu kaupungissa, vaan kaupunki asuu myös ihmisissä. Istanbul ei tunne rajoja, se tyrkyttää itseään, tunkee joka paikkaan eikä tyydy koskaan pelkäksi kulissiksi. Se haastaa tauotta." kirjoittaa Stefanie Rosenkranz GEO-lehden artikkelissa. Se on hyvin sanottu se. Istanbul hioo ihmistä?