440. tarina (Asuvat siltojen alla)

Sinä päivänä aloitin Anadoluhisarilta. Aurinko lupaili edellistä kauniimpaa päivää. Pistin musiikit soimaan, aurinkolasit nenälle ja lähdin matkaan. 

Tie vei rantaa myöten. Muurit kohosivat vasemmalla puolen, oikealla puolella rinne. Jokaisessa rakosessa pysähdyin katsomaan salmea, jonka ylimmät vesikerrokset pyrkivät päin Marmaramerta, alimpien kerrosten virratessa kohti Mustaamerta. Salmi on kuin sitä ympäröivä kaupunki: monijakoinen, täynnä kahden kerroksen väkeä ja vailla selkeää suuntaa. Juuri sekö minua loputtomasti kiehtoo, niin tässä kaupungissa kuin sen jakavassa salmessa?

On rikkaat ja köyhät. Rumuus ja kauneus. Yhtäältä nenää kutittaa ihanat tuoksut, kuin roskiksista ja viemäreistä nousevat löyhkät. Istanbulissa saa palella ja läkähtyä. Väsyä meluun ja hälinään tai istahtaa yksin rantaan kuuntelemaan lintujen laulua. Tässä kaupungissa köyhät asuvat kukkuloilla ja rikkaat siltojen alla. Siinä minäkin pysähdyn ja nojaan heidän aitoihinsa, kuvaan kattonsa ja tiedän eläväni tässä ja nyt. Elämäni on vienyt minut portaille, jotka eivät vie mihinkään, päättymättömille teille ja rantakiville. Nyt se lepuuttaa minua tämän sillan alla ja sanoo; "Hellitä hetkeksi, pysähdy ja katso. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Nähdäkin voi niin monin eri tavoin. Riippuen siitä, että katsooko alta, yltä, sivulta vai kenties raollaan olevin silmin."

Nousen tasaisen varmasti. Jo kaukaa näen kulkukoirien lauman, joka mittailee minua katseellaan. Ne haistavat pelon, joten otan varman ilmeen ja päättäväiset askelet. Se hämää suurimman osan, mutta ei yhtä, joka ryntää eteni rajusti muristen ja haukkuen. Minä huudan sille "Lopeta" ja kiljun perin naisellisesti. Sydän hakkaa ja adrenaliini virtaa. Koira luovuttaa, niin minäkin. Tälle tielle en ikinä enää palaa, paitsi ehkä autolla. Silloin minä tööttään sille kulman kingille ja se haukkuu pitkään perääni. Niin se on ollut ja niin se tulee olemaan. Istanbul kun pitää kiinni koiristaan. Kaupungilla ja minulla on niihin viharakkaussuhde.

Varo Poliisia. Metsään meno on selvästi kielletty. 

Nousujen aikana voi aina lohduttaa itseään edessä olevalla alamäellä. Hengittää avaran näkymän edessä ja todeta, että: "Kyllä kannatti, vaikka koiralauman uhalla." Kavacikin reunamilla katselen hetken kaupunkia, ennen laskeutumista. Kuljen pienintä löytämääni tietä pitkin takaisin rantaan. Elämä on näet opettanut, että kaunein löytyy kaikkein kapeimmilta teiltä, rannasta tai keskikorkeilta kukkuloilta. 

Kotona minun täytyy aina hetki istua. Juoda kuppi kahvia ja sulatella.  Antaa hengityksen tasaantua. Jo puolen tunnin päästä mietin; "Mihinkäs sitten huomenna?"

413. tarina (Mielensä iloittaja)

Minä osaan napista, valittaa, kiukutella, surkutella, rähistä ja vaipua itsesääliin. Kotona olen välistä perin aikaansaamaton, itsekeskeinen ja välinpitämätön lähimmäisiäni kohtaan. Osaan puhua toisista pahaa, olla kitkerä ja vääntää toisten sanomisia heitä vastaan. Kieleni on välistä terävä kuin partaveitsi ja toisaalta taas hidas sanomaan kiitos, anteeksi tai ole hyvä. Liian usein sanon ennen kuin ajattelen. Enkä ajattele mitä sanon. Mielensä pahoittajaa se ei kuitenkaan minusta tee. Elämä on liian lyhyt murjottamiseen, katkeruuteen, kaunan kantamiseen ja tuntia pidempään mykkäkouluun. Lopulta päädyn aina siihen, että elämä on hyvä.

Eilen tein netissä jonkun testin, jonka mukaan olen positiivinen, elämään ja muihin ihmisiin mielenkiinnolla suhtautuva tyyppi. Elämä aukeaa edessäni jännittävänä seikkailuna, johon olen aina valmis, kuin partiolainen konsanaan. Minun kuppini on puoliksi täysi tai piripinnassa. Huominen on mahdollisuus eikä uhka. Testin mukaan se tekee minusta mielensä iloittajan, jollaiseksi mielelläni itsekin itseni luen. Mielensä iloittaja. Kuulostaakin jo sellaiselle, että siitä tulee iloinen mieli.

Testi antoi motokseni Paolo Coelhon lauseen: "Rakasta tietäsi, ilman sitä missään ei ole mitään mieltä." Tänään mielensä iloittajan tiet veivät Anadoluhisariin ja Küçüksu'hun. Ja minä rakastin niitä kaikkia kulkemiani teitä, tosin ehkä eniten niitä pieniä teitä, jotka kulkivat veden vartta tai johdattivat minua yllätysten äärelle. 

Anadoluhisarin linnoitus rakennettiin Sulttaani Bayezid I toimesta vuosina 1393-1394 yhteen Bosborin kapeimmista kohdista. Sen vastarannalle rakentui suurempi Rumelihisarin linnoitus sulttaani Mehmet II käskystä vuosina 1451-1452 sellaisella vauhdilla, että se takuulla herätti Konstantinopolissa pelkoa. Linnoituksista käsin pystyttiin kontrolloimaan Bosborin liikennettä ja näin oltiin taas yksi askel lähempänä kaupungin valloitusta.

Nykyään linnoituksen läpi kulkee autotie. Kierrän linnoituksen ja löydän rannasta kahviloita sekä toisen mielensä iloittajan, joka makailee pöydällä keräämässä aurinkoenergiaa itseensä. Tiirailen hetken salmen vastarannan linnoitusta ja poikkean sitten tielle, joka kulkee jokea myötäillen.

Vasemmalle jää osmaanihautausmaa suunnilleen linnoituksen rakentamisen ajoilta. Sen vieressä seisoo uudempikin hautausmaa, mutta säästän teidät enemmiltä haudoilta tällä kertaa.

Mieleni lumoaa tämä Pienivesi (=Küçüksu), joka seisoo tyynenä talojen vierustoilla. Olen katsonut sitä monesti autolla ohi ajaessani, mutta nyt puikkelehdin joka kolosta rantaan ja katson veneitä, kunnostettuja taloja ja pilvien kuvajaisia veden pinnassa. Ajattelen, että teitäkin tärkeämpi minulle taitaa olla vesistöt. Lammet, purot, järvet, joet, kosket ja ennenkaikkea edessä aukeava meri. 

Pienenveden ja Bosborin yhtymäkohdassa seisoo Küçüksun Palatsi, jota tiirailin vain aidan välistä. Palatsi rakennettiin kesäkäyttöön Sulttaani Abd-ul-Mejidin toimesta ja se valmistui vuonna 1857. Pääosin se toimi sulttaanien metsästysmajana. Nykyään palatsi on museo, joka on avoinna vierailijoille. Palatsi on myös vilahdellut James Bond-elokuvassa ja kuulema myös Bollywood filmissä Ek Tha Tiger.

Palatsia mielenkiintoisempi kohde oli tämä pienten rappusten alta löytynyt kaunis vanha talo. Rappuset lähtivät päätieltä, joten kävelin ne alas ja tulin talon pihaan. Pian tuli tunne, että olin luvattomilla asioilla ja jonkun pihassa, mutta miksi sitten ylhäällä ei ollut mitään aitaa tai porttia? Aikani siellä ihmettelin ohitseni virtaavaa vettä ja katselin kaunista taloa. Sitten palasin taas kadun vilinään ja jatkoin matkaani. Tällaistako se olisi, jos omistaisi talon rannassa?

Rannasta nappasin vielä matkaan sallitut piristeet eli mansikoita ja ananasta. Lohdutusherkkuni tämän painontarkkailun ohessa on ollut ananasmansikkarahka. Eikä siis mistään tölkkiananaksesta vaan ihan tuoreesta. Kyllä on mahdottoman hyvää!

Iloista päivää kaikille mielensä iloittajille, häntä pystyyn kaikille mielensä pahoittajille ja positiivia ajatuksia  sille välille.

ps. Testi antoi minulle myös mielensä iloittajalle kuuluvan laulun, laitetaan sekin nyt tähän, vaikka en itse olisi nyt ehkä tähän päätynytkään: