513.tarina (Aina ei voi onnistua)

Aamu alkoi mukavasti. Kauniissa ympäristössä on hyvä herätä. Ihailin huoneistoa ja ikkunasta näkyvää katedraalia. Aamupalalle kävelimme vanhaan kaupunkiin. Letuilla aloitettu päivä ei voi olla huono? Hyvää seurasi kaduille levitetyillä markkinoilla. Päädyimme näet ikonikojulle, jossa töitään esitteli ukrainalainen ikonitaitielija. Siellä kojun seinällä roikkui minun ikonini. Kolmasti palasin katsomaan ja ei auttanut muu, kuin ostaa se mukaan. Olen siis talon ja ikonin onnellinen omistaja.

Navigaattorin mukaan meidän piti olla Lvivissä klo. 15.15. Näin sieluni silmin meidät kävelemässä kaupungilla, lekottelemassa huoneistossa ja nauttimassa illallista pitkällä kaavalla jossakin mukavassa ravintolassa. Lapsille lupailin päivää, jolloin ei tarvitse istua autossa. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Juutuimme rajalle. Neljä ja puoli tuntia valui jonossa seistessämme ajan virtaan. Aika Lvivissä väheni samassa tahdissa. Takapenkille täytyy kyllä nostaa hattua, sillä kukaan ei natissut eikä kiukutellut, vaan tyytyivät kohtaloonsa mukisematta. Minäkin jaksoin vielä käyttäytyä tässä vaiheessa päivää.

Seuraavaksi tuhlasimme aikaa kaupungissa huoneistoa etsiessämme. Kun se lopulta löytyi, se oli jotakin ihan muuta, kun mitä olimme tilanneet. Kuvan kauniit huoneet olivat vaihtuneet karuksi huoneistoksi, jossa oli mm. rikkinäinen vuodesohva ja muutenkin todella ankea kalustus. Tässä vaiheessa näytti jo siltä, että Lvivin kierroksille sai sanoa hyvästit, verensokeri oli laskenut uhkaavan alhaalle ja kiukku nosti päätään. Soitin kärttyisiä puheluita paperissani olevaan numeroon, josta luvattiin saapua paikalle. Odotellessa verähti taas tunti ja kello kiiruhti jo yli kahdeksassa.

Kiukuttelu ei tuonut kaunista huoneistoani takaisin, se oli vuokrattu jollekin muulle. Oli siis tyytyminen jämiin tai lähdettävä etsimään jotakin muuta. Peruimme alkajaisiksi sen meille näytetyn huoneiston, sillä siellä olosta ei olisi tullut kun paha mieli. Kello juoksi eteenpäin ja ilta saapui. Lopulta löysimme itsemme jostakin toisesta säälittävästä talopahasesta ja tappiomieliala alkoi saamaan alaa. "Miksi ihmeessä halusitkaan tulla Ukrainaan?" lapset halusivat tietää.

Kaupunkikierrokselle pääsimme lopulta lähtemään puoli kymmeneltä. Muut olivat jo menneet, mutta en saanut ovea lukkoon ja joutuivat palaamaan. 15 minuuttia lukkoa rassatessa siinä vaiheessa iltaa ja ainekset suuronnettomuuteen oli totisesti kasassa. Kun lopulta pääsimme kaduille, oli pimeää, emmekä nähneet Lvivistä mitään. Koko päivään ei oltu syöty ja sen huomasi yhden ja toisen energiavarojen hupenemisena. Etsimme ravintolaa, jota Lonely Planet kovasti kehui. Matkalla sanoin, että "Jos päädytään Mäkkäriin, niin se on sitten karu loppu tälle kamalalle päivälle."

Lopulta löytyi etsimämme ravintola. Saimme kuulla, että keittiö oli juuri sulkeutunut ja ruokaa ei ollut enää tarjolla. Arvaattekin varmaan, että Mäkkäriinhän sitä loputa päädyttiin. Ja karva joka katkaisi kamelin (lue: äidin) selän, oli aterian mukana tarjoiltu lämmin Coca Cola. 

Lvivistä ei ole ainuttakaan kuvaa. Aina ei voi onnistua.