546. tarina (Pääsen kotikäynnille)

Sormet kohmeessa. Jalassa saappaat ja päässä aurinkolasit. Siitä on Istanbulin syksy tänään tehty. Pihalle kuuluu lehmien mylvintä. Nyt sitten sinne Bebekkiin, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja.

Laiva keinuu. Tällä kertaa tyydyn sisätiloihin. Vaikka mieleni on odottanut näitä asteita, kehoni on vielä ihmeissään. Nenä vuotaa kylmän ilman vaikutuksesta eikä mukana ole tietenkään yhtään nenäliinaa. Onhan sentään kynä ja vihko, johon kirjoittaa: "Muistathan, että Turkissa ei saa niistää ääneen, mutta ei ole kohteliasta kulkea räkä poskellakaan."

Aamulla mies lähti ja jätti meidät. Onneksi kyse on vain reilun viikonlopun mittaisesta hylkäyksestä. Siitäkin huolimatta tai oikeastaan juuri siksi, olin tänään liikkeellä tässä suunnassa. 

Sateinen Bebek. Kuljen sateenvarjon alla ja kuulen kahviloiden kutsun. Miten mukavaa olisi istua sisälle ikkunan ääreen ja juoda kuppi kuumaa. Upottaa hampaansa rapsahtavaa Croissanttiin. Mutta ei. 

Ylös kiipeäminen ottaa voimille, mutta siellä minua odottaa yllätysten yllätys. Pääsen kotikäynnille. Rantatiellä huomasin näet kyltin Aşiyan-museolle ja kunhan hengitykseni taas pelaa, olen Tevfik Fikretin kotona, kukkulan huipulla. Runoilija itse on poistunut keskuudestamme, mutta hänen kotinsa on kunnostettu vieraiden tulla. Maanantaisin ei kannata vaivautua, mutta muina päivinä kotikäynti on mahdollista klo. 9-16. Eikä maksa mitään!

Talossa on sisällä kuvauskielto. Sen tähden en voi kuvata teille yläkerrosten kauniisti entisöityjä lautalattioita. Puistia kaartuvia portaita. Alimman kerroksen kaakelilattioita ja suloisen yksinkertaista kylpyhuonetta. Teiltä jää näkemättä myös huoneiden hurmaavat panelikatot. Tevfik-herran kodikkaan kauniit kalusteet. Tuloaulan kattomaalaukset ja ne tapetit! Entäpä lamput, matot ja sisäovien värilliset ristikkoikkunat. Ette myöskään näe Tevfikin kuolemaa, joka sijaitsee pedatun vuoteen vieressä. Siellä mistä voi katsella kuoleman sijasta myös kaunista maisemaa Bosborille.

Koko tämä talo on yksin minun. Minun. Lompsin saappaissani ja niiden päälle laitetuissa kalosseissa huoneesta toiseen, kerroksia edestakaisin. Tiedostaen, että henkilökunta seuraa kulkuani kameroiden välityksellä ja tutkii onko turisti ihmisiksi vai ei. Ihmettelevät kai, että mitä hän istuu rappusella raapustamassa kirjaansa ja kuinka kauan hänen täytyy ihastella kylpyhuonetta. Onko pakko silittää ovien laseja ja seisoa ikuisuus Tevfik-herran sängyn päälle levitettyä kaapua katsomassa. On pakko. Kaikki oli niin kaunista. Ehkä ihanin museo ikinä, tai ainakin ihanin pitkästä aikaan.

Jotakin muutakin ihaninta löytyy. Tevfik-herran kodin takapihalta lähtee Boğaziçi-yliopiston kampus. Enkä kyllä ole sellaista kampusta nähnyt ikinä enkä missään. Puiden välissä polveilevat tiet ja rakennukset, kun jostakin vanhasta prinsessasadusta. Eikö olisi ihanaa opiskella täällä, ihan mitä tahansa?

Tänään olen siis liikunnallinen, mutta myös hyödyllinen samaan aikaan. Auton vaihdon myötä olisi pitänyt vaihtaa OGS-laitteeseemme (härpäke, jolla maksetaan Istanbulin sillat ja Turkin moottoritiet) auton luokka suuremmaksi. Jokaisella sillan ylityksellämme laite siis piippaa ja huomauttelee väärästä luokasta. Asiaa ei pysty hoitamaan muulloin kuin arkisin kakkossillan kupeessa olevassa toimistossa. Ja meillä ei ole sinne oikeastaan ikinä asiaa tai aikaa arkisin lähteä. Nyt on kuitenkin pakko, sillä myös laitteen pankkitiliumero täytyy vaihtaa. Kävelen siis yliopistolta summa mutikassa kohti siltaa. Ohittaen mm. tämän hieman koristellun matka-auton Sivasista.

Kadut kapenee kapenemistaan. Sade voimistuu. Voiko täältä oikeasti päästä mihinkään?

Uskokaa tai älkää, tuo oli ihan virallinen tie ja lopulta olin taas pääteillä ja pääsin hoitamaan OGS-sotkun vain kolmen tiskin taktiikalla. Lopulta ystävällinen vartijasetä lähti vielä viittelöimään tien lähimmälle bussipysäkille. Siellä bussia odottaessa saatoin tehdä vertailevaa tutkimusta Suomen ja Turkin parkkeerauskäytänteiden välillä. Mitä luulette parkkipirkon tykkäävän bussipysäkin käyttämisestä parkkipaikkana? Täällä se näköjään onnistuu...

Sadepäivissä ihaninta on kotiinpaluu. Kietoutua villatakkiin ja pukea päälle villasukat. Keittää kahvia ja paahtaa pala ruisleipää. Jostakinhan se on ruista saatava ranteeseen, että jaksaa viikonloppuleskenä.