577. tarina (Tämän lähemmäksi syksyä)

Tässä eräänä lauantaina houkuttelin perheen puistoon. Olin löytänyt kyseisen puiston kävelyretkilläni ja halusin päästä sinne uudelleen. Ruskainen Suomen syksy on rakkaimpia vuodenaikojani. Istanbulin syksykin menettelee, mutta ei siitä voi samaan aikaan puhua suomalaisen värikkään ja kirpsakan syksyn kanssa. Vai onko aika kullannut muistikuvat? 

Tämän lähemmäksi syksyä tai ruskaa täällä ei pääse. Puissa aavistus keltaista tai ruskeaa. Lämpötilat pysytelleet lähellä kahtakymmentä, mutta illalla auringonlaskun jälkeen jo palelee. Kotona lämmitys on ollut perheen painostuksen vuoksi päällä parina päivänä. Minusta se on silloinkin ollut ihan turhaa. Nyt kun mies matkusti muualle, napsautin taas lämmityksen pois päältä. Pidän mieluummin villasukkia ja kääriydyn villariepuun.

Ajaessamme puistoon, aurinko laski. En muistanutkaan, että täälläkin tulee pimeä jo viideltä. Arjessa sitä ei ollut oikeastaan ajatellutkaan. Näin ollen ehdin juuri ja juuri näyttää, että "tällainen kiva puisto täällä on", ja sitten se jo peittyi pimeään. Tuli vilu. Istuimme silti viltillä juomassa donitsikahvit pimenevän puiston keskellä. Oikeastaan se oli kansalaistottelemattomuutta, sillä huomasin puiston reunassa kyltin, jossa kiellettiin piknikin pito puistossa. Onneksi kukaan ei nähnyt, pimeä peitti pahat tekomme.

Mies on mennyt matkoillensa. Minä pidän kotia pystyssä ja paimennan jälkikasvua. Pian olen lähdössä ystäväperheen luo sekametelisopalle. On siis Aşuren aika. Katsotaan, että tulisiko siellä otettua kuvia teillekin näytettäväksi. Muuten on tuo kuvaaminen nyt ollut kovin vähäistä.