Ukrainan ja Unkarin rajamailla teimme aikahypyn vuosikymmenten taakse. Maramures oli paikka, jossa asiat eivät ole muuttuneet viimeiseen sataan vuoteen. Heinätyöt hoituivat käsi- ja hevosvoimin. Emme nähneet päiviemme aikana yhtä ainoatakaan traktoria, puimuria tai muuta työkonetta. Tiellä vastaan ajoi huomattavasti useammin hevoskärrit, kun autot. Tien vierustoilla laidunsivat lampaat ja lehmät. Heinä kuivui seipäillä. Kylätien varrella istuivat mummot huiveineen ja sedät hattuineen. Aurinko paistoi ja turistinkin aika pysähtyi.
Meille Maramures oli nostalgiamatka mielikuvieni Karjalaan. Johonkin kauniiseen ja hyvään, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Vaikka nythän se kuitenkin oli, siinä silmien edessä. Se oli hyppy romanttiseen maaseutuun, kauniisiin pieniin kyliin, vanhojen kirkkojen oville ja kävelyihin hautalehdoissa.
Maramures oli puurakentamisen taidonnäyte. Puusta tehdyt kirkot olivat uskomattoman kauniita. Puiset talot suloisia. Portit, joista saattoi lukea asukkaiden sosiaalisen statuksen erottivat kodin tutun lähiympäristön ulkomaailmasta. Teiden varsilla silmät kiinnittyivät tuon tuosta Ristiinnaulittuun. Krusifiksejä oli kaikenlaisia, kaikkialla. Näistä vanhin, 300 vuotias krusifiksi, seisoi pikkuruisessa Berbestin kylässä.
Tervetuloa kanssamme ennenvanhaan ja Maramuresiin!
Maramures oli puurakentamisen taidonnäyte. Puusta tehdyt kirkot olivat uskomattoman kauniita. Puiset talot suloisia. Portit, joista saattoi lukea asukkaiden sosiaalisen statuksen erottivat kodin tutun lähiympäristön ulkomaailmasta. Teiden varsilla silmät kiinnittyivät tuon tuosta Ristiinnaulittuun. Krusifiksejä oli kaikenlaisia, kaikkialla. Näistä vanhin, 300 vuotias krusifiksi, seisoi pikkuruisessa Berbestin kylässä.
