Viime viikonloppuna olimme mieheni kanssa kaksin kotona. Siinä unohtui suurkaupungin ja -perheen melskeet, kun vietimme neljän tunnin aamukahvit myöhäisen heräämisen päätteeksi. Kirjaa lukien ja korvia lepuuttaen hiljaisuuden keskellä. Kun hiljaisuutta oli tankattu tarpeeksi, sukelsimme kulttuuriin. Sitä kun täällä ihanassa kaupungissa riittää.
Saman tien varrella oli tarjolla kaksi erilaista näyttelyä. Aloitimme Tophane-i Amiressa olevasta Dalista. Olimme sopineet oven eteen treffit erään paikallisen ystävämme kanssa. Muutama muukin oli päättänyt tulla, joten ennen näyttelyä oli edessä jonotus.
Minulla oli etukäteismielikuva Dalista, eikä se muuttunut mitenkään parempaan suuntaan tämän kohtaamisen myötä. Dali on minulle liian outo. Ainakin suurin osa hänen työstään mukaan lukien nuo kuvat "illallisesta". Onneksi muutamia poikkeuksiakin löytyi, joten käynnistä jäi muutakin käteen, kun yleis-sivistyksen lisääntyminen Dalillisen verran. Niin ja Tophane-i Amiren verran.
Tien toisella puolella oli Istabul Modernin yhteyteen auennut edellisenä päivänä Van Goghin näyttely. Dalilta kävelimme sinne jonottamaan. Van Goghista minulla ei ollut oikein mitään mielikuvaa. Muistin hänen omakuvansa ja ne keltaiset kukat. En oikeastaan muuta. En myöskään tiennyt minkälaisesta näyttelystä oli kyse, sillä huomasimme sen ihan sattumalta Dalille kävellessämme.
Näyttely oli upea. Suuri pimeä sali. Tilan sivuilla ja keskellä oli suuria seiniä, johon heijastuivat kuvat maalauksista sekä taiteilijan ajatelmia elämästä. Klassinen musiikki soi vaihtuen kuvien teemojen mukaan. Näyttelyvieraat kiersivät hiljaisina salia tai istahtivat lattialle ihmettelemään ympärillä tapahtuvaa näytöstä. Aika pysähtyi ja mieli tyyntyi. Kauneus kulki sisään silmistä ja korvista. Liikuttaen jotakin sisintä myöten.
Van Goghista poistuessamme minareeteista kaikuivat illan rukouskutsut. Kadut hämärtyivät ja talojen ikkunoihin syttyivät valot. Me kolme kultturellia kävelimme pitkin katuja kohti Istiklalia. Piipahtaen sivukujille, istahtaen hetkeksi yhteen ennen teidemme eroamista.
Illan maistuvaksi lopuksi me kaksi lapsetonta kiipesimme kaupungin katolle. 18. kerroksen ravintolassa söimme kalliisti hyvin. Jälkiruoaksi kapusimme hotellin katolle nauttimaan alla levittäytyvää kaupunkiamme.
Saman tien varrella oli tarjolla kaksi erilaista näyttelyä. Aloitimme Tophane-i Amiressa olevasta Dalista. Olimme sopineet oven eteen treffit erään paikallisen ystävämme kanssa. Muutama muukin oli päättänyt tulla, joten ennen näyttelyä oli edessä jonotus.
Minulla oli etukäteismielikuva Dalista, eikä se muuttunut mitenkään parempaan suuntaan tämän kohtaamisen myötä. Dali on minulle liian outo. Ainakin suurin osa hänen työstään mukaan lukien nuo kuvat "illallisesta". Onneksi muutamia poikkeuksiakin löytyi, joten käynnistä jäi muutakin käteen, kun yleis-sivistyksen lisääntyminen Dalillisen verran. Niin ja Tophane-i Amiren verran.
Tien toisella puolella oli Istabul Modernin yhteyteen auennut edellisenä päivänä Van Goghin näyttely. Dalilta kävelimme sinne jonottamaan. Van Goghista minulla ei ollut oikein mitään mielikuvaa. Muistin hänen omakuvansa ja ne keltaiset kukat. En oikeastaan muuta. En myöskään tiennyt minkälaisesta näyttelystä oli kyse, sillä huomasimme sen ihan sattumalta Dalille kävellessämme.
Suuret asiat muodostuvat monista yhteen tulevista pienistä asioista.
Puutarhassa työskentely ja kukkien kasvun näkeminen ovat tärkeitä ihmisen terveydelle.
Käsissäni on luonto, taide ja runo, jos se ei riitä, niin mikä sitten?
Elämän tuntemisen tie on monen asian rakastaminen.
Sevgili kardeşimiz, E. Bizimle kültürlü olduğun için çok teşekkür ederiz. Hayati bilmenin yolu birçok şeyi sevmektir. Öptüm.
ps. Tässä Istanbul tällä erää. Seuraavaksi ajetaan taas Euroopan läpi Suomeen.
