Minä kannatan tasa-arvoa, kun se tarkoittaa kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Sen sijaan en kannata sitä "tasa-arvoa", joka oikeasti tarkoittaa pyrkimystä sukupuoliroolien muuttamiseen tai hävittämiseen. En ymmärrä, että miksi naisen pitäisi olla kuin mies tai miehen kuin nainen tai kummankin jotakin siltäväliltä. En näe naista arvokkaampana silloin, kun hän tekee miehen töitä tai ihaile miestä siksi, että hän ryhtyy naisvaltaiselle alalle. Minusta on mukavaa olla nainen. On hienoa, että maailmassa on miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Minusta se vain nyt on niin, että maailmassa on miesten juttuja ja naisten juttuja, eikä siinä riistetä naista eikä miestä tai estetä tasa-arvoa toteutumasta.
Kuinka monesti olenkaan kuullut surkuttelua turkkilaisen naisen alistetusta asemasta. Monelle suomalaiselle on itsestään selvää, että suomalainen "tasa-arvo" olisi turkkilaiselle naiselle lottovoitto. Naiset työelämään, pois hellan äärestä, ja mielellään miesten pomoksi herrana hallitsemaan. Silloin kuulema oikeus toteutuisi. Minä en halua hallita miestä ja jos nyt suoraan sanotaan, en tahtoisi eurooppalaisen "tasa-arvon" koskaan löytävän tietänsä Turkkiin. Minun silmiini turkkilainen nainen ei näy surkuteltavana hahmona, vaan useimmiten paikkaansa tyytyväisenä Naisena. Isolla kirjoitettuna, sillä täällä naiset saa olla naisia ja miehet miehiä.
Turkissa roolimallit ovat siis edelleen kovin perinteiset. Mies tekee työtä ja elättää perheensä. Nainen tekee työtä kotona, hoitaen kodin ja lapset. On molempien kunnia-asia tehdä omat työnsä hyvin ja kun tässä onnistutaan, nautitaan molemmin puoleista arvonantoa. Nainen iloitsee miehestä, joka tuo kotiin palkkapussin ja mies iloitsee hyvin hoidetusta kodista ja ruoasta pöydässä. Turkkilaisen naisen ei tarvitse kuunnella olevansa "vain kotona", harva mies vähättelee kotitöiden ja lastenhoidon merkitystä. Naiseuteen saa panostaa ja jos rahaa liikenee, mies mielellään maksaa vaimonsa vaatteet ja kampaajan. En ole koskaan kuullut kenenkään ystäväni valittavan sitä, että heidän täytyi jäädä kotiin. Enkä ole kuullut montakaan tarinaa, jossa nainen ei olisi saaanut mennä töihin, jos olisi niin halunnut. Kun valitusta syntyy, se syntyy silloin, kun jompikumpi ei ole hoitanut omaa osuuttaan yhteisessä yrityksessä. Tai silloin, kun kotiin jääminen ei ole ollut mahdollista, vaan on ollut jätettävä pieni vauva mummon hoitoon ja palattava töihin tekemään älytöntä työpäivää.
On totta, että moni turkkilainen nainen kokee vääryyttä. Perheväkivalta ulottaa otteensa jokaiseen yhteiskuntaluokkaan, niin kuin muissakin maailman maissa. Toivottomimmassa asemassa kuitenkin ne pienten ja hyvin konservatiivisten paikkojen kouluttamattomat ja köyhät naiset, joilta puuttuu kaikki eväät muuttaa elämänsä suuntaan. Jos siinä tilanteessa lähipiiriin sattuu nyrkillä turhautumistaan purkava mies, on seuraukset surulliset. Kenenkään ei tulisi pelätä kotona, jokaisen soisi saavan hyvän parisuhteen ja turvallisen elämän. Haluaisin tietenkin Turkkiin sen tasa-arvon, ilman lainausmerkkejä, jossa jokaisella ihmisellä olisi samainen ihmisarvo muiden kanssa, riippumatta hänen rodustaan, sukupuolestaan tai uskonnostaan. Perheväkivallan syy ei mielestäni kuitenkaan ole perinteisissä suokupuolirooleissa tai siinä, että naisella ei ole työpaikkaa ja omaa tiliä. Miksi Matti lyö tai miksi Mehmet lyö, on kysymys, jonka vastaukset voi olla hyvin samankaltaiset?
Kaikesta huomaatte, että minä en ole itsenäisyyteen pyrkivä uraohjus. Ehkä vuodet Turkissani olisivat olleet ihan toisenlaiset, jos oma arvoni olisi muotoutunut siitä mitä olen työelämässä saavuttanut? Sen sijaan olen iloinnut näistä vuosista, jotka olen saanut elää perheelleni ilman minkäänlaisia paineita enemmän tienaamiseen. Olla äiti lapsille ja vaimo työssäkäyvälle miehelle. Nauttien sitä turkkilaisesta yhteiskunnasta nousevaa arvonantoa, joka äidille ja kotirouvalle kiistämättä kuuluu ja jonka oma miehenikin on hyvin omaksunut. Elämäni naisena Turkissa on ollut sangen hyvää! Eläköön naisena olemisen sietämätön keveys!
