193. tarina (Hanko- mihin rantaan tänään mentäisiin)

Aamukahveilla pohdittiin elämän suuria kysymyksiä. "Mihin rantaan tänään mentäisiin?"

Tuntui, että Hangossa paistoi aina aurinko ja elämä oli pelkkää huoletonta kesäpäivää. Me pakkasimme eväskassejamme. Ostin rannalle lehden ja pakkasin lisälukemiseksi kirjan. Mukaan sujahti myös pyyhkeitä, uimapukuja, aurinkorasvaa ja peitto. Polkaisimme sillä kertaa Karusellirannalle. 

Minä istuin nenä kiinni kirjassa. Nostin välillä katseeni kohti karusellia. Siellä pyöri iloista porukkaa. Kurotin kättäni kahvitermaria kohti ja jatkoin Hanko- dekkarini parissa. Välillä jäin seuraamaan viereisen viltin porukkaa. Jonnekin aivojeni pohjaan tallentui naapureiden puheiden läpi nimi; Kastehelmi. Se sai lisäsisältöä tulevina päivinä. Ostamassani lehdessä oli kuukauden blogiksi nostettu Kirjatoukka ja Herra Kamera- niminen blogi. Talolle päästyäni kävin sen lukaisemassa. Seuraavana päivänä lukaisin uudelleen ja Kirjatoukka esitteli pienen ystävänsä Kastehelmen tekemän kuvan hänestä. Ymmärsin istuneeni Kirjatoukan vieressä Hangon Karusellirannassa. Niin pieni on blogimaailma. Todellista tapaamista ei vielä ole järjestynyt, mutta siitä asti minä olen ollut virtuaalisesti kiinni Hangon Annassa. Sekä Annan ihanassa kaupungissa.

Iltauinnille polkaistiin toiseen rantaan. Seuraavana aamuna kolmanteen. Rantoja riitti ja monesti saimme koko rannan omaan käyttöömme. Odotin, että lapsille kasvaa evät tai pyrstöt, niin tiheästi he sukelsivat Hangon vesiin. Minua ei uimaan saanut, sillä otin iloni irti lämpimistä kallioista ja pehmeistä hiekoista peppuni alla. Hanko- dekkari toisensa jälkeen tuli luettua ja paikkojen nimet syöpyivät näinkin mieleeni. Kappelisatamantietä ajoimme edes takaisin, edes takaisin.

Suomessa on parasta: Puhtaat vedet ja siistit rannat. Jäätelövalikoimat. Kesä ja kaksi palloa rommirusinaa. Uimakoulun mukana saatu uimataito. Hangon herkkuna ihanat uimakopit. Karuselli rannassa oli ihan paras. Miksi sellaista ei ole muualla? Kesäpäivät. Suomen kesä on kaunis, haikean suloinen ja niin vehreä.

192. tarina (Hanko- hei me pyöräillään)

Minä olin se kummallinen nuori, joka vihasi pyöräilyä. En osannut ajaa sopivasti. Paahdoin täysillä ja hikoilin. Keuhkot oli revetä. Koulua ennen oli mukamas iso ylämäki, jonka jälkeen olin kuollut. Istanbulin mäkien jälkeen se on tietenkin onneton pikku nyppylä, mutta silloin se tappoi haluni pyöräillä. Minusta tuli hyötykävelijä. En enää ikinä halunnut ajaa pyörällä.

Istanbulissa ei tulisi mieleenikään lähteä pyöräilemään. Jos tietäisitte tämän hullun liikenteen, ymmärtäisitte kyllä miksi. Ei pyöräteitä. Autoteillä pätee viidakon lait. Se menee, joka jostakin rakosesta pääsee. Voi sitä, joka jää alle. Jos pyörällä uskaltaisikin liikenteeseen, juuttuisi varmasti mäkiin. Niitä on täällä joka puolella. Eikä mitään Kotkan "mukamas mäkiä" vaan hirveitä tappavia mäkiä joka suuntaan. Kävelen kieli vyön alla. Ei siinä kaipaa mitään pyörää enää työnnettäväksi.

Pienet ulkosuomalaiseni oppivat pyöräilemään myöhään. Johtuen siitä, että pyöräily Istanbulissa tarkoittaa ympäri pyörimistä pihateillä. Se ei ole kovin motivoivaa hommaa. Täällä pyöräily ei ole hyödyllistä eikä kivaa. Pyöräily istanbulissa on siis joko typerää, vaarallista tai keuhkoja repivää hulluutta.

Nyt kuitenkin saavuimme Hankoon. Autokatoksessa seisoi pyöriä neljälle. Pikkukolmoselle oli tuotu pyörä mummolasta ja kuopukselle turvaistuin. Oli aika tarttua härkää, eikun pyörää, sarvista. Ensi polkaisusta olimme samantien koukussa koko porukka. Hanko osoittautui pyöräilijän paratiisiksi. Poljit mihin suuntaan tahansa ilmestyi noin viidentoista minuutin sisällä eteesi ranta. Missään ei ollut suuria mäkiä, vaan tasaista hyvää pyörätietä joka suuntaan. Pyöräilyseurani kokemattomuus ja liikennemerkit pakottivat minut kiirehtimään hitaasti. Ilmat hellivät pyöräilijöitä ja pyöränkorit suorastaan patistivat eväsretkille milloin minnekin. Ja mehän pyöräilimme, jokaikinen hankoinen päivä.

Suomessa on parasta: Pyöräilytiet. Hyötyliikunnan mahdollisuudet. Raitis ilma. Lyhyet välimatkat. Pienet kaupungit, joissa palvelut pelaa. Hangossa pyöräily on tehty ihan superhelpoksi. Hanko on muutenkin oikea pikkukaupunki idylli. Suomessa on parasta omaleimaiset kaupungit. Säilytetyt vanhat talot ja miljööt.

191. tarina (Hanko- asunnot vaihtoon)

Ulkomailla toisista ulkosuomalaisista tulee ikään kuin sukulaisia. He ymmärtävät sinua hyvin, sillä elävät kanssasi samoja vaiheita. Ärsyyntyvät ja iloitsevat samoista asioista. Tietävät miltä tuntuu viettää juhannusta Istanbulissa. (Niin, ei sitten miltään.) Hymyilevät kanssasi vinosti huhtikuun alussa t-paidassa parvekkeella, kun säätiedotus Suomessa näyttää räntäsadetta ja -1 astetta. Tulevat mielellään grillaamaan, kun kerrot, että olisi suomalaisia makkaroita tarjolla. Kierrättävät kaikki saamansa suomalaiset kirjat ja lasten vaatteet. Katsovat sinuun kiitollisesti, kun olet leiponut heille karjalanpiirakoita ja pullia. He ymmärtävät mitä tarkoitat, kun sanot, että et tiedä tuleeko sinusta enää suomalaista.

Suuria surunpäiviä ovat ne päivät, jolloin joku sanoo: "Olemme ajatelleet muuttaa takaisin Suomeen." Itketty on aika monet läksiäiset, joskin iloittu myös aina uusista tulijoista. Osa paluumuuttajista katoaa elämänpiiristä Suomeen muuttonsa jälkeen. Osaan jää elämän mittaiset siteet. Joidenkin paluumuutosta tulee oikea onnenpotku. Kuten silloin, kun paluumuuttajat sattuvat asettumaan vanhaan puutaloon Suomen Hankoon ja ehdottavat asunnonvaihtoa muutamiksi kesäviikoiksi.

Viime kesänä me siis ajoimme Kotkasta Hankoon. Ystävät lensivät Istanbuliin. Asetuimme taloksi Hangonkylään. He meidän asuntoomme vanhan kotinsa viereen. Me kastelimme heidän pihansa kukat ja taimet kasvihuoneessa. He hääräsivät meidän parvekepuutarhassamme. Me tutustuimme ja ihastuimme heidän kaupunkiinsa. He kokivat tulleensa kotiin.

Tervetuloa Suomen Hankoon. Näiden viikkojen jälkeen ymmärrän miksi joku hymyilee kuin Hangon keksi.

190. tarina (Hauta oli tyhjä ja kukko muni)

Viime pääsiäisenä heräsimme Pariisissa. Aamulla suuntasimme Magdalan Marian ja sen toisen Marian tavoin hautausmaalle. Kiertelimme Cimetiere Du Pere Lachaisia. Istuimme penkillä ja luimme ylösnousemustekstin. "Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi." Aikeissamme oli keretä englanninkieliseen pääsiäismessuun Notre Damen kirkkoon, mutta myöhästyimme parkkeerausongelmien vuoksi. Istuimme ranskankielisessä messussa aikamme ja  siirryimme Louvreen ihastelemaan kuvia Ristiinnaulitusta. Mona-Lisan hymy tietenkin vilkaistiin myös.

Mummolaan päästiin vasta pääsiäisen jälkeen, mutta kukko oli kärsivällisesti odottanut tulijoita. Mummolan pihalle oli munittu mitä kummallisempiin paikkoihin valtava määrä suklaamunia ja suklaapupuja. Että se kukko osaakin. Korien kanssa pesiä etsittiin ja kerättiin saalista. Suut tuli makeaksi monet kerrat niistä suklaista. Mikä ihanan erilainen pääsiäinen.

Tällä hetkellä kotona ruoho kasvaa. Pääsiäiskoristeet on laitettu esille. Tänään vuorossa pikasiivous ja uusien kukkien etsintä lakastuneiden tilalle. Illalla suuntaamme tiemme ehtoolliskirkkoon. Tarinat vaikenevat pyhien ajaksi ja palatessani kuljetan teidät Hankoon. Oikein Hyvää Pääsiäistä teille kaikille!

189. tarina (Kun joku syntyy tai muisti katoaa)

Vaikka Suomessa tuntuu, että palvelut vähenevät, jonot pitenevät ja systeemissä mättää, on Suomen sosiaaliturva Turkista käsin katsottuna aivan käsittämättömän hieno asia. Kielikoulussa ollessani pidin esitelmäni aiheesta. Kerroin neuvola-systeemistä, joka ottaa suojaansa jokaisen odottavan äidin maksutta. Kaappaa sen jälkeen syliinsä jokaisen vastasyntyneen ja kantaa koululle asti, lahjoittaakseen pienokaisen kouluterveydenhoitajan hyviin käsiin. Äitiyspakkaus, käytännössä ilmainen synnytys taitavien kätilöiden ja lääkäreiden huomassa. Lapselle ilmainen terveydenhuolto. Ilmaisesta koulusta tasokkaassa koulusysteemissä puhumattakaan.

Turkissakin asiat sujuvat, mutta jokaisesta odotusajan tarkastuskäynnistä, laboratoriokokeesta ja ultrasta maksat isoja summia. Synnytys on suuri investointi. Meidän perheen kohdalla olisi ollut edullisempaa lentää Suomeen synnyttämään ja näin tehtiinkin kolmosen kohdalla. Kuopus syntyi Istanbulissa, koska työtilanne ei mahdollistanut Suomeen menoa. Rahalla sai uskomattoman hyvää hoitoa ja kuopuksen synnytys oli paras synntykseni. Suurella osalla ihmisistä ei vain ole sellaisia rahoja ja ilman sitä täällä asiat toimivat huonommin tai kovin huonosti. Lapsen synnyttyä maksat aina lääkärikäynneistä ja rokotuksista. Kouluiän saapuessasi valitset joko lähes ilmaisen valtionkoulun tai kalliin yksityiskoulun. Yllätys yllätys, raha puhuu taas. Tai mahdollisuus vakuutuksen ottoon. Lapsi on Turkissa ylellisyystuote, kallis aarre.

Suomessa jonotetaan leikkauksiin pitkiä aikoja. Totta. Jonossa ei kuitenkaan kysytä varallisuuttasi, asemaasi tai rahakukkarosi kokoa. Suomessa jokainen saa samanlaisen palvelun synnytys- ja leikkauspöydällä, sinne asti päästessään. Turkissa ilman vakuutuksia ja rahaa, mahdollisuudet kaventuvat. Täysin varaton on täysin avuton. Työttömyysturva, äitiysraha, lapsilisät ja sosiaalitoimiston luukkujen kautta saadut rahat tuntuvat täältä käsin suurille summille. Täkäläisen ainut turva on työttömyden ja sairauden sattuessa sukulaiset ja heidän rahapussinsa. Tai kerjääminen.

Mitä tapahtuu, kun muisti pettää liian aikaisin ja työhön ei ole enää menemistä? Suomessa siirryt varhaiseläkkeelle tai sairaseläkkeelle ja jäät kotiin. Omaisellesi annetaan omaishoidontukea, lääkkeisiin saat tukea. Kotiin on mahdollista saada käymään kodinhoitaja tai kotisairaanhoitaja. Omaisen huilimiseksi järjestyy intervallijaksoja, jolloin terveydenhoitohenkilöstö ottaa sairaan hoitoonsa. Tästä minulla on valitettavasti omakohtaisia kokemuksia, kun äitini sairastui 55-vuotiaana altzheimerin tautiin. Rajusti edennyt sairaus on ollut raskas kokemus, mutta se on myös näyttänyt, että Suomessa turvaverkko toimii vielä hädän hetkellä. Miten mahtaisi käydä turvaverkolle Turkissa?

Matkustin Suomeen viikoksi äidin tilanteen huononnuttua järjestelemään asioita. Viikossa järjestyi omaishoidon tuki, paikka päiväkeskukseen, kodinhoitajat aamuisin laittamaan äidin valmiiksi häntä hakemaan saapuvaan bussiin, sekä kuukausittaiset intervallijaksot, jotta puoliso sai levätä. Soitin maistraatit, Kelat ja Kotkan kaupungin palvelut läpi. Istuin yhdessä ja toisessa toimistossa. Kaikkialla sain hyvää pavelua ja myötätuntoa tilanteessani. Vuoden kuluttua tilanteen huononnuttua entisestään, järjestyi äidille pysyvä paikka hoitokodista viikossa. Paperiasioissa normaali-ihminen tarvitsisi epäilemättä apua, mutta sitäkin olisi varmasti tarjolla, jos osaa suunnistaa koputtamaan oikeaan oveen. Minulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa Kotkan kaupungin toimista äitini avuksi.

Hoitokoti sattui sijaitsemaan tiellä, jonka varressa on kauniita vanhoja puutaloja ja vanha tehdasmiljöö. Se tuntui hyvälle, sillä äiti rakasti vanhoja taloja ja nautti kaikesta kauniista. Hoitokodin dementia-osasto on 14 paikkainen ja jokaisella asukkaalla on oma huone. Saimme sisustaa sen äidin omilla tavaroilla. Ruoka, siivous, hoito ja asuminen suhtautettiin äidin eläkkeeseen, joka on äärmmäisen pieni. Hoitihan hän meidät lapset kotona siiheksi, kun menin neljännelle luokalle. Työvuosia ei ehtinyt kovinkaan kertyä ja kouluja käymättömänä palkat eivät olleet kovinkaan suuria. Hoitokodissa sillä ei ole väliä. Hoito on sama jokaiselle, riippumatta siitä, kuinka paljon siitä pystyvät maksamaan.

"Ihana paikka," sanoi äiti, kun kävelimme puutalojen ohitse ja saavuimme hänen omaan valmiiksi laitettuun huoneeseensa. Minä itkin ja ajattelin, että siinä on äidin loppuelämän kulissit. Siellä ihassa paikassa hän elelee eikä halua pois lähteäkään. Kunto heikkenee, muisti katoaa katoamistaan, mutta äiti ei sitä osaa surra. Meistä  on tullut äidille vieraat, hän ei osaa meitä kaivata. "Voi miten ihana tyttö," hän silti sanoo joka kerran kuoupuksen nähdessään. Oma kaipaukseni liittyy siihen, mitä olisi voinut olla. Miten lapsillani olisi voinut olla pidempään se mummi, jonka pakastimessa oli Ville Vallattomia ja joka järjesti lettukestejä pihamökissä. Sen sijaan mummia hoitavat koulutetut pätevät ihmiset ihanassa paikassa. Laittavat sähköpostilla kuulumisia tyttärelle Istanbuliin. "Tukka on värjätty ja taloon tuli uudet laidalliset sängyt. Äitisi on edelleen iloinen ja hyväntuulinen. Aamulla on vähän jäykkyyttä, mutta iltapäivällä kävelee. Ei entiseen malliin, mutta kuitenkin".

Kitos siis sinulle Suomi, joka et jättänyt muistinsa menettänyttä, vaan otit hoiviisi. Tehden sen, mitä me omaiset emme voineen ja jaksaneet. Hän on meille rakas, niin kuin jokainen potilas, lapsi, koululainen ja vanhus on jollekin toiselle. Kiitos kun muistat sen tulevia päätöksiä tehdessäsi ja leikkauksia miettiessäsi.

Suomessa on parasta: Sosiaaliturva, joka ulottaa lonkeronsa syntymättömästä lapsesta hautaan asti. Tasa-arvoinen suhtautuminen jokaiseen ihmiseen puuttumatta hänen varallisuuteensa, kansallisuuteensa, sukupuoleensa tai uskontoonsa. Mahdollisuus ponnistaa vaikka tähtiin, riippumatta siitä minkälaiseen perheeseen satut syntymään. Mahdollisuus saada hoitoa silloin kuin asiat eivät menneet niin kuin toivottiin.

188. tarina (Torikahvilan kautta Kirjastoon)

Lapsuuden yksi kohokohtia oli ne päivät, jolloin kirjastoauto ajoi kotitien päähän. Oma kirjastokortti oli hieno asia omistaa. Kannoin selkä vääränä painavaa kirjakassia autolle ja takaisin. Suuri osa elämääni taisi kulua nenä kiinni kirjassa. Tarinoiden mahti oli valtava ja vei maailmoista toisiin.

Hieman isompana sai polkaista lähimpään kirjastoon laajempien valikoimien äärelle. Myös koulun kirjasto oli ahkerassa käytössä. Jos jouluna sattui saamaan kirjalahjoja, se oli hieno tunne. Oma kirja. Maija Poppanen, Pappa Pelleriinan tytär ja sitten Tiina-kirjoja yksi kerrallaan. Ne aarteet on luettu moneen kertaan ja odottaa omaa kotia mummolan kellarissa.

Kirjat tempaavat minut mukaansa. Ulkopuolinen maailma katoaa ja en kestä keskeytyksiä. Luen sohvan nurkassa, mutta myös ruokaa laittaessa, vessassa ja jopa kävellessä. Kun ei malta lopettaa. Perheelle tällaiset lukumaratonit voivat olla rasittavia. Kodissa palvelun laatu heikkenee ja äiti on kuuro, sokea ja mykkä.

Ulkomaille muutettaessa joutuu huomaamaan sen kauhean tosiasian, että omakieliset kirjat muuttuvat ylellisyystavaroiksi. Suomalainen kirjasto-systeemi paljastuu ainutlaatuiseksi helmeksi, kalliiksi aarteeksi, joka ei olekaan enää käsien ulottuvilla. Joutuu elämään jatkuvassa kirja-pulassa. Siihen voi korvikkeeksi lukea turkkilaisia tai englantilaisia kirjoja, mutta se ei ole ollenkaan sama. Oma tunnekieli on suomi, joten  muilla kielillä  lukeminen ei saa aikaan samaa tunnereaktiota. Ei nosta samalla tavalla toisiin maailmoihin.

Suomeen päästessämme onkin kirjasto meille mummolan jälkeen kohde numero 1. Sinne raahaudumme painavien kassiemme kanssa vähintään kerran viikossa. Kiertäen ensin Kotkan torin kautta. Torilla kuuluu syödä possot ja juoda kahvit. Sekä yrittää lukea Ilta-Sanomia. Yrittää siksi, että tuskin olemme ehtineet ensimmäisen sivun loppuun, kun henkilökohtaiset painostajamme alkavat työnsä. "Mennään jo." "Voitteko olla vähän nopeampia?"

Kirjaston täti on tullut niin tutuksi, että hän muistaa meidät vaikka olemme välillä vuosia poissa. Hän ei enää ihmettele kirjavuoriamme, vaan tervehtii maailman ystävällisimmin ja kyselee huolella kuulumiset. Sietäisi saada superpalvelijan palkinnon. Minä olen kerännyt vuosien aikana itselleni kirjalistaa, jotta en hämmenny suurten valikoimien äärellä. Romaaneja, elämänkertoja, mutta myös valokuvakirjoja, sisustuskirjoja, keittokirjoja yms. Jos en löydä, täti saapuu apuun. Omat kirjat löydettyäni lähden pätemään lasten osastolle ja suosittelen omat lempikirjani lapsille. Vaikka väkisin. Tai lahjojen. Ei mitään High School Musicaleja vaan oikeita kunnon tarinoita, kauniilla kielellä kirjoitettuna.

Kirjaston lisäksi toinen taivaani on Suomalainen kirjakauppa. Siellä saatan seistä hivelemässä kirjojen selkämyksiä ja haistelemassa uusien kirjojen tuoksua. Haaveilemassa siitä mitä tällä kertaa ostaisin. Mukaan tarttuu lahjakirjoja lapsille ja itselle kasa pokkareita. Mies hamstraa kirjoja tutkimustansa varten ja opuksia, kuten "Miten taltutetaan kiire". Rahaahan saisi uppoamaan kirjoihin vaikka kuinka. Etenkin jos on tultu autolla ja lentokilot eivät ole esteenä. Ystävät ovat niin ihania, että muistavat meitä melkein joka Suomen lomallamme kirjakaupan lahjakortilla, joka helpottaa hieman siihen ongelmaan. Kirja on maailman paras lahja ulkomailla asuvalle.

Suomessa on parasta: Kirjastot. Mahdollisuus ilmaiseen kirjaan lainaamalla. Eikä vain kirjaan, vaan elokuviin, cd-levyihin, lehtiin. Muita kirjaston palveluja unohtamatta. Kirjat muodostuvat kielestä. Suomessa parasta on oma rakas äidinkieli. Tunnekieli, kieli, jolla osaa ilmaista itseään parhaiten ja jolla tulee helpommin ymmärretyksi. Kuvista huomasitte ehkä vielä yhden parhaan puolen Suomesta eli tilan. Keskipäivä Kotkan pääkadulla ja liikkeellä yksi ihminen:). Ei ruuhkia, ei meteliä, ei tungosta ja tuuppimista. Ympärillä tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Harvinaista herkkua Istanbulissa:). 


ps. Viimeksi Suomessa ollessamme ohitseni huristeli kirjastoauto. Se oli maalattu niin kauniiksi, että mykistyin. Tarinat liikkeessä. Jäin toivomaan, että oma kotini joskus vielä saisi sijaita kirjastoauton reitillä.

187. tarina (Nyt mennään metsään)

Lapsuuden kotini sijaitsi 70-luvulla rakennetussa korttelissa. Isä ja äiti olivat saaneet kulmatontin, jota reunusti kahdelta reunalta pienet metsäkaitaleet. Korttelin lasten kanssa leikittiin usein metsässä. Siellä oli kesäkeittiö suuren kiven vieressä, joka muuttui tarvittaessa hevostalleiksi tai palatsiksi. Metsä tarjosi mustikoita välipalaksi ja pihlajanmarjoja ammuksiksi. Se oli inspiroiva ympäristö monella eri tavoin. Minusta oli ihanaa, kun kouluun saattoi "oikaista" metsän poikki. Parasta oli metsän tuoksu ja metsäpolut. Sieniretket sateen jälkeen.

Suomeen tullessamme on hyvä viedä lapsia metsään. Retkelle, kävelylle ja marjaan. Mummolassa tämä on helposti toteutettavissa, sillä metsä alkaa takapihalta. Siellä ovat tehneet mummon kanssa käpylehmiä kiven juureen ja kipaisseet hakemaan mustikoita piirakkaa varten. Istanbulissa ei ole tällaisia metsiä tarjolla, joten meille metsät edustavat jotakin hyvin hyvin suomalaista.

Viime kesänä mummolan metsässä oli keijukaisia aarretta etsimässä ja poikia peikkoja väijymässä. Molemmissa seikkailuissa oli jännitystä sopivassa määrin. Tytöt mekoissaan olivat niin suloisia ja poikien kasvoilta paistoi jännitys ja seikkailunhalu. Metsä tarjosi molemmille juuri sopivat puitteet suureen hetkeen. Juhlittiin kahden pienimmän syntymäpäiviä. Metsä oli pelkkää juhlaa.

Suomessa on parasta: Metsä ja metsän antimet. Mustikat, vadelmat, puolukat, karpalot. En ole sienten kaveri, mutta sienestämisestä minä tykkään ja siitä, että nekin täyttävät ilmaiseksi jonkun nälkäisen vatsan.  Metsästä rakennan aasin sillan puihin. Suomessa on parasta vanhat puutalot ja puurakentaminen. Ladot pelloilla. Puu materiaalina kaikissa tarkoituksissaan. Puulattiat. Takassa palavat koivuklapit. Keinutuoli. Puuaita. Kuksa. Puuvene. On hyvä, että meillä metsää riittää, emmekä suotta ole vihreän kullan maa.