709. tarina (Kieputa, lennätä pellavapäätä)

Jos ette olisikaan vielä lopen kyllästyneet näihin meidän muuttojuttuihin, niin me itse olemme.  Säästetään siis tänään teidät ja meidät niiltä ja lähdetään sen sijaan Linnanmäelle huvittelemaan. Kesällä meillä näet kävi Istanbulissa yksi rakas ystävä kylässä ja hän toi lapsille tuliaisiksi Linnanmäen huvirannekkeet. Onneksi toi, sillä olemassa olevat rannekkeet loivat painetta Linnanmäki-reissun järjestämiseen kellarin raivaamisen sijasta. Niinpä me kokosimme porukan kasaan ja selvisimme parkkipaikka-haasteestakin ja lopulta seisoimme kaikki huvirannekkeet kädessä valmiina kieppumaan. 

Oli perheen yhteiset kohteet ja sitten ne isojen poikien jutut. Eli mies ja kakkonen kiersivät kaikki ne laitteet, joihin minua ja kolmea muuta lasta ei joko koon puolesta otettu tai johon meillä eivät rahkeet riittäneet. Minunhan tulee huono olo jo kiikussa tai jos erehdyn autossa karttaa lukemaan, enkä siis todellakaan  ole mikään pää alaspäin höykyttäjien tai tappopudotusten ystävä. Vuoristorata oli sen sijaan pakollinen, vaikka senkin ensimmäinen pudotus sai jo katumapäälle vehkeeseen nousun vuoksi.

Pienen pieni kesäsade sai huvittelijat kokoontumaan koivun alle. Meidän väkeä sade ei haitannut, sillä hurruuttelivat samaan aikaan suin päin vähän suurempiin vesiin.

Joskus olen höynäytettävissä. Tai kenties vain yllytyshullu? Mies ja kakkonen olivat olleet Kieputtimessa tai mikä lie sen vekottimen nimi olikaan, ja mies selitti, että sellaista kyytiä hän ei ole koskaan saanutkaan. Minunkin kannattaisi se käydä kokeilemassa. Ei ollut nopeita laskuja eikä laitteessa suinkaan tullut huono olo vaan jotenkin sellainen hauska oli tämä kokemus. Katselin hieman epäilevästi, sillä minun silmäni näkivät sinne tänne kieppuvan vekottimen, jossa jokainen matkaaja tosin näytti olevan hymyssä suin jopa pää alaspäin ollessaan. Ehkä se sitten sopisi eikä olisikaan niin kamalaa, kun miltä se näyttää? Esikoinenkin voitti itsensä ja lähti äidille seuraksi. Kyllä kai sitä nyt kaksi ja puoli minuuttia selviää missä vain?

Vielä hymyilyttää, sillä kyyti ei ole alkanut.

Kieputettiin ja lennätettiin siinä pellavapäitä. Unohtui remontin ja muuton vaivat. Kuinka pitkä voi olla kaksi ja puoli minuuttia? Tuloksena oli kaksi erittäin huonosti voivaa naisihmistä, esikoinen ja hänen äitinsä. Sitä kahta ja puolta minuuttia podettiin sitten ainakin yksi ja puoli tuntia ennen kuin välitön tarve oksentaa katosi ja mahalaukku ja pää alkoi taas tuntumaan omalta. "No, ainakin voititte itsenne," tuumasi yllyttäjä ja jatkoi kakkosen kanssa pähkähullujen laitteiden testausta itsensävoittaneiden hörppiessä kalpeina Fantaa. Mitä tästä opittiin? "Miä luulen äiti, että jos me joskus taas tullaan Linnanmäelle, niin siä et mene enää tohon Kieputtajaan," veikkasi kuopus.

Kummitusjunaan pitää aina mennä, sillä huvipuistopäivien traditio on voivotella sen typeryyttä. Ja siellä ei tule huono olo.

Kaikista kaunein oli kahvikuppikaruselli, joka tosin oli huililla tänään.

Jotakin opittua: 1. Tauko tekee hyvää, pahoinvoinnistakin huolimatta. 2. Suomen liikenne on yhtä juhlaa. Välin Kotka-Helsinki ajaa alle puolessatoista tunnissa ja se ajomatka on silkkaa lepoa vähäisen liikenteen ja kauniiden tien vierustojen vuoksi. 3. Suomi on monikansallistunut. Linnanmäellä tapasimme monen väristä väkeä, jotka puhuivat suomea. Oli Suomen turkkilaiset, Suomen somalit jne. Minusta se oli mukavaa ja tuntui, että ehkä mekin sitten tänne mahdumme. 4. On ihanaa palata reissusta kotiin. Ehkä huomenna taas jaksaa paremmin jatkaa tätä laatikoiden purkua? 5. Minulla on mukavat mukulat ja ihana mies. Annetaan sille yllytykset anteeksi.

708. tarina (Hatunnostoni kärsivällisille naisille)

Hatunnostoni kaikille teille, jotka elätte kuukausia tai jopa vuosia remontin keskellä. Meillä tätä lystiä on kestänyt nyt kaksi viikkoa ja kumpaakaan ei huvittaisi enää aamulla nousta sängystä ylös. Paljon on tehty, mutta aina vain sitä tekemistä riittää. Kun olet tapetoinut ja maalannut ikkunan pielet, näyttää patterit ihan törkyisiltä. Valkoista kattoa vasten portaikko ei enää olekaan viehättävä, vaan oikeastaan aika tunkkainen. Lisätään tähän niukat yöunet ja epäsäännölliset ruoka-ajat ja johan ärsytyskynnys kasvaa. Itseänikin jo huvittaa, kun kuuntelen itseäni.:"Kyllä mua sitten ärsyttää tää ettiminen/viimeistely/peittäminen…"

Ärsyttää tai ei, minä olen oppinut tapetoimaan. Alla olevassa kuvassa on olohuone juuri tapetoitu ja lattiat huoltovahattu. Ja ne katot maalattu. Sitä iloa kesti päivän ja sitten...

Keskiviikkona saapui kontti. Täsmällisesti sovittuun aikaan. Kun Istanbulin päässä hääräsi kahdeksan ukkoa, saapui Suomen päässä kolme miestä. Varttunein puuhasi jotakin autolla ja kaksi salskeaa nuorta miestä kantoi tavarat sisään. Minä seisoin oven pielessä ja neuvoin; "Yläkertaan, olohuoneeseen, keittiöön". Kahdella kielellä, sillä toinen nuorista miehistä oli Hollannista. "Tulin tyttöystävän perässä. Minä rakastan muuttamista ja tässä työssähän sitä saa nyt muuttaa." Hyvä hänelle. Minä en enää rakasta muuttamista yhtään. Koti on pahvilaatikkoja täynnä. Samoin piha. Mihin nämä kaikki tavarat laitetaan? 

Seuraava hatunnostoni kaikille kärsivällisille naisille. Heille, jotka pistelevät asioita järjestykseen pikkuhiljaa. Eivät piittaa keskeneräisyydestä ja jaksavat odottaa. Minä en kuulu niihin naisiin. Minä tahdon valmista nyt ja heti. Tässä tavaramäärässä vain jopa minunkin on hyväksyttävä, että valmista ei tule päivässä eikä ehkä vielä kahdessakaan. Silloin on hyvä hieman huijata ja järjestää kodista edes yksi kolo, jossa voi leikkiä valmista. Olohuone valmistui siis jo aika pitkälle keskiviikkoiltana. Epätoivon hetkinä käyn aika kurkkaamassa sitä ovelta:D.

Tänään iltasella pistettiin kotiovi kiinni ja unohdettiin rempat ja laatikoiden purkamiset. Rahjustettiin Kotkan keskustaan Meripäivien avajaisiin. Säät suosi ja Kotkan keskustassa oli vilskettä kun Istiklal-kadulla konsanaan. Lasten toiveena oli ostaa mahdollisimman monta metrilakua ja äidin toiveena oli rommirusinajäätelö. Molemmat toiveet tuli toteutettua.

Yksi tädin mussukkakin tuli nähtyä. Hän oli lähtenyt liikkeelle mukavissa jalkineissa:). Mussukan Meripäivä-traditioihin kuuluu kuulema ostaa lautasellinen muikkuja. Täytyihän meidänkin seurueen siis sellainen päähänpinttymä hankkia. Tarjontaa oli joka kulmassa ja lopulta ne muikut tuli ostettua satamasta.

Kun nyt lopultakin päästiin tuulettumaan, niin päätettiin miehen kanssa lähteä huomisiltana Meripäivä-konserttiin. Siellä kun sattuu olemaan monta artistia, jotka meillä laulelee aika tiheästi. Jospa se olisi hyvä porkkana sille, että aamulla jaksaisi nousta sängystä ja pistää ainakin keittiön ja makkarin järjestykseen? 

Kiitos teille kaikille kommenteistanne ja myötätunnostanne edellisessä postauksessa. Äiti on edelleen olemassa ja luulen, että tilanne on tällä kertaa kääntynyt hänen kohdallaan elämän puolelle. Lääkärin mukaan hän saattaisi päästä takaisin hoitokotiin, kunhan tulehdusarvot ovat täysin laskeneet. Olemme siis jatkoajalla, äiti ja minä. 

707. tarina (Hioakaan ei enää huvita)

Remontti alkaa pursuta korvistakin. Tiedämme ainakin sen, että tapetointi on inhottavaa hommaa, mutta vielä inhottavampaa on vanhojen tapettien irrottaminen. Maalaaminen alkaisi riittämään. Hioakaan ei enää huvita. Seitsemäntenä päivänä Jumalakin lepäsi. Tästä on terveellistä vetää johtopäätös sille, että ihmisenkin kannattaa levätä ja jättää remontit sunnuntaisin sikseen. Sen sijaan voi lähteä vaikka pyöräretkelle opettelemaan esikoisen koulureittiä.

Kotka on ihan uskomattoman hieno kaupunki. Keskusta sijaitsee saarella, joten tulee sinne mistä suunnasta tahansa, saa ylitellä siltoja. Meidän koti sijaitsee aika lähellä keskustaa, joten pyöräily keskustassa sijaitsevalle koululle käy kätevästi. Ensin ohitetaan keskussaairaala ja sokeritehdas, ajetaan siltojen yli saareen ja pian jo ollaan perillä.

Tässä taustalla näkyvässä  lukiossa kävin itse aikoinani. Naapurissa on Kotkan kirkko ja kirjasto.

Mennessä käytettiin toista reittiä ja tullessa toista. On siltoja joista valita. Takaisin tultiin Hovinsaaren kautta. Poikue on tottumaton pyöräilyn ja liikenteen suhteen. Istanbulissahan koulubussi haki kotiovelta ja kuljetti koulun ovelle asti. Suomen mukanaan tuoma vapaus liikkumiseen on siis uutta ja ihmeellistä. Äidillä on sydän vähän sykkyrällä. Muistavatko olla varovaisia kadun ylityksessä ja osaavatko pysyä tien reunassa? Ovathan turvassa?

Uudet kotikulmat on myös ollut riemun aihe. Minulla oli ystäviä kouluaikoina, jotka asuivat täällä, mutta vasta nyt näen alueen hienouden. Vanhat puutalokorttelit on kuin minulle tehdyt. Jaksan ihastella aina uusia löytöjä, joita  putkahtelee eteeni uusilla kulmilla. Jokainen tie on nimetty lintujen mukaan; Allintie, Kiuruntie, Merilinnuntie. 

Kaikkein ihanin on oma koti. Illalla nappaan matot kainaloon ja kävelen tien toisella puolella olevalle matonpesupaikalle niitä hankaamaan. En voi vieläkään uskoa, että minä nyt asun täällä. Tällaisessa paikassa. Olohuoneen  ikkunasta saan katsella tätä:

Kuopus se siellä kiitää uudella pyörällään iltalenkillä.

Puiden takana pilkottaa meri. Ystäväni. Tänä iltana petaan pedin myös kuopukselle. Hänkin muutti tänään omaan huoneeseensa. Kolmikko seuraa perässä, kunhan saavat kontista sänkynsä.

Usein se on elämässä niin, että ilo ja suru kulkevat käsikädessä tai peräkkäin. Niiden välinen viiva on hiuksenhieno. Toisen alku merkitsee toisen loppua. Me muutimme Kotkaan, jotta saisimme olla viimeinkin rakkaittemme lähellä. Isäni menetin jo kauan sitten. Äitiäni olen hyvästellyt pala palalta. Altzheimer on vienyt häneltä muistin, liikuntakyvyn ja nyt se on viemässä elämän.

Muisto äidistä makaa sairaalassa ja minä kuljen remontin ja sairaalasängyn väliä. Paijaan äitini kuorta ja muistelen. "Sinä olit läsnä. Oli ihana herätä ja tietää, että istuit siellä jossakin. Olit aina paikalla, kun tulin koulusta kotiin. Keitit puurot ja mansikkakiisselit kesätyöläiselle. Olit lettumummi ja pakastimessasi oli aina Ville Vallattomia. Meillä oli yhteiset Porvoon reissut ja automatkat Ouluun. Jouluksi vaihdettu karvamatto ja rakastava kuri. Sinä olit riittävän hyvä äiti ja olisin halunnut pitää sinut vielä. Ihmetellä yhdessä tätä elämänvaihetta, kun tulimme takaisin. Äiti, olisin halunnut tulla sinunkin luoksesi." 

Soittivat sairaalasta ja pyysivät valmistautumaan lopulliseen lähtöön. Istuin sängyn äärellä ja veisasin ne virret, jotka muistin ulkoa. Sen jälkeen on saanut veisata monta muutakin. Vointi kohenee, huononee, junnaa paikallaan. Minulla on vielä äiti ja minulla ei ole enää äitiä. Minä olen vielä äiti, se ainakin on varmaa. Ja sitä äitiyttä ei olisi ilman tätä äitiä. Minua ei olisi ilman äitiä.

"Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi. Sä kaikeks tule mulle, valollas neuvoillas. Suo joka päivää elää, mun yksin armostas."

Muistetaanpas siis elää tämä elämä. Olla tarttumatta lillukan varsiin. Iloita siitä, että on ilmoja pidellyt. Nähdä se hyvä mikä kuhunkin päivään on talletettu. Sulkea silmät siltä, mikä ei mennyt niinkuin toivottiin. Halataan niitä, jotka meillä on. Muistetaan rakkaudelle niitä, jotka meillä oli. Unohdetaan ne, jotka pitivät pahasti. Nähdään elämän rikkaus. Nähdään rakkaus, joka meille on lähimmissämme annettu. Ilo. Onni. Ne löytyy hetkistä. Ei anneta niiden valua ohi.