143. tarina (Safranbolu- kadotaan kujille)

Aamu valkeni. Pilvet olivat kadonneet ja aurinko valaisi Safranbolun kadut ja talot. Emme malttaneet jättää kylää taaksemme, vaan katosimme hetkeksi sen kujille.

Safranbolussa riittää turisteja, mutta luulen, että se eläisi ilman niitäkin. Sivukaduille poiketessa tekee aina uusia mielenkiintoisia löytöjä. Tekijöitä työssään. 

Tämän reissun lempisarjani oli tämä mieheni kuvaama sarja sepästä pajassaan. Me naiset ja lapset taisimme tässä vaiheessa olla kadoksissa toisilla kujilla, sillä muuten ei miesväellä takuulla olisi ollut kuvausrauhaa. Oli meinaan sen verran eläväinen reissu-seurue. 

Pakkasimme lapset autoon ja jätimme Sahrami-kylän taaksemme. Kohta edessämme häämötti Mustameri.

142. tarina (Safranbolu- astu historiaan)

Turkissa kulkiessasi voit löytää ottomaaniajan rakennuksia sieltä ja täältä. Ne sekoittuvat kaupupungeissa muiden talojen väleihin. Useimmat kaipaavat kipeästi restaurointia. Osaa ei voi enää pelastaa. Jokunen on kunnostettuna ilo silmälle tavallisten betonimöhkäleiden rinnalla.

Voit myös matkustaa Safranboluun ja astua ottomaaniaikaan. Koko laakso on täynnä kunnostettuja ottomaaniaikaisia taloja. Muutenkin täällä vaalitaan perinteistä kyläelämää ja käsityön taitoja. Safranbolun pääsy Unescon maailmanperintöluetteloon on taannut sen, että sen historiallista ilmettä tullaan myös vaalimaan tänä päivänä ja tulevassa.

Safranbolu sattui sijaitsemaan 1800-luvun kauppaväylällä Mustaltamereltä Geredeen. Tämä johti kaupungin vaurastumiseen. Perinteisiä taloja rakennettiin keskustaan sekä kaupungin laidoille. Talviasunnot keskustaan ja kesäasunnot kaupungin ulkopuolelle. Vaikka myöhemmin kaupunkiin saapui myös teollisuutta, sen myötä tulleet rakennukset rakennettiin keskustan ulkopuolelle ja ainutlaatuinen miljöö säilyi.

Safranbolu on nähtävyys ja kokemus. Sinne ei mennä katsomaan mitään tiettyä asiaa, vaan olemaan. Kulkemaan kujille, pistäytymään basaariin. Kurkistamaan sepän pajaan ja ihailemaan käsityöläisten kätten jälkiä.

Illalla vetäydytään vanhaan taloon tehtyyn hotelliin. Jokaisen sisustus kunnioittaa vanhan talon tyyliä hinta tasosta riippumatta. Meidän rahoilla tyydyttiin hieman vaatimattomampaan, mutta viihtyisään Hatice-tädin hotelliin.  Sitten, kun ei ole rahasta kiinni, menisin ehkä tänne.

Nimi Safranbolu tulee siis sanasta safran eli sahrami. Ei tullut vain napattua yhtään kuvaa kyseisestä kasvista.

141. tarina (Mustallemerelle)

Tällä matkalla tehdään aikahyppy. Lapsia oli vasta kolme ja pienimmäinen heistä vuoden. Istanbulissa asui toinen suomalainen perhe lähes samanlaisella kokoonpanolla. Yhdessä tehtiin legendaarisia matkoja, joista ei puuttunut kaatuneita maitolaseja, lasten ääniä, vauhtia ja vaaratilanteita. Reissuja piti suunnitella lasten ehdoilla, joten ne eivät kestäneet montaa päivää. Mahdollisia nähtävyyksiä käytiin katsomassa naisten ja miesten vuoroissa. Hotellivuorot oli helpompia jaksaa, kun ne sai viettää vertaisryhmässä.

On mielenkiintoista huomata vuosien päästä mitä muistoja näistä matkoista jääkään. Tältä reissulta muistan sen, kuinka kuopus keltäytyi syömästä kaikkea muuta paitsi kaurapuuroa. Hätä keinot keksi. Ostin marketista kauraryynejä ja keitin niitä vedenkeittimessä hotellihuoneessa monta kertaa päivässä. Kolme kiehautusta ja puuro oli valmis. Hengissä selvittiin pelkän kaurapuuronkin voimalla. Kotona taas maistui pojalle muutkin ruoat.

Ajetaanpa siis Amasraan ja poiketaan matkalla Safranbolussa. Siellä missä Sahrami kasvaa.

140. tarina (Istanbul äänestää)

"Ei voi luottaa Istanbulin vaimoihin, rahaan eikä säähän". Tämä sananlasku oli ensimmäinen jonka opin Turkkiin tullessani. Istanbulin talvi-ilmat todistivat sananlaskun oikeaksi ainakin tuon sään suhteen. Eilen meillä oli 15 astetta lämmintä ja ihana auringonpaiste. Tänään me heräsimme tuuleen ja tuiskuun. Yhden päivän aikana voi ilmat muuttua hyytävästä lämpimän leudoksi ja päinvastoin.

Aamulla puettiin toppavaatteita päälle ja riennettiin pihalle, sillä tänään Istanbul äänestää. Loskaisia teitä pitkin sillalle. Sumu oli peittänyt Konstantinopolin harmaaseen viittaan. Bosbori hiljentynyt. Ympärillä valkoiset katot ja edessä hyvin vetävät tiet.

Istanbulin kunniakonsulaatti sijaitsee lähellä Taksim aukiota. Ulkoapäin rakennus on tavallista tavallisempi toimistorakennus. Pieni kyltti ovenpielessä ilmoittaa, että täältä löytyy Suomen konsulaatti. Ovessa on myös kirjoitettu lappu, jonka mukaan yläkerrassa ennakkoäänestetään tänään ja huomenna. Pieneen hissiin mahtuu kolme kerrallaan ja sillä ajoimme 8. kerrokseen.

Istanbulin kattojen yllä ei piirretty sydämiä eikä hymiöitä äänestyslappuun tälläkään kertaan. Vain numero, jota ei ole tarvinnut miettiä hetkeäkään. Sitten tarkistettiin, että saatiin leima lippuun. Lopuksi oli liimapuikolle työtä, että kuoret varmasti pysyvät kiinni. Kansalaisvelvollisuus oli suoritettu.

Istanbulin konsulaatista löytyy myös kirjasto. Tällä kertaa päätin tyydyttää lukemishalujani muutamalla lainakirjalla. Koska kuulun niihin, jotka kirjat imaisevat mukaansa niin, että lukupäivinä en näe kodissamme sotkua enkä pyykkiä, unohdan olevani äiti ja vaimo ja ruoan tasokin laskee, koetan vielä hetken pidätellä kirjaan tarttumistani.

Kotiin palattuani puin lapset toppa-asuihin ja lähetin pihalle leikkimään. Tein sotasuunnitelman, joka kuulostaa tältä: yllätän märät punaposkeni pizzalla ja laskiaispullilla. Tyytyväisen mussutuksen alettua hiivin sohvan nurkkaan kirjojeni kanssa ja annan palaa.

Kun taas maltan blogata, otetaan suunnaksi Mustameri. 

139. tarina (Istanbul ja meri)

Istanbul hellii minua kahdella merellä: Mustallamerellä ja Marmara-merellä. Jälkimmäistä sain katsoa Istanbulin ensimmäiset vuodet ikkunastani. Nyt riittää, että tiedän niiden olevan lähellä. Mustameri on uimameri. Sinne hurautamme hellepäivien jälkeen iltauinnille reilussa puolessa tunnissa. Talvisin juomaan kahvit hiekalle levitetyn peitteen päälle. Marmaramerelle puolestaan lähdetään reippailemaan. Kaupunki on rakennuttanut sitä myötäilemään kilometritolkulla kävely- ja pyöräilyteitä. Siellä täällä on lasten iloksi leikkipuistoja, viheralueita piknik-kansalle tai kahviloita virkistäytymistä varten.

Useimmiten tulee lähdettyä rantaan kävelemään naisten kesken. Vajaa tunti toiseen suuntaan ja sitten takaisin. Meri kimmeltää ja aurinko hyväilee. Vähän matkan päästä rannasta nousevat vedestä prinssisaaret. Näiden välillä seilaavat pienet veneet, matkustajalautat ja taustalla suuremmat alukset. Suurkaupungin häly katoaa ja mieli rauhoittuu veden tyyntä pintaa katsellessa.

Tien reunustalla on kuitenkin elämää. Täältä on valinnut moni kissa itselleen näköalakodin. Kurkistaessa veteen silloilta näkyy suuret meduusaparvet. Kalastajat ovat tulleet veneitänsä kunnostamaan tai järjestämään kalastustarvikkeitaan. Aallonmurtajilta rohkeimmat pojat ovat hypänneet veteen uimaan. Yrittäjä tarjoaa mahdollisuutta ampua veteen asetettuja ilmapalloja. Harmaantunut herrasmies on vaipunut ajatuksiinsa penkillä, katse kohti merentakaista unelmaa.

Istanbul ja sen meri. Onnellinen se, joka saa sanoa asuvansa sen rannoilla.

Nämä linnut olivat asettuneet aurinkoon nautiskelemaan ihan auton viereen. Kuin helminauha:).

138. tarina (Istanbul- Cırağan uusi loisto)

Jos päädyt Ortaköyhin, käy samalla katsomassa Cırağan palatsi. Se sijaitsee Bosborin rannalla matkallasi kohti Beşiktaşia. Pukeudu askelta siistimmin ja ota kasvoillesi ylväs ilme. Palatsialueelle päästäksesi sinun täytyy astella sisään Turkin ykköshotelliksi rankattuun Kempinskiin. Jos olet tarpeeksi vakuuttava eivät ovella kysy mitään. Jos kysyvät, voit kysäistä punapukuisilta miehiltä huolimattomasti, että "eikös täältä saanut teetä?" Teetä saa parikymmentä kertaa normaalia kalliimmalla, mutta kukaan tuskin tulee tarkistamaan ostitko sitä.

Laukkutarkastuksen jälkeen saat astua hotellin aulaan ja kävellä läpi ruokasalin pihalle. Siellä aukeaakin kauniisti hoidettu puutarha ja näköala Bosborille. Talvipäivänä pihan uima-alla on lämmitetty. Se höyryää niin kutsuvan näköisesti, että lapsukaisemme huokaisevat välittömästi; "Eikö me joskus voitaisiin tulla tänne yöksi". Lähes yhtä nopeasti mieheni vastaa; "Kunhan isi ja äiti tekevät kymmenisen vuotta töitä ja säästämme kovasti, niin eiköhän me voida yksi yö täällä viettää." Terassilla istuu arabimiehiä turbaaneissaan hörppimässä sitä teetä. Pihan toisella puolella on oma helikopterikenttä, joten helppoa on rahakkaalla paikalle pääseminen.

Puiston toisella puolella seisoi upeasti entisöity Cırağan. Palatsin rakennutti sulttaani Abdulaziz vuonna 1863. Se toimi palatsina vain vuoteen 1910, jolloin tulipalo tuhosi koko rakennuksen jättäen jälkeensä vain surullisena seisovat seinät. Tulipalon jälkeen palatsialueen piha toimi vuosia Beşiktaşin jalkapalloseuran stadionina. Olipa siellä välillä yleinen uima-allaskin. Vuonna 1989 japanilainen yhtiö osti palatsialueen ja alkoi valtaisa entisöintityö. Koko palatsi rakennettiin sisätiloista uudelleen ja pihalle nousi Kempinski-hotelli. Palatsin historia on kirjattu ja kuvattu pitkälle käytävälle, joka yhdistää hotellin ja palatsin.

Palatsissa pidetään nykyään taidenäyttelyitä alakerrassa, sekä konferensseja yläkerrassa. Kaikkiin huoneisiin ei siis välttämättä ole pääsyä. Harhaile siellä ja täällä. Ajavat kyllä sinut pois, jos poikkeat kielletyille alueille. Kun olet saanut kylliksesi loistoa, voit kävellä taas läpi käytävän Kempinskiin. Aulaa lähestyessäsi voit ostaa itsellesi timantteja, luksus laukkuja tai vaikkapa tämän pienen käsin solmitun maton viimeisestä ehtoollisesta. 

 

Ei maksanut kun hieman alle 10 000 €. Mitäs noista pikkurahoista....