544. tarina (Albaanialaiskylän pitsihuvilat)

Istanbulini pukeutuu pilviharsoon. Lokkien kirkuna pääni päällä ja aaltojen loiske salmen seinustoihin. Lautalla syödään aamupalaa, luetaan päivän uutiset ja naputellaan tekstiviestejä. Istun tosielämän reality sarjan äärellä. Tämän päiväisen jakson nimi on Albaanialaiskylän pitsihuvilat. Istukaa tekin alas, sillä laiva on juuri lähdössä.

Matka Arnavutköyhin kestää vain noin 10 minuuttia. Hetkessä olen uusien mahdollisuuksien äärellä. Kaikki vielä ennaltakävelemättömät tiet risteilevät edessäni. Arnavutköy on vanhojen puutalojen ulkoilmamuseo. Toinen toistaan kauniimpi pitsiunelma nousee arjen keskellä, kuljettaen kävelijää menneiden aikojen taakse. Oli aika, jolloin täällä asui albaanialaisia, sitten kreikkalaisia ja juutalaisia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Arnavutköytä asutti kirjojen mukaan 493 turkkilaista ja 5973 kreikkalaista. Juutalaisten lukumäärää en löytänyt, mutta google kertoo heidän muuttaneet alueelta pois Arnavutköyn suuren tulipalon jälkeen vuonna 1877.

Kuljen ylös ja alas. Ylös ja alas. Mitähän tuon kukkulan takaa voisi vielä löytää? Mansikoita ei ainakaan näy, vaikka Arnavutköy olikin aikoinaan tunnettu nimenomaan ottomaani mansikoistaan, jotka olivat kuivempia ja pienempiä kuin nykyiset mansikat. Tosin eihän nyt ole mikään mansikka-aikakaan. Sen sijaan täällä kasvaa granaattiomenoita, joita voisin poimia matkani varrelta, jos kehtaisin.

Viime viikolla kirjoittaessani teille kävelyretkestäni Arnavutköyn ohitse, sain sähköpostia ystävältäni. P-rouva, joka silloin vielä oli neiti, vietti nuorena opiskelijana vuoden 1960-luvun Istanbulissa. Myöhemmin hän saapui perheineen Istanbuliin -90-luvulla ja oli lopulta meidän ilonamme miehensä kanssa 10-vuotta 2000-luvun Istanbulissa. Nämä muistot tulivat hänelle mieleen istanbul-kuviani katsellessa:

"Olen katsellut kuviasi blogistasi ja seurannut patikkareissujasi. Vuonna 1994 huhtikuussa, jolloin asuimme Etilerissä, patikoin alas Arnavutköyhin, ystävääni S:ä tapaamaan. Hän oli siinä vaiheessa kuuden lapsen äiti..."

"1967 Istanbul päättyi Cumhuriyet caddesin mäellä Şişliin. Sitten alkoivat kylät, kuten Etiler, Sariyer ym. Siltoja ei ollut ja koko Aasian puoli näkyi aikalailla metsäisenä maisemana. Tiet olivat hiekkateitä ja kaupungin kadut aika huonossa kunnossa. Puutaloja oli esim. Bebekissä, Arnavutköyssä ja rannoilla enemmän kuin nykyään, sillä monet ovat luhistuneet tai palaneet, kun niiden rakentajat ovat lähteneet.

Kadut olivat huonosti valaistuja, eikä olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä illalla ulos. Jo pelkästään kulkukoiralaumat olivat pelottavia. Kadut olivat myös erittäin likaisia. Koiran raatoja yms. näkyi kaduilla. Meillä ei saanut olla kameraa! Emme saaneet juoda kahvia, kun se oli niin kallista silloin. Voi että olin laiha silloin. Rahaa kun ei ollut edes Dolmusin käyttöön. Syötiin vain perusvihanneksia, valkoista leipää ja katukauppiaalta ostettua yugurttia. Liha oli kallista ja lihakaupat todella epämääräisiä roikkuvine ruhoineen, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. 

Nyt voin vain muistella ja ihastella näitä kuviasi. Kiva, että kokoat niitä."

Haluaisin aikakoneen ja päästä näkemään P-rouvan Istanbulin. Sen keksimistä odotellessa kierrokseni jatkui, sillä minä haluaisin olla laiha, kuten P-rouva silloin. Onneksi kävelytiet ovat paremmat ja koiranraatoja ei ole näkyvissä. Päiväunilla olevia koiria kuitenkin, kuten tämä, joka oli oikein asettunut tämän rakkaudentunnustuksen alle.

Pian olen taas siellä mistä lähdin. Kuljen siis vielä hetken seuraillen rannanmyötäisiä teitä. Epämääräisyydestä, liasta ja puutteesta ei nykypäivän Istanbulissa tarvi enää kärsiä, ellei ole rahaton. Kaupat pursuavat toinen toistaan herkullisemman näköisiä houkutuksia. Arnavutköy on myös tunnettu kalaravintoloistaan, joita rannassa seisoo vieri vieressä. Tähän aikaan aamusta ne ovat vielä tyhjät, mutta täyttyvät varmasti viimeistään iltaan tultaessa.

Tämän huvilan jälkeen lenkkeilijä hyppäsi ruuhkabussiin ja huristi Besiktasiin. Hyppäsi sieltä laivaan ja lillui yli Bosborin kohti Aasiaa ja työpäivää. Ensi kerralla kävellään sitten Istanbulin Vauva, eli Bebek. 

Kiitos muisteloista mrs P! 

543. tarina (Naisille jää se paras osa)

Aamu oli tosi levollinen. En muista milloin viimeksi on miehen kanssa nukuttu yhteentoista?! Aamu myös ikään kuin pitkittyi parilla aamukahvilla ja notkumalla netissä. Kello 15.00 oli sovittu ystävien kanssa treffit metsäpuistoon. Sitä ennen alkoi jo tuntua, että voisihan tässä vaikka lähteä lenkillekin. Päätin siis kävellä sinne puistoon, joka sijaitsee jossakin tuolla meidän kodin takana.

Ei tarvinnut palella tänäänkään. Auringon lisäksi lämmitti mäkinen maasto. Alamäessä oli vielä helppo hyräillä. Hautausmaalta lähtikin sitten sellainen nousu, että pahimmissa kohdissa suunnittelin nelivedon ottamista avuksi. Ja toivoin, että eväsvastaavat muistivat ottaa mukaan juomapulloni. 

Tämä osa Istanbulista on varsin mäkistä. Ylhäällä oli jo helpompi hengittää ja pysähdys tuli tarpeeseen. Kun henki taas kulki, nappasin muutaman kuvallisen todistuksen. Alla olevaa vaaleanpunaista taloa olen katsellut autolla ohi ajaessani. Nyt yritin hieman selventää, että mikä se oikein on. Aidalla istuvat pojat eivät osanneet sanoa, mutta kertoivat sen ehkä olevan jäänteitä osmaaniajoilta. Olisiko nyt kuitenkaan niin vanha? Autiolta siellä näytti ja piha oli päässyt rapistumaan.

Roskat tulessa.

Tunnin tarpomisen jälkeen puisto oli lopulta edessäni ja piknik seurue oli siellä jo itse asiassa. Juomista löytyi janoiselle ja päiväkahvikin odotti termarissa. Mukavanhan siellä oli makoilla metsän siimeksessä, kun lapset juoksenteli puiden alla ja miesväki otti hikeä pintaan jalkapalloa pelatessa. Naisille jää näissä piknikeissä se paras osa. Istua, jutella ja syödä.

Kotimatkalla ajettiin hautausmaan kautta. Olisinpa muistanut katsoa kilometrit, niin tietäisin, että millainen lenkki sitä tulikaan käveltyä. Sen sijaan nähtiin auringonlasku, mutta ei se näytä oikein miltään tässä kuvassa. Punainen pallo onkin tässä ihan väritön.

Ensimmäinen lenkkiviikko on takana. Neljä lenkkiä ehdin tehdä ja olen sen puoleen itseeni oikein tyytyväinen. Sen sijaan ruoka-hommelit on tässä viikon loppupuolella ryöstäytyneet hieman käsistä, joten huomenna on sitten parannuksenteon paikka! Huokaus.