335. tarina (Arkeni- kuka vaihtoi juhlapäivät)

Sitä pitää itsestäänselvänä, että juhlapäivinä elämä rauhoittuu. Töistä saa vapaata ja elinympäristö on juonessa mukana. Keväällä odotellaan pääsiäistä. Huilitaan hetki helatorstaina. Karataan muiden lailla rannoille juhannuksena. Sytytellään kynttilöitä haudalle pyhäinpäivänä. Istahdetaan itsenäisyyspäivänä telkkarin eteen katsomaan linnan pukuja. Valmistellaan ja huhkitaan, siivotaan ja tunnelmoidaan koko joulukuu. Lauletaan kauneimmat joululaulut ja vetäydytään rakkaiden pariin. Uutena vuotena palellaan pihalla ja pusutellaan rakettien paukkuessa klo. 00.00. Elämä rytmittyy mukavasti juhlien mukaan. 

Sitten muutetaan muslimimaahan. Heitä ei kiinnosta pääsiäinen, ei helatorstai, ei juhannus, ei pyhäinpäivä eikä ainakaan itsenäisyyspäivä eikä joulu. Koulusta täytyy anoa lupaa, jos meinaa  juhlia päivää enemmän pääsiäistä tai joulua. Antavat todennäköisesti lisätehtäviä, jos vallan koittaa lomalle jäädä. Helatorstain takia ei kehtaa edes lupia kysellä. Juhannusta voisi juhlia, sillä silloin on jo kesäloma. Mutta kun ei se tunnu yhtään miltään ilman koivuja, saunaa ja kokkoa. Jos omaan kotiin järjestääkin juhlan, naapurissa ihan varmasti imuroidaan tai pestään ikkunoita. Roskia haetaan ovelta entiseen malliin, naapurusto lähtee töihin ja juhlatunnelma voi olla melkoisen hakusessa.

Sen sijaan vapaata saa, kun on sokerijuhla paastokuukauden päättymisen kunniaksi tai kun juhlitaan uhrijuhlaa. Päivämäärät tosin muuttuvat joka vuosi islamilaisen kalenterin mukaan. Keväällä odotetaan lasten juhlaa tai nuorten- ja urheilun juhlaa. Elokuussa on vuorossa voiton päivä ja lokakuussa juhlitaan tasavallan päivää. Silloin naapurustossa nähdään valmistelun vaivaa, herkut ilmestyvät tavarataloihin. Kaduilla näkyy juhlapukuista kansaa ja  ovelle ilmestyvät herkkuja  pyytävät naapurin lapset. Mutta kun juhlat eivät ole omat, ei niihin liity itselle minkäänlaista juhlantuntua. Ne ovat vain vapaapäiviä vailla sisältöä. 

Kahdentoista vuoden kokemuksella on omaa juhlakalenteriamme muokattu seuraavasti: Jätämme suosiolla juhlimatta loppiaisen, helatorstain ja juhannuksen. Jos muistetaan, mainitaan ne jossakin yhteydessä tai yhdistetään esim. loppiainen joulun kanssa. Pääsiäisestä ja joulusta ei tingitä.  Rakennetaan kotiin juhla, vaikka ympäristö ei juhlan päälle ymmärräkään. Itsenäisyyspäiväksi on omat traditiot ja niistäkään ei tingitä. (Juhlastamme voit lukea täältä.) Ja laskiaispullia täytyy saada joka vuosi. Sekä tiistaina että sunnuntaina.

Sitten omitaan ja yhdistellään juhlia oman maun mukaan. Turkkilainen lasten juhla on kuin koulun kevätjuhla. Se siis otetaan. Silloin istutaan koululla katsomassa esityksiä ja ollaan ylpeitä omista mussukoista. Skipataan se nuorten- ja urheilun juhla sekä valloituksen päivä, islamilaisista juhlista puhumattakaan. Yhdistetään koululaisten toiveesta Halloween ja pyhäinpäivä. Painottaen sitä pyhäinpäivää, mutta antaen lapsille lupa kummitusjuhiinsa. Tasavallan juhlalle kehitetään oma vuosittainen traditio. Silloin keitetään kahvit ja kuumat kaakaot. Kävellään läheiselle näköalakukkulalle eväät repussa ja ihaillaan turkkilaisten kanssa upeista upeimmat ilotulitukset. Niitä kun ei sitten uutena vuotena ole näissä maisemissa tarjolla.

ps. Tämän postauksen kuvat ovat eilisillalta. Turkin tasavalta täytti 89. vuotta! Perinteisiimme kuuluu palella lähikukkulalla, mutta eilen se perinnne katkesi. Lämmintä oli pitkälle yli 20 astetta ja pojat puistossa shortseissa. Väkeä oli kuin Vilkkilässä kissoja ja ilotulitus aivan käsittämättömän hieno! Onnittelut rakkaaksi tulleelle Turkin tasavallalle!

334. tarina (Arkeni- synnytys kello kuusi)

Turkissa lapsi maksaa ja maksaminen alkaa odotuksen alkuvaiheista. Ainakin meillä, jotka odotamme ja synnytämme yksityissairaalan suojissa. Raskaushan ei ole sairaus, joten se ei kuulu vakuutukselle, ellei sitten tule komplikaatioita. Ja niitähän ei kukaan toivo.

Ihan kuin kysyisivät lupaa nuo komplikaatiot. Kakkosen jälkeen meillä oli kaksi keskeytynyttä raskautta ja suuri suru. Sitten kolmonen tupsahti kohtuun ja lähti kasvamaan. Kun riskiaika oli jo menossa ohi tuli uhkaava keskenmeno. Silloin toivoin kovasti, että olisin saanut olla Suomessa. Ei niin, että olisin epäillyt turkkilaisten ammattitaitoa, mutta sellaisessa avuttomassa tilassa sitä kaipaa oman kielistä apua. Tunnetta, että minä hallitsen tämän ja pysyn asioiden perässä. Onneksi vauva selvisi. Lensimme synnyttämään hänet Suomeen, sillä olin herkällä mielellä. Oli myös edullisempaa lentää koko perheen voimin Suomeen synnyttämään, kun synnyttää Turkissa.

Nelonen ilmoitteli olemassaolostaan aivan yllättäen. Olimme juuri saapuneet Suomesta ja työtilanteet huomioon ottaen oli selvää, että kuopuksesta tulee istanbulilainen. Kun raskaus eteni hyvin, luotin täysillä lääkäriini ja kaikki muutkin asiat lokasahtelivat paikoilleen, olin ihan valmis turkkilaiseen synntykseen. Mutta eipäs mennä vielä asioiden edelle.

Suomalainen neuvolajärjestelmä on minusta erittäin hyvä. Meillä on ammattitaitoiset terveydenhoitajat ja kätilöt, jotka ilmaiseksi ottavat odottavan äidin hoiviinsa. Turkissa odotetaan ja synnytetään lääkärin kanssa. Raskauden alkuvaiheessa otetaan siis yhteys sairaalalle ja valitaan sopiva lääkäri. Neljännen kanssa alkuun vaihtelin lääkäriä, kun sopivaa ei tuntunut löytyvän. Kolmas lääkäri sitten toden sanoi ja päätin luovuttaa odotukseni ja synnytykseni Arda-herran haltuun. Sopivaa korvausta vastaan tietenkin.

Raskausajan seuranta kulkee täällä aika samanlaisesti kuin Suomessa. Tutkitaan alkuun kuukausittain paino, verenpaine, hemoglobiini ja vauvan kasvu. Jälkimmäinen tapahtuu joka kuukausi ultraamalla. Lisäksi yritetään laittaa automaattisesti  labroja joita Suomessa käytettäisiin vain riskitapauksissa. Kieltäydyin siis lapsivesinäytteistä ja muista tutkimuksista, jossa seulottiin vauvan mahdollisia vammoja. Näistä kieltäydyin kyllä Suomessakin. En myöskään mennyt sokerirasitukseen sillä aiemmat vauvamme syntyivät pikkuisina. 

Odotus eteni ilman mitään ongelmia ja laskettu aika tuli ja meni. Meidän lapsilla ei jostakin syystä ole ollut kiirettä maailmaan. Jokainen on mennyt yliaikaiseksi. Ensimmäinen ja toinen sentään syntyivät luonnollisesti aikansa vitkuteltuaan. Kolmonen, joka oli 12- viikolla ensin meinannut poistua Taivaan kotiin, päätti sitten jäädä ahtaaseen yksiöönsä loputtomasti. Kaksi viikkoa yli lasketun ajan alettiin valmistella käynnistystä, josta pelästyneenä tajusi lopulta syntyä. En siis ihmetellyt, kun nelonenkaan ei antanut mitään merkkejä syntymisestään.

Mutta kun täällä oli kuuma. Hillittömät helteet. Olin rampannut vieraiden kanssa loppuun asti basaareilla ja yrittänyt rehkiä synntystä käyntiin. Sitten saapui hillitön kutina, joka piti yöt hereillä. Raaps raaps raaps. Alkoi nousta kauhu, kun en tiennyt miten täällä käynnistellään. Mitä jos kaikki menee ihan pieleen?

Turkkilaisista synnytyksistä noin 45% tapahtuu keisarinleikkauksella. Se on sekä lääkärin, että äitien tahto eikä liity useimmissa tapauksissa mitenkään riskisynnytyksiin. Turkkilaiset naiset pelkäävät synnytyskipuja, joten kärsivät mieluummin leikkauskivut. Koska lääkärin puolestaan on pakko olla synnytyksessä läsnä, he hoitavat sen mieluummin puolen tunnin leikkauksella, kun kuuntelemalla kivuliaita naisia tuntitolkulla synnytyssalissa. Sairaanhoitajana minun täytyy tietenkin paheksua tällaista käytäntöä. Ja tunnustaa samantien, että kun kutina, väsymys ja helle oli tarpeeksi vaivannut ja kuopus vain pysytteli  sisälläni, minulle riitti. Soitin sairaalaan ja sanoin, että "Nyt riittää! Haluan tämän vauvan ulos täältä ja heti!" Puolen tunnin päästä  minulle soitettiin ja puhelimesta kuului nämä ihanat sanat: "Pakatkaa tavarat, te synnytätte huomenna kello kuusi."

Puoli kuuden aikaan olimme miehen kanssa sairaalassa. Minut ohjattiin yksityishuoneeseen, josta sain hetken katsella Marmarameren sineä, ennen pukeutumista leikkausvaatteisiin. Mies kulki matkassa leikkaussalin ovelle ja siihen hänen pitkin jäädä odottelemaan. Synnytyksiin miehet ovat jo muutaman vuoden ajan joissakin sairaaloissa päässeet, mutta leikkauksiin ei ainakaan silloin kuusi vuotta sitten ollut ulkopuolisilla mitään asiaa.

Minut olisi nukutettu, mutta onneksi tiesin sen etukäteen ja kieltäydyin ehdottomasti. Halusinhan minä nyt olla tajuissani, kun lapseni saapuu maailmaan. Olin siis etukäteen vannottanut, että nukutuksen sijaan saisin epiduraalipuudutuksen. Se oli harvinainen pyyntö, mutta siihen suostuttiin. Näin ollen kuuntelin kilinää, imemistä ja henkilökunnan rupattelua. Kunnes kuului odotettu ääni joka ilmoitti kuopuksen maailmaan tulosta. Hetkeksi sain hänet ihasteltavakseni kainaloon. Sitte vauva lähti ja äiti jäi kursittavaksi.

Leikkaussalin ovella mies oli vauvaa vastaanottamassa. Kulki hoitajan perässä synnyttäneiden osastolle. Katseli ikkunan läpi, kun vauva pestiin, puettiin ja jätettiin sänkyyn itkemään. Olimme etukäteen kuulleet, että eivät annan vauvoja iseille vaan vauvojen täytyy odotella hoitajien huoneissa äitien paikalle saapumista. Olin antanut hyvin selkeät ohjeet, että meidän vauva TÄYTYY antaa isälle heti paikalla. Joko ohjeeni olivat hävineet matkan varrelle tai hoitaja päätti toimia oman ajatuksensa mukaan.  Kenelläkään ei ollut aikomustakaan luovuttaa sängyssä ikkunan takana itkevää pikkuista. Silloin mies järjesti kohtauksen ja vaati: "Tänne se vauva ja HETI. Se on meidän eikä teidän. Eikä meidän vauvaa itketetä yksin, vaan sen täytyy päästä syliin." Ja syliin hän pääsi. Minun saapuessani leikkaussalista mies istui huoneessa tytär sylissään ja ihan vieressä istui hoitaja. Ilmeisesti valmiina ottamaan kopin, jos mies pudottaa...

Seuraavan shown järjestimme illalla, kun hoitohenkilö ymmärsi miehen lähtevän kotiin. "Kuka teidän kanssanne jää tänne sairaalaan?" Vakuutin pärjääväni ihan yksin yhden vauvan kanssa ja kerroin, että kolme pientä lasta tarvitsevat isäänsä nyt paljon meitä enemmän. Hoitajan ilmeessä oli varmasti sääliä. Ramppasivatkin sitten pitkin yötä tarkistamassa, että olen varmasti hengissä siihen malliin, että nukkuminen oli aika katkonaista. Mietin, että kehtaisiko sanoa, että "Voisitteko tulla vasta aamulla, sillä minä ja vauva koitamme täällä nukkua."

Hoitajien säälin määrä kasvoi seuraavan päivän myötä, kun muut huoneet täyttyivät tulokasta katsomaan saapuvista sukulaisista. Aamusta iltaan. Minua kävi katsomassa ystäperhe ja mies ja lapset, kunhan miehen työkokous loppui. Viipyivät noin tunnin ja huokasin, kun lähtivät. Kaipasin vain niiden kutinaöiden jälkeen unta ja lepoa. Sitä sairaalapäiväni minulle tarjosi ihanasti ja minä nautin siellä lehtiä lukien ja pötkötellen. Paijaten tulokkaan pieniä poskia. Säälien puolestani niitä uusia äitejä, joiden piti opetella imettämistä ja tutustua vauvaansa jatkuvan yleisömäärän ja hälinän keskellä. 

Kotiin lähtiessämme hoitaja kuiskasi vauvan korvaan islamilaisen uskontunnustuksen. Varmasti ihan hyvää hyvyyttään. Kiittelin hyvästä ja perusteellisesta hoidosta ja aloitin elämääni neljän lapsen äitinä, puolitoista vuorokautta leikkauksen jälkeen. Muutaman päivän kuluttua saapuivat sairaalasta hoitajat kotiin tutkimaan vauvan ja sen äidin. Viikon päästä aloitimme lääkäri-käynnit. Lastenneuvolan korvasi taas lääkäri, joka hoitaa mittaukset, rokotukset yms. tutkimukset säännöllisesti. Äiti taas käy omalla lääkärillään loppututkimuksissa. 

Hintaa pelkälle synnytykselle tuli reilu 5000€. Kun siihen lisätään odotusajan lääkärikäynnit ja lopputarkistukset, koko lapsuusajan käynneistä puhumattakaan, en enää ihmettele paikallisten puheita siitä, että lapsi on kallis investointi. Samalla muistutan, että tottakai täälläkin lapsia syntyy edullisemmin.  Halvemmissa sairaaloissa, valtionsairaaloissa ja etenkin idässä ihan kotioloissa.

Lapsi on mittaamattoman kallis aarre, maksoi hänen synntyksensä ja odottamisensa kuinka paljon hyvänsä. Hyvä kun synnyitte!

333. tarina (Arkeni- kun kolmonen auton alle juoksi)

Turkkiin muuttaessa tai lomalle tullessa, on tärkeää olla vakuutukset kunnossa. Kaikkeahan voi sattua. Eikä vahinko kulje kello kaulassa. Maassa on olemassa valtionsairaalasysteemi, mutta ulkomaalaista sinne ei oteta. Harva ulkomaalainen sinne tahtookaan, ei sen puoleen. Sairaaloiden kanssa on vähän niin kuin koulujen. Jolla suinkin on varaa ja vakuutukset kunnossa, menee vaivansa kanssa mieluummin yksityiseen sairaalaan. Näiden tasot vaihtelevat kelvollisista todella hyviin. Parhaissa palvelu on niin ammattimaista ja hyvää, että Suomessa en ole sellaista ikipäivänä kokenut. Jos vakuutukset on siis kunnossa, ei ole hassumpaa sairastaa Turkissa.

Meidän perhettä on onneksi siunattu perusterveellä porukalla. Hyvin harvoin kiertävät kiertopalkinnot tarttuvat kohdalle, joten kuume- yms. tarttuvat taudit ovat meillä vierailleet kovin kovin harvoin. Olemme tarvinneet lääkärin apua lähinnä muutaman korvatulehduksen tähden. Pikkuväki on käynyt lääkärillä rokotettavana ja perustutkimuksissa ja äiti on sairastanut yhden keuhkokuumeen. Lisäksi on odotettu ja menetetty vauvoja. Oltu lääketiputuksessa migreenin tai rintatulehduksen seurauksena. Isännältä on leikattu polvi ja kolmonen on käynyt röntgenissä milloin minkäkin onnettomuuden seurauksena. Kuluneen kahdentoista vuoden aikana, ei siis ihan vastikään.

Sen huomasin jo varhain, että on hyvä asia, jos perheessä on yksi sairaanhoitaja. On hyvä tietää milloin kannattaa oikeasti mennä lääkärille, sillä jo lääkärin tapaamisesta veloitetaan käyttämässämme sairaalassa noin 150 €. Vaikka vakuutus maksaisikin, on rahojen turha käyttäminen mielestäni siltikin kurjaa puuhaa. Ja täällä sitä maksetaan jos jostakin turhasta, jos itse ei ole perillä toimenpiteiden tarpellisuudesta. Yksityissairaalat kun pysyvät pystyssä maksavilla asiakkailla. Asiakkailla jotka maksavat laboratoriokokeista, tutkimuksista ja niihin menevistä tarvikkeista. Suurin osa näistä tutkimuksista otetaan vain "varmuuden vuoksi", jotta sairaalalla menisi vähän paremmin. Ja mikä surullisinta, täällä myös määrätään todella helposti leikkauksiin, joiden tarpeellisuudesta en ole ollenkaan vakuuttunut. Liekö ihan vain taloudellisista syistä sekin?

On siis hyvä tiedostaa ja tietää, kyseenalaistaa ja tarkistaa esim. juuri leikkauksen tarpeellisuus vaikkapa lääkäriltä Suomesta. Ja kun osaa kieltäytyä turhista kokeista, säästyy siinäkin pitkä penni. Turkissa voi myös täysin varmoissa tapauksissa hakea antibiootit suoraan apteekista ilman reseptiä. Näin ollen haen perheen lääkkeet apteekista, kun kyseessä on ihan selkeä vaiva. Säästyy sekä lääkäriin menon vaiva, että myös vakuutuksen rahat.

Joskus ei oma lääkintä auta. Näin kävi vaikka silloin, kun kolmonen auton alle juoksi. Hän oli ystäväperheen luona ollut leikkimässä ja siellä pihalla juossut varomattomasti parkkipaikalta tulevan auton eteen. Auto oli ajanut jalan yli. Sain perheen äidiltä puhelinsoiton ja lähdin paikan päälle. Siellä minua odotti ystäväperheen äiti ja lapset, pikku onnettomuuden uhrini ja kasa pihan ihmisiä. Äidin tuloa odotettiin jännityksellä, sillä näissä tilanteissa turkkilaiset ovat todella dramaattisia. Uskon, että hissukseen odottava pieni potilas ja asiallisesti käyttäytyvä suomalainen ystäväperheen äiti olivat olleet heille kummallinen näky. Kummastusta lisäsi rauhallisesti käyttäytyvä paikalle saapuva äiti-ihminen, joka tutki vammat ja päätti kuivasti, että nyt on viisasta lähteä sairaalaan kuville.

Mukaani sairaalalle lähti myös pariskunta, jonka autolla jalan yli oli ajettu. He vaativat päästä mukaan, vaikka kuinka monta kertaa vannotin, että en tule syyttämään heitä mistään. Autoa oli käyttänyt sukulaisperheen poika, joka ei ollut jäänyt paikan päälle. Täällä jalankulkijan päälle ajava on aina syyllinen ja syyllisen on viisainta pysytellä paikalla ja haalia koko suku onnettomuuden uhrin luo valittamaan ja pahoittelemaan tapahtunutta. Ymmärtääkseni tämä ei aina kumpua niinkään pahasta mielestä, kun pelosta joutua syytteisiin. Siitä kai tässäkin oli kyse, vaikka vakuutin, että syytä huoleen ei ollut.

Saavuimme sairaalaan. Koko matkan pariskunta sätti pois lähtenyttä sukulaispoikaa. Pariskunnan mies kantoi kolmosen ensiapuun. Lääkäri saapui tutkimaan ja poika kuljetettiin pyörätuolilla röntgeniin. Hoito tapahtui asiallisesti ja hyvin. Pariskunta hämmästeli pitkin matkaa vuolaasti sekä äidin että pojan rauhallista käytöstä. Tulivat lopulta siihen tulokseen, että ainakin poika saattaa olla shokissa. Minua hymyilytti, sillä shokkipotilas hyrisi juuri samaan aikaan tyytyväisyydestä, kun sai jalkaansa komean kipsin. Suunnitteli, kuinka käy sitä kavereille esittelemässä ja iloitsi, kun tajusi, että ei joutuisi kipsin kanssa tanssimaan koulun kevätjuhlassa. Sen pariskunnalle ja lääkärillekin kerroin ja nauru täytti toimenpidehuoneen, jossa kaikki olimme seuraamassa kipsin laittoa.

Pariskunta maksoi viulut. Ostivat pojalle jäätelön. Vannottivat minua hakemaan heidät matkaan tuleviin kontrolleihinkin. Ja kulkivat matkassamme maksumiehinä siiheksi, kunnes kipsi poistettiin ja asia oli virallisesti poissa päiväjärjestyskestä. Vieläkin jos kohdataan, tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset. Kulttuurit oli todella kohdanneet ja opimme epäilemättä yhtä ja toista puolin ja toisin. Vaikka sen, että jos ajaa jonkun jalan yli, kannattaa valita uhriksi suomalainen pieni mies. Sen äiti on näet ehkä ainoa, joka ei huuda ja jolle tulee mieleen huolehtia vastapuolen maksukyvystä. "Riittääkö teillä nyt rahat? Muisattehan sitten hakea näitä autovakuutuksestanne, että tämä ei tule teille kamalan kalliiksi."

Tästä meidän suomalaisten tasaisuudesta vai sanoisinko ilmeettömyydestä, on ollut paikallisten ystävien kanssa monesti hupia. Yritin netistä löytää tähän sitä suomalaisen miehen ilmekarttaa, jossa joka ruudussa on täsmälleen sama ilme ja alla tekstejä; iloinen, surullinen, vihainen... Jos haluatte taas katsella paikallisten reaktioita onnettomuuden tai muun tragedian äärellä, kurkatkaa turkkilaisia uutisia. Ääneen huutamista, itkemistä, vaikertelua, heittäytymistä. Siihenkin on ollut totuttelelemista. Miten olla uskottavasti surullinen ystävän puolesta tai miten vakuuttaa olevansa oikeasti iloinen, kun ei luonnostaan osaa olla ylitsevuotavainen tunnetilojensa esiintuomisessa? Tässäkään en sano, että toinen tapa olisi parempi tai huonompi kuin toinen. Vain niin kovin erilainen.

Ensi kerralla sitten synnytetään, vaikka sekään ei nyt onneksi ole ihan jokapäiväistä arkea.

332. tarina (Arkeni- ne suorasuiset turkkilaiset)

Jos sattuu elämään arkeaan Turkissa, siihen väistämättä kuuluu turkkilaiset. Naapurit, kaupan kassat, lasten opettajat, terveydenhoitohenkilökunta, satunnaiset ohikulkijat, ystävät ja kylänmiehet. Suomalaisen maahanmuuttajan osa on perin helppo. Näiden vuosien aikana en ole koskaan kokenut rasismia. Meidät on otettu vastaan kaikkialla sydämellisesti ja ystävällisesti. Suurella vieraanvaraisuudella.

Turkkilaisiin ystävystyy helposti. Juttu alkaa puiston penkillä, bussissa tai kotiovella. Jos haluaa. Voi myös elää suomalaisen tympeästi ja olla kuin ei huomaisikaan kanssaeläjiään. Harrastan molempia, mielialastani riippuen. Naapurien kanssa muistan nyt sentään tervehtiä ja vaihtaa päällimmäiset kuulumiset. Siihen se sitten jääkin. Ystäviä en kaipaa naapurustosta. Ovat näet välistä kiusallisen kiinnostuneita asioistamme ilman lähempääkin tuttavuutta. Minä sen sijaan kaipaan omia rajojani, yksityisyyttä, johon päästän sen, jonka haluan. Siis niissä määrin, kun se täällä on mahdollista:D.

Alkuun piti tottua siihen, että turkkilaiset tuijottavat ulkomaalaista avoimen uteliaasti, eivätkä peittele kiinnostustaan. Kaupassa kärryä työntäessäni oli tavallista, että paikallinen perhe pysähtyi kovaan ääneen ihmettelemään; "Katsokaa ulkomaalaisia. Mistähän ne ovat? Varmaan saksalaisia." Ravintolassa piti oppia syömiseen valvovien katseiden alla. Viereisestä pöydästä tuijotettiin, tarjoilijat jäivät monesti seisomaan pöydän ääreen. "Maistuuko ruoka?" Bussissa oli ja on monesti keskustelun aihe ja harvalle tuli mieleen, että ulkomaalainen voisi osata kieltä.

Lapset saivat tottua paijailijoihin, pusuttelijoihin ja poskesta nipistelijöihin. Joskus se harmitti, mutta useimmiten keksivät nopeasti ottaa tilanteesta hyödyn irti. Esikoinen mm. ymmärsi, että kannattaa mennä tanssahtelemaan karkkikojun ääreen, sillä sieltä nopeasti pellavapäälle heltisi herkku. Kuopus hymyili kaupan kärryssä istuessaan kun Hangon keksi ja keräsi aina ympärilleen hedelmäosastolla ihailijaringin. Suomessa olikin joskus ihmettelemistä: "Eikö kukaan tykkääkään meistä?"

Katseisiin tottuu. Nykyään ulkomaalaiset alkavat olla tälläkin puolella kaupunkia sen verran tuttu näky, että minusta katseet ovat vähentyneet. Lasten kasvettua ovat myös nipistelijät kaikonneet ja saamme kulkea melko rauhassa missä sitten menemmekin. 

Kielitaidon kartuttua törmäsi toiseen asiaan, johon on ollut katseita enemmän tottumista. Nimittäin turkkilaiseen suorasukaisuuteen. Asiat, joita Suomessa ei sovi kysyä, tulee täällä joka nurkassa esille. Tutustuessa jo toinen kysymys voi olla: "Paljonko saatte palkkaa tai paljonko maksatte vuokraa." Raha on asia, josta en tykkää keskustella en sitten yhtään. Olenkin jo hyvä kiertämään näitä kysymyksiä. Palkkakysymyksiin vastaan: "Naisen ikää ja miehen palkkaa ei sovi kysyä." (Turkkilainen sananlasku muuten, joten miksi ihmeessä näitä molempia koko ajan kysytään?) Vuokran tiedusteluihin yleisin vastaukseni on: "Ihan liikaa, kamalia nämä vuokrien hinnat nykyään täällä Istanbulissa." Jos mikään vihje ei mene perille, täytyy heittäytyä ilkeäksi ja kysyä: "Mitä ihmettä se sinulle kuuluu?"

Raha kysymysten jälkeen pääsemmekin ulkonäköön. Se on täällä kommenttivapaata maata.  Jos muutto Turkkiin on suunnitteilla, hanki itsellesi paksu nahka. Täällä sinulta nimittäin kysytään kahvipöydässä tai bussissa, että "Paljonko painat?". Kerran punnittuasi, voit unohtaaa vaa'an, sillä sitä et tule tarvitsemaan. Naapurit ja ystävät muistavat kyllä sanoa, jos on tullut lihottua. Eikä mitenkään sievistellen, vaan suoraa ja päin naamaan. "Kylläpä olet lihonnut. Apua, mitä sinulle on tapahtunut? Et kai TAAS ole raskaana vai miten mahasi noin pullottaa?" Saat myös kuulla sopiiko asusi sinulle, onko tukkasi hyvin vai ihan kamalasti, onnistuiko uusi hiusvärisi vai menikö se ihan pieleen, näytätkö vanhalle ja väsyneelle vai oletko tänään tyylikäs ja hyvän näköinen.

Jos tästä selviää, on kolikon toinen puoli tämä: sinua myös kehutaan. Kukkakaupassa kaksi naista haluavat ehdottomasti tulla juttusilleni ja kertoa, että ovat ihailleet nenääni, joka on niin pieni ja esteettinen. Kadulla mummo pysäyttää minut ja kysyy, että olenko malli. Ystäväperheen mies muistaa kehaista, jos satuin onnistumaan hänen mielestään asuvalinnassa. Nukutukseen mennessäni koko anestesiahenkilökunta kutsutaan ihailemaan "maailman kauneimpia silmiäni". Naapurusto huomaa, jos olen laihtunut ja muistaa säännöllisesti ihailla, kuinka neljän lapsen äidiksi olen aika hyvin säilynyt. Jos totta puhutaan, en osaa sanoa kumpa on kiusallisempaa, tuo ruotiminen vai kehuminen? 

Jos meillä ei ole verhoja ikkunassa, on myös kotielämämme vapaasti toisten katseltavissa ja kommentoitavissa. Kukaan ei mitenkään edes koita peitellä sitä tosiasiaa, että katselevat meidän ikkunoista sisään. Alakerran täti, joka on erityisen kiinnostunut tulemisistamme ja menemisistämme, sai vastapäätä auvaltamme siskoltaan arvokasta tietoa, jota hän kävi meille aina kertomassa. "Siskoni sanoi, että kyllä sinulla on rankkaa, kun joudut ruokaa laittamaan vauva sylissäsi. Teillä oli ollut paljon vieraita, niin kyllähän se meillekin kuului." Toisen talon nurkkahuoneistosta tehtiin havaintoja, kuten "Sinun miehesi auttaa paljon sinua kotona." Tämä kommentointi loppui, sillä hankin muiden turkkilaisten tavoin lopulta valoverhot. Niiden merkitys ei siis ole auringon säteiden vaan naapurin katseiden estäminen.

Naapurit voivat tietysti havainnoida elämäämme muutenkin, kun katselemalla. Turkkilaiset talot ovat tehty ilman minkäänlaisia äänieristeitä. Seinien ja kattojen läpi kuuluu kaikki. Pieru, kuorsaus, puhe, kolahdukset, riidat jne. Alakerran tädin huvina onkin ollut tehdä havaintoja äänten perusteella. "Teidän vauva taisi tippua sängystä eilen klo. 14.30, kun kuului kolahdus ja sen perään itkua." tai "Mitä teillä tapahtui illalla kuuden aikoihin, kun kuului sellaista kolahtelevaa ääntä. Et kai kulje sisällä korkokengissä?"

Suurin kommenttien aihe on kuitenkin ollut lapsilukumme. Tai lapset ylipäänsä. Turkkiin saapuessamme meillä oli kaksi pientä. Sairastivat raukat korvatulehdusta ja kurkunpääntulehdusta yhtäaikaa ja erehtyivät itkemään yöllä ja päivällä. Majapaikkamme alakerrassa asusti vanha rouva kahden vanhapiikatyttärensä kanssa, jotka päättivät käydä marisemassa joka kolahdusta ja itkua. Kielitaidottomalle maahanmuuttajalle siitä kehkeytyi painajainen. Kuinka ihmeessä pitää hiljaisena sairas vauva ja kipeä kaksi vuotias? Ovelle saapuvia askelia odotti kauhulla. Jälkikäteen opimme, että naapurit on joko painajainen tai lahja. Noiden ensimmäisten jälkeen meillä on ollut aika hyvä tuuri. Tämä nykyinenkin, kun tyytyy vain toteamaan ja utelemaan, mutta ei koskaan valita. Ja jos sattuisikin valittajat naapuriin, en enää ehkä ottaisi sitä niin raskaasti. Täällä kynnys sanomiseen on äärimmäisen pieni, eikä se siksi ole samanlailla vakavasti otettavaa, kun Suomessa.

Sen sijaan ilmeissä on ollut pitämistä, kun naapurusto ja kadunmiehet ovat päättäneet ruveta perhesuunniteluneuvojiksi. Neljäs oli yllätysraskaus ja mietin siinä alkujärkytyksessäni, että "Mitähän naapurit tästä sanoo?" Sanoivathan ne: "Mitä, neljäs, kuinka monta te oikein meinaatte näitä tehdä?" "Minä katsoinkin, että raskaanako se TAAS on, vai onko vain kamalasti lihonnut?""Voi voi, miten sinä selviät?" Vauvan synnyttyä; "Ihana vauva, mutta muistithan jo tehdä sterilisaation." Täti puistossa: "Neljä lasta, eiköhän tuo nyt jo riitä. Mene sterilisaatioon." "Neljä, ei voi olla totta!" "Tehän olette kun itäturkkilaiset, talo täynnä mukuloita."

Kun siis saa ruotia ihmisten palkat, elämisentason, ulkonäön, pukeutumisen, lapsiluvun ja perhe-elämän, niin mistä sitten ei saa puhua? Ystäväni vastaus tähän oli: "Jos olen tehnyt jotakin väärin, en halua, että kukaan huomauttaa siitä minulle." Turkissa saa siis laukoa vapaasti kaikesta minkä näkee, mutta älä ikinä puutu ihmisten virheisiin, että he eivät vaan ota niistä opikseen!?

 Ps. Kaikesta tästä huolimatta, että ei jää epäselväksi, minä sitten tykkään näistä suorasuisista turkkilaisista! Ja ei, ympäristö ei ole tehnyt kaltaisekseen. En edelleenkään huomauttele ihmisten ylikiloista, epäpukevista vaatteista enkä pieleen menneistä permanenteista. Palkkatietonnekin saatte pitää ihan itsellänne.

ps. 2. Postauksen kuvat ei liity yllä mainittujen kommenttien laukojiin.

331. tarina (Plovdiv- Milletin lapset)

Viimeisenä kokonaisena lomapäivänä me ajoimme Plovdiviin. Kaupungin kauniista puolesta olen kertonut aiemmin täällä. Nyt me emme olleet menossa nautiskelemaan, vaan ystävämme halusi näyttää meille kansansa asuma-alueet. 

Vain muutaman kadun päässä Plovdivin ostoskeskuksesta, kauniista kaupoista ja kiipeilyseinistä, alkaa hökkelikylät. Laudoista ja pahvinpalasista kyhättyjen aitojen takana ei varmaankaan ole asuntoja, joita kuvattaisiin sisustuslehtiin. Siellä on Milletin koti. 

Me ajamme peräkanaa ja näemme epäluulon ihmisen katseissa. Tämä kansa on elänyt pitkään vähemmistön kurjassa osassa. Ei löydy työtä ja työttömyyden hedelmät me kaikki tiedämme. Köyhyys ei ole jalostanut ihmisistä pitkämielisiä pyhimyksiä. Elämä on joskus pelkkä selviytymistaistelu. Ja siltikin siellä laitetaan ruokaa, pestään mattoja, leikitään tien vierustoilla ja rakastutaan viereisen kadun tyttöihin ja poikiin.

Ensin he pakenevat lauta-aitojensa turviin. Kääntävä päänsä. Seuraavat muukalaisia kaukaa ja epäluuloisena. Mattoa pesevä tyttö hakee isänsä paikalle. Tämä on selvästi herätetty päiväuniltaan ja hän on äkäinen. "Mitä te oikein olette tulleet hakemaan." Minä puhun ja selitän. Hymyilen ja vakuutan; "Minä en tahdo teistä mitään pahaa, olen ystävän matkassa."

Pian sulavat epäluulot. Löytyvät hymyt. Lapsia tulee joka nurkalta ja kaikki haluavat päästä kuvaan. "Kuvaa minutkin, katso minua, näitkö minut." Ja minä kuvaan, katson ja näen. Näen kauniita silmiä, ihania hymyjä, lapsia, joiden tulisi saada elää ihmisenarvoista elämää, vailla jatkuvaa puutetta. Mietin, että miten, miten voisi auttaa, kuinka voisi siirtää vuoria?

He vilkuttavat pitkään perään. Ja piirtyvät mieleeni, tarttuvat sydämeni sopukoihin. Motivoivat aloittamaan taas koruprojektia, jotta saisin tehdä edes jotakin.

ps. Muslimaassa on menossa Uhrijuhla, josta olen kertonut täällä, täällä ja täällä. Tänään on juhlan ensimmäinen päivä ja kaulat katkeavat. Me pysymme visusti sisällä. Muiden juhlan sivutuotteena me saamme sentään nauttia pitkistä aamuista ja laiskoista päivistä. Huomenna aloitan taas arkeni esittelyn, jos lomailultani kerkeän:).