586. tarina (Taasko viedään viimeistä?)

Syksy valui lopultakin Istanbuliin. Minä taas valuin tiistaina Eminönüün. Kaksi ystävääni oli mukana kantoapuna. Vihkossa merkinnät kuinka monta helmeä täytyy ostaa mitäkin laatua. Taasko viedään viimeistä? Olenko oikeasti viimeistä kertaa tekemässä koruprojektia? Kuinka monta viimeistä kertaa täytyy tämänkin blogireppanan vielä todistaa ja kuinka mones viimeinen kerta katkaisee lukijan kärsivällisyyden? Oikeasti minä elän tässä ja nyt, tätä päivää. Hengitän Istanbulia ympärilläni ja valmistaudun lähtöön. En Suomeen vaan Bulgariaan.

Koska tämä nyt kuitenkin oli ehkä viimeinen kerta, se piti tietenkin ikuistaa. Puuhelmikaupan pojat miettivät varmasti, että mitä se rouva-rukka nyt oikein puuhaa. Tulee helmiostoksille kuvaajan kera. Huomatkaa tämä päivän tyylikäs asu. Saappaat ja takkireuhka on Kotkan Prismasta. Villatakin härpäke Mangosta vuodelta XXXX. Kaulaliina on lämmin ja saatu lahjaksi anopilta. Pipo on ihan uniikki ja sen on ommellut rakkaan kummitytön äiti. Farkut on saatu esikoiselta. Ja jos huomaatte villasukkien vilahduksen, niin ne ovat joululahja joltakin ihanalta käsityöihmiseltä. Tyyli ennen kaikkea, eikös?

Toinen ystävistä on vastaikään Istanbuliin tupsahtanut. Päätin siis esitellä myös joulukatuni siinä helmien hämmentämisen lomassa. Ja kuinka ollakaan, löysin sivukaduilta joulublingblingiä koko majatalollisen verran. Nyt epäilen kyllä sanakirjaani. Turkkilainen sana "han" kun kääntyy sanakirjani mukaan majataloksi. Käytännössä se on sellainen suljettu piha, jonka ympärillä on usein tuollainen parvekkeellinen talo (alakuva). Onko ne siis aina olleet majataloja? Joka tapauksessa, yhteen haniin oli tupattu jouluhörsöke poikineen.

Turkkilaisten jouluvalojen (lue: uudenvuoden valojen) kuuluu olla värikkäitä ja tuikkivia. "Migreenivalot," totesi ystävä ja sitä ne todella ovat. Entä kuka haluaa jouluaan (lue: uuttavuottaan) koristamaan puhalletun kuumailmapallolla saapuvan pukin??? Kimallenauhoja liilana tai myrkyn vihreänä???  Moni, sillä joissakin asunnoissa joulukuusi näyttää seisovan vielä maaliskuussa. Ja joulukranssit ovessa ympäri vuoden. "Kun ne on niin kauniita."

Helmet kuitenkin tuli ostettua. Ne seisovat vielä hetken olohuoneemme nurkassa. Odottavat, että perheen perinteiset pikkujoulut tulee juhlittua lauantaina. Että Hoosianna tulee hoilattua sunnuntaina. Ja aloitettua sukkajouluttelu. Pistettyä jouluvaloarsenaali paikoilleen. Tehtyä ekat joulutortut...

Maanantaina suuntaan kohti Peshteraa. Toivottavasti en viimeistä kertaa ikinä, mutta todennäköisesti viimeistä kertaa koruasioissa. En oikein tiedä, että mitä pitäisi ajatella tai tuntea? Palailen blogin pariin reissusta palattuani. Tai sitten jo sitä ennen, eihän minusta koskaan tiedä.

ps. Lunta täällä ei ole näkynyt, mutta siirryin silti talvisempiin tunnelmiin. Jouluhan on jo ihan ovella ja joku minussakin yhä yhdistää sen lumisateeseen…

ps. 2 Kun nyt Minttu tuolla kommenttiboksissa viittasi niihin hakaristeihin ja joulutorttuihin, niin lisäänpä vielä tämänkin. Voi nyt jonkun mielestä keikkua vähän hyvän maun rajoilla, mutta otan riskin. Onhan nyt pikkujoulupäivä ja torttuja pakko saada.

585. tarina (Tarjolla iilimatoja, teetä, luksusvessa ja karmeita painajaisunia)

Sitten oli se Doğubeyazitin kolmas nähtävyys, jota en nyt enää edes muista. Emmekä saa sitä nähdäkään, sillä se ei ollut auki. Sen sijaan paikan päältä olisi löytynyt sairaille iilimatoja (teksti alla), mutta mies ei ostanut. Eihän meillä ollut kukaan sairaana. Istuivat kuitenkin koko miesjoukko juomaan teet, jotka talopahasesta tultiin heti tarjoamaan. Vieraanvaraisuudesta kun ei kannata kieltäytyä, sillä se avaa monesti ovet hauskoihin hetkiin ja mielenkiintoisiin tarinoihin. Ja tällä kertaa myös kivoihin kuviin  pihan lapsista.

Paluumatka alkoi. Ensin tie Vaniin. Putouksella meinasivat syödä takaisin tullessa, mutta ei siellä ollutkaan ruokaa. Sen sijaan oli tarjolla oikea luksusvessa (alin kuva). Täytyihän se tietenkin käydä koittamassa. "No, millainen se oli," minä kysyin. "No, sellainen luksusvessa tietenkin," sanoi mies. Päätelkää sitten itse, niin minäkin tein.

Sellainen oli miehen matka Itään. Hyvä, kun pääsi käymään ja toi näin ihanat kuvatuliaiset, mutta kaikkein ihanin oli se, että hän tuli takaisin kotiin. Olen nimittäin joskus miettinyt niitä miehiä, jotka eivät tule, vaan katoavat ravintolareissuilta vieraisiin huoneisiin. Niitä, jotka pysyvästi jäävät muille teille. Niille, joiden kainalo ei ole pysyvä turvasatama, vaan kolo jossa viettää aikaa ennen kuin se muuttaa muualle. Minulle sellaista on onneksi tapahtunut vain unissa. Kutsun niitä karmeiksi painajaisuniksi.

Miten tämä loppu nyt liittyi mihinkään? Ei mitenkään. Sen sijaa oma matkani on jo nurkan takana, mutta siitä sitten ensi kerralla.

584. tarina (Mieheni, tuo oiva paimenkuvaaja)

Toisena päivänä vuori näyttäytyi kaikessa komeudessaan. Ensimmäisen päivän se oli piilotellut pilvien takana ja pitänyt seuruetta jännityksessä. Nähdäkö Ararat vai eikö nähdä? Ararat on Turkin korkein vuori, se nousee 5137 metrin korkeuteen. Uinuva kaunokainen on myös tulista laatua, joskin se on jo vuosisatoja seissyt vaiti. Viimeksi vuori on purkautunut vuonna 1840.

Raamatusta voimme lukea Nooasta, joka rakensi arkin. Vettä satoi rankasti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä hukuttaen alleen kaiken elävän. Vedenpinnan lähtiessä laskemaan, arkki kalahti Ararat-vuorelle. Käydäänpäs siis katsomassa, että mihin sinne.

"Nooan arkki", kertoo kyltti.

Siellähän se makaa?

"Tässä on Nooan arkin museo", kertoo lappu ikkunassa.  Ja jos Haci Hasan ei satu olemaan päivystämässä, voit soittaa kyseiseen numeroon. Meidän käydessä lasten kanssa arkilla, Haci Hasan oli paikan päällä. Vakuuttuneena siitä, että arkki oli karahtanut juuri hänen pellolleen. Kun kyselet asiaa muilta paikallisilta, heillä on varmaa tietoa siitä, että arkki ei ole tämä, vaan se on siellä jossakin muualla.

Mieheni, tuo oiva paimenkuvaaja, nappasi iloksemme taas kuvat Araratin paimenesta.

"Menkääpäs siitä nyt kuvaan."

"No, tässä me nyt seistään. Aasi mokoma vain ei osaa poseerata. Ota jo se kuva."

Ararat seisoo Turkin puolella, mutta se on erityisen tärkeä nimenomaan armenialaisille. Heidän pyhä vuorensa jäi Turkin puolelle Neuvostoliiton ja Turkin välisessä rajanvedossa vuonna 1922. Nykyinen Armenian valtio ei tunnusta tätä Karsin sopimuksessa tehtyä rajanvetoa. Maiden väliset suhteet eivät ole hyvät ja näin ollen rajan yli ei pääse kulkemaan. Armenialaiset joutuvat siis katsomaan Pyhää vuortaan vain kaukaa.

Tiesitkö tämän: Armeniasta tuli maailman ensimmäinen kristitty maa vuonna 301, kun kuningas Tiridates III otti kasteen Grigor Valontuojan parannettua hänet mielisairaudesta. Kuningas Tridates oli antanut kiduttaa julmasti Grigoria ja telkesi tämän lopulta 14 vuodeksi kaivoon, jotta tämä kääntyisi pois kristinuskosta. Grigorin viruessa kaivossa, kuningas murhasi raa'asti Armenian ensimmäiset marttyyrit Ripsimian ja Gaianan sekä 35 neitsytmarttyyria. Muiden menettäessä henkensä, kuningas menetti mielenterveytensä. Ja mitä sitten tapahtui? Kuninkaan sisar näki unen, jonka mukaan Grigorin rukous voisi parantaa kuninkaan. Grigor vapautettiin kaivosta ja hän ryhtyi saarnaamaan Kristusta kansalle, paransi kuninkaan rukouksella ja kastoi tämän Eufratvirran alkulähteillä. Pian koko Armenia julistettiin kristityksi valtioksi. Grigorista tuli Armenian piispa, mutta saatuaan työnsä valmiiksi, hän vetäytyi kilvoittelemaan erämaahan vuorille.

583. tarina (Nähdä Ararat - usein sekin jo riittää)

Me kävimme Idässä kahdesti. Ensin kiersimme Mustanmeren kautta Doğubeyazitiin, Araratia ihmettelemään. Silloin katsoimme, että "olisi tuossa lähellä tuo Van-järvikin", mutta voimat loppuivat kesken. Toisella kertaa piti sitten lähteä asiakseen sinne Vanille. Nyt taas tämä miehen seurue halusi nimenomaan sinne Aratille, mutta lennot menivät kätevästi Vaniin. Näin ollen vuokrasivat Vanista auton ja ajoivat yhdeksi yöksi Doğubeyazitiin. Tämä 185 km sujui komeita maisemia ihaillessa ja matkan varrelle sattui vielä Muradiyen putoukset.

Doğubeyazitissa ei ole paljoa nähtävyyksiä. Tarkoittaen lukuisia museoita tai monia linnoituksia. Nyt suoraltaan tulee kaksi nähtävyyttä mieleen ja ne molemmat miesväkikin kävi tietysti katsomassa. Syy tänne pieneen kaupunkiin matkustamiseen oli se vuori, Ararat. Vuoren huipulle ei tietenkään näin lyhyellä reissulla pääse kiipeämään. Siihen tarvitaan opas ja kolmesta kuuteen päivään, seikkailumieltä ja kova kunto. Pelkkä vuoren näkeminenkin yleensä riittää, jos tällaiseen kiipeilyyn ei ole mahdollisuutta. 

Kaupungin valloitus aloitetaan yleensä Ishak Paşa-palatsilta ja niin tehtiin tälläkin kertaa.

Kuninkaallistenkin täytyy käydä vessassa. Tästä vessasta sentään on komeat näkymät, mutta niitä ei näy tässä kuvassa.

Palatsista olen aikaisemmin kertonut täällä. Hautausmaa jäi sillä edellisellä kerralla kyllä näkemättä. Olipa hyvä, että mies korjasi tämänkin asian.

Hienoimmat maisemat löytyi kuulema palatsin yläpuolelta, jonne vain osa seurueesta kiipesi. Alku oli ollut hieman hankala, sillä polku meni kapean kolosen läpi. Sen jälkeen oli ollut hyvä kiivetä ja näkymät oli todistetusti kauniit.

Itä oli minusta omallakin reissullamme mykistävä. Se oli jylhä ja ihan omanlaisensa kolkka maailmassa. Näitä miehen kuvia katsellessa olen tullut siihen tulokseen, että syksy tuo maisemaan vielä kauniimman värityksen. Keksikesän kirkas valo oli varmasti latistamassa kesäkuvia ja tällainen alkutalven valo tekee maisemalle paremmin oikeutta. Siinä helteessä ei myöskään kiipeilty yhtään ylimääräisiä. Syynsä hieman rauhallisempaan matkailuun oli tietenkin myös ihanassa matkaseurueessamme, jotka olivat siinä vaiheessa 2kk, 3v, 6v ja 8v.  Oi niitä aikoja:D.