602. Tarina (Ankaran armenialaiset puhuvat)

Tänään meillä oli hieman erilainen päivän aloitus. Meidät oli mieheni kanssa kutsuttu ystävämme Ferda Balancarin uuden kirjan julkistamistilaisuuteen. Julkkarit pidettiin Cezayir-nimisessä ravintolassa Galatasaray-lukion takana. Paikka oli minulle uusi, mutta se osoittautui todella miellyttäväksi yllätykseksi. Miljöö oli mukava, aamiainen erittäin maukas ja tilaisuus kaikin puolin lämminhenkinen.

Ystävämme Ferda on toimitajana Agos-nimisessä lehdessä, joka on tunnettu erityisesti Turkin armenialaisten äänitorvena. Omaan tietoisuuteeni lehti tuli tammikuun 19. päivä vuonna 2007, jolloin lehden armenialaista sukujuurta oleva päätoimittaja Hrant Dink murhattiin lehden toimituksen ovelle. Dink oli tunnettu Armenian kansanmurhaa koskevista kannoistaan ja nämä kannanotot koituivat epäilemättä hänen kuolemakseen. Murha oli pitkään isona puheenaiheena täällä Istanbulissa, ja Dinkin kuolemaa suri moni yli kansalaisuus rajojen. Niin myös Dinkin turkkilainen ystävä Ferda.

Viimeisen parin vuoden ajan ystävämme on toimittajan työnsä ohella ollut mukana projektissa, jossa kerätään muistiin Turkissa asuvien tai asuneiden armenialaisten tarinoita. Ferda on toimittanut nämä tarinat kansien väliin. Tänään julkaistu kirja oli jo kolmas tässä sarjassa. Ensimmäinen kirja kantoi nimeä: Turkin armenialaiset puhuvat. Seuraava kirja keräsi Diyarbakirin armenialaisten tarinoita ja tässä kolmannessa kirjassa ääneen pääsevät Ankaran armenialaiset. (Kirjoja on myös käännetty englanniksi ja ainakin kakkoskirja löytyy googlettamalla: The Sounds of Silence II - Diyarbakir's Armenians Speak, ykköskirja on taidettu myydä loppuun.)

Aamiaisen jälkeen Ferda kertoi pääasiassa toimittajista koostuvalle ryhmälle kirjan syntyyn liittyvästä prosessista. Jokaista kirjaa varten on haastateltu vähintään 40 ihmistä. Ankaraa käsittelevän kirjan tarinat olivat Ferdan mukaan vaikeiten saatavissa. "Diyarbakir on kurdialuetta, jossa ihmiset puhuivat avoimemmin ja jopa ilmoittautuivat itse kertomaan tarinansa. Maan pääkaupungissa pelättiin enemmän asioiden sanomista ääneen ja varsinkin sitä, että sanottu yhdistettäisiin sanojaan." Jokainen kertoja esiintyy kirjassa nimettömänä. Surullinen totuus on, että moni armenialainen joutuu edelleen pitämään matalaa profiilia armenialaisuudestaan. Toiset ovat kokeneet helpommaksi hylätä juurensa ja ruveta turkkilaisiksi muslimeiksi. Eikä tämäkään ole aina riittänyt poistamaan menneisyydestä nousevaa pelkoa.

Olen yrittänyt blogikirjoituksissani olla puuttumatta politiikkaan ja olla puhumatta Turkin vähemmistöjen asioista. Toisinaan näet harmittaa, kun näen monen ulkomaalaisen latelevan mielipiteitä, jotka eivät mielestäni ota huomioon tarpeeksi asioiden eri puolia, joita Turkissa riittää. Ei täällä ole olemassa yhtä turkkilaisten totuutta, vaan eri ihmisillä on asioista erilaisia mielipiteitä. Jokainen turkkilainen ei kiellä kansanmurhaa, joku kieltää, joku ei osaa sanoa ja joku ei halua ajatella koko asiaa. Nykyhallituksen myötä vähemmistöjen asema on ainakin näennäisesti parantunut. Samalla monista asioista puhutaan rohkeammin kuin esimerkiksi vuonna 2007, jolloin Dink murhattiin.  Samalla yksi ja toinen täällä tiedostaa, että Turkin mielipideilmasto saattaa muuttua hetkessä. Liian avoin puhuminen saattaa kostautua jälkeenpäin. Tällä kertaa kuitenkin ajattelin, että jos ystävämme uskalsi kutsua lehdistön ja muun median paikalle kirjan julkistamista todistamaan, voin kai minäkin mainita kirjasta täällä blogissani.

Jokainen Ferdan toimittamasta kolmesta kirjasta odottaa kotona sopivaa hetkeä. Aion kuunnella mitä armenialaisilla on sanottavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni muukin aikoo. Turkinkielen taitoisille: Sessizliğin Sesi III -Ankaralı Ermeniler Konuşuyor. Derleyen: Ferda Balancar.

ps. Poistin sanavahvistuksen, jotta kukaan ei jättäisi sen tähden kommentoimatta. Ei tullut keneltäkään teistä kommentteja, mutta roskapostia lähti heti pukkaamaan. Koitanpa siis nyt vaihteeksi kommenttien hyväksymistä. Katsotaan mitä sitten tapahtuu?

601. tarina (Jotta ei nyt vielä alkaisi arki ja kohtuus)

Esikoinen sai eilen illalla kauan odottamansa vieraan. Viime kesän rippileiriltä asti on pidetty yhteyttä isosen kanssa, joka istuu tällä hetkellä esikoisen huoneessa. Aamupäivällä on käyty reippaasti kävelemässä Istanbulia tutuksi. Jos syöminen ei siis vielä olekaan hallinnassa, on ainakin liikkumisen suhteen otettu monta askelta parempaan suuntaan. Ei nämä mitään uusia kulmia ole, mutta tulkaa nyt kuitenkin mukaan. Paljon ei tarvitse päälle pukea, sillä lämpötilat kipusivat jo 15 asteeseen.

Kuruyemiksiä oli tarjolla Egyptiläisen basaarin takana.

Süleymaniyen moskeijalla oli alkamassa rukoushetki. Pojat asiaan kuuluvilla pesuilla.

PM haluaa sanoa meille jotain, mutta en ymmärrä mitä? Korruptio-skandaalin ansiosta liiran kurssi on ennätys alhaalla ja esikoisen isosella edulliset ostokset tiedossa. 

Kävelemme satamasta ylös Süleymaniyen moskeijalle ja sieltä Suureen basaariin. Suurelta basaarilta jatketaan kohti Sultanahmetia. On eri asia opastaa nuoria tyttöjä, kun aikuisia ihmisiä. Skipataan Hagia Sophiat ja melkein kaikki muukin. Katsellaan paikkoja ulkoa ja tehdään muutamia tuliaisostoksia. Lenkkijalkani rupeaa vipattamaan. Ensi viikko on vieraspainotteinen, mutta sitten….

Jotta ei nyt vielä alkaisi arki ja kohtuus, poikkeamme kulman herkkupuotiin. Täytyyhän sitä nyt maistattaa vieraalla baklavaa. Lokumia. Mikä täällä vielä on hyvää? Sokeririippuvuuteni vaatii kaikenlaista ja minä annan sille koko ajan periksi. Ehkä ensi vuonna olen selkärankaisempi ihminen? Voi kai sitä ainakin toivoa olevansa?

Satamassa oli uusi yrittäjä. Hänellä oli Turşu-kärri. Näitä säilykkeitä täällä harrastetaan paljon, mutta en ole aikaisemmin nähnyt ketään myymässä kaali, punajuuri, kurkku-turşua suoraan kojusta. Ei houkutellut meitä, mutta moni muu kävi nappaamassa turşut matkaevääksi. Makuasioista ei kannata kiistellä, eihän?

Menomatkalla me näimme delffiinejä. Tulomatkalla meitä saattoivat linnut. Aurinko lähti laskemaan ja  jalatkin olivat valmiit kotiin. Ruokapöydässä mies kysyi: Miltä se Istanbul näytti? Ikään kuin siihen olisi muuta vastausta olemassa kuin: kauniilta. 

Hyvää viikonloppua siis täältä kauniista kaupungista! Jos ottaisi vaikka kupin kahvia ja palan sitä suklaabaklavaa...

600. tarina (Tapaninpäivän ajelulla)

Täällä ei sattuneista syistä voi lähteä Tapaninpäivänä sukuloimaan. Pitää siis ajella jonnekin muualle. Tänä vuonna lähdimme elokuviin. Kakkonen oli ostanut sisaruksilleen joululahjaksi elokuvaliput. Isi lähti isompien elokuvaseuraksi katsomaan Hobbit 2:sta. Koska pienimmälle ei mennyt mitään sopivan oloista elokuvaa, lähdimme tutustumaan ostarin viereen avattuun Hello Kitty- taloon.

Talossa ei ollut muita kuin me, joka haittasi suunnattomasti kuvaamista. Yli-innokas myyjä seurasi meitä joka ikisessä kerroksessa, kun hai laivaa. Se on ehkä ärsyttävintä mitä tiedän. Kun kysyin lupaa ottaa kuvia, sanoivat, että "Ei noin isolla kameralla, kännykällä voitte kuvata." No, minulla ei ole kännykkää, jolla voisi kuvata, enkä ymmärtänyt kiellon ideaa muuten. Miksi ei saa ottaa kuvia kameralla, jos niitä saa ottaa kännykällä? 

Vessa - vain tytöille.

Alakerrassa olisi ollut Hello Kitty huone, jossa Hello Kitty sänky, kaappi, pöytä, tuoli jne. Sekä Hello Kitty kauppa lemmikkieläimille. Hello Kitty talutushihna, ruokakuppi jne. Hinnat olivat päätä huimaavat ja muutenkin joulukuun ostelukiintiö täynnä, joten kaikki sai jäädä kauppaan. Onneksi tässä perheessä ei ole kukaan ihan hurahtanut kyseiseen hahmoon muutenkaan, muuten tämä talo olisi epilemättä ollut melkoinen tarpeiden luoja.

Lopun elokuva-ajan luuhasimme kahvilassa, eläinkaupassa lepertelemässä lasihäkeissä oleville koirille, pupuille ja marsuille, sekä viimeiset puoli tuntia elokuvateatterin aulassa. Näitä elokuvateattereitahan täällä piisaa. Vajaan kymmenen kilometrin säteellä meitä on ainakin kuusi isoa elokuvateatteria ja todennäköisesti paljon enemmänkin. Näitä kuutta teatteria olemme käyneet itse testaamassa. Turkkilaiseen elokuvateatteriin pitää varautua korvatulpin, sillä äänet ovat niin lujalla, että ne sattuu korviin. Tajusin siellä oven takana odotellessamme, että kaikki elokuvat ovat täällä nykyään 3D-leffoja, mutta minä en ole ikinä nähnyt sellaista. Pitäisi kai joskus mennä elokuviin?

Joulu on siis juhlittu. Olo on jokseenkin tönkkösuolattu ja läpikotaisin turvonnut. Tekisi mieli jo siirtyä tammikuun ensimmäiseen ja tehdä sitä ennen kasa uudenvuoden lupauksia liittyen syömiseen, liikkumiseen ja muutamaan muuhunkin asiaan. Menikös siellä suklaaöveriksi vai pysykö mopo paremmin käsissä?

599. tarina (Joulupizzat ja aaton valot )

Olimme jo etukäteen sopineet, että aattoa siirretään päivällä. Aattoillan hartauteen meno kun tulisi suurkaupungin iltaruuhkissa viemään koko illan, emmekä halunneet sen vuoksi pitää kiirettä ruokailun ja lahjojen kanssa. Lauantaina meinasi pienoinen joulustressikin lykätä päälle, joten senkin puoleen yksi lisäpäivä tuli ihan tarpeeseen. Ajattelin, että voisimme heräillä rauhassa. Syödä joulupuurot. Leipoa pipareita ja karjalanpiirakoita. Tehdä hyvät ruoat ja nauttia ne pitkällä kaavalla. Sen jälkeen jakaa yhdet lahjat, noin niin kuin esimakua antamaan. Lähteä sitten kirkolle hyvillä mielin ja tietoisena siitä, että koko joulu on vielä ikään kuin edessä.

Ajattelin syödä joulupuurot….

….leipoa piparit ja piirakat….

…koristella...

…ja avata yhdet lahjat...

Arvaattekin ehkä, että joku mutkahan se tuli matkaan? No, me söimme ne joulupuurot. Leivoimme ne piparit. Teimme ne karjalanpiirakat. Toisen pellin ollessa uunissa, katkesi sähköt. Tästä masentumatta me koristelimme piparit. Valmistelimme possun, perunat ja porkkanalaatikot uunivalmiiksi, sitten kun sähköt palaisivat. Paketoimme odotellessa lahjat. Aukaisimme yhdet. Kolmen tunnin jälkeen alkoi jo huoli nostaa päätään. "Jos ne sähköt palaisi nyt, niin ehkä jotenkin vielä ehtisimme…." 

Kuulkaa, nyt se on todistettu. Joulu tulee siihenkin perheeseen, jossa syötiin joulupizzat ja juotiin päälle limsat. Sekä syötiin jälkiruoaksi paketillinen Juhlapöydän konvehteja.

Tässä vaiheessa kello löi jo kuusi. Perheemme livahti kirkkomatkalle. Kävellen ensin bussipysäkille. Notkuen puolisen tuntia bussissa. Astuen satamasta laivaan ja seilaten Aasiasta Eurooppaan. Jouluvaloiksi saattoi lukea ne  miljoonien talojen ikkunoista loistavat hehkulamput. Ja sen jälkeen ne lukuisat kauppojen valaistut näyteikkunat ja katujen varsille ripustetut valot, joiden ohitse kipusimme kävellessämme Karaköystä Istiklalille.

Kirkko täyttyi tutuista ja tuntemattomista. Kuultiin, että Betlehemissä oli sattunut jotakin merkillistä. Onneksi Beetlehemin sanomien tähtitoimittaja  oli ollut paikalla ja teki siitä uutisen, jotta tekin, jotka ette olleet paikalla saatte kuulla mitä siellä tapahtui.

KIRKAS VALOILMIÖ

Viime yönä Beetlehemin niityllä tapahtui valoihme! Paimenet sanoivat, että heitä pelotti paljon ja, että he olivat nähneet monta enkeliä. "Ne näytti ihan kirkkailta ja yksi enkeleistä sanoi ;"Minulla on teille ilo sanoma. Tänään teille on syntynyt Vapahtaja", yksi paimenista sanoi. Enkeli oli kertonut paimenille mistä vastasyntyneen vauvan voisi löytää. Paimenet lähtivät katsomaan uutta Vapahtajaa. Paimenet saivat selville, että Vapahtajan nimi oli Jeesus. "Olemme ihan hämillään", yksi paimenista kertoi. 

Jos uskotte tai ette niin lähettäkää viestiä tähän osoitteeseen: www.uskotkovaiet.com

Toimittaja: Kolmonen (10V)

Tätä uutista me nyt jäämme hämmästelemään ja toivotamme teille kaikille: 

Jouluhalauksin, Mine ja perhe