401. tarina (En laula sateessa)

Aamulla minua rupesi harmittamaan tämä jatkuva sade. En iloinnut kaupungin täyttyvistä vesisäiliöistä, enkä ollut kiitollinen kasveille tarpeellisesta kastelusta. Minä ajattelin vain itseäni ja mietin, että valokuvaukseen tarvittaisiin valoa. Ei jatkuvaa harmaata sadetta. Ja kun ei ole himourheilija, sitä voisi luontokin kannustaa liikkeelle, eikä heittää kuraa niskaan.

Lupaus on kuitenkin lupaus. Jätin siis nämä oven viereen odottamaan koulubussia. Lampsin läpi lätäköiden ja harmaiden katujen. Ohi pysäkillä värjöttelevän sateenvarjokansan. Pidellen sadetta markiisien alla kävellessäni. Pujahdellen hautausmaan porttien läpi. Kiiveten ja kivuten kohti tämänpäiväiväistä päämäärääni eli Kücük Camlıcan puistoa. 

En laulanut sateessa, enkä ollut ainoa lenkkeilijä tässä puistossa. Vesisadetta olivat uhmanneet musliminaiset hieman epäkäytännöllisen näköisissä urheiluvaatteissaan, sedät tuulitakeissaan ja nuoret miehet urheilupuvuissaan. Siellä me kipusimme kukkulan laelle kuka milläkin tyylillä. Puolijuoksua, hitaasti lompsien tai nopeasti tikuttaen.

Märkä minä olisi mielellään vetäytynyt ylhäällä olevaan ravintolaan teelle. Pihalla vesi lotisi, mutta sisällä näytti niin lämpimälle ja tunnelmalliselle. Muistutin itseäni, että neljän kuukauden päästä litisee vain hiki ja näen päiväunia palelemisesta ja vesisateesta.

Alamäen seurasin kasvun ihmeitä. Tulppaaneja oli ainakin tulossa. Puiden silmut piilottelivat vielä, mutta tiesin niiden puhkeamisen olevan vain ajan kysymys. Kevätesikot ja orvokit värittivät muuten harmaata mäkeä. Kuukauden päästä jo kaikki on niin kovin toisin. Elämä voittaa ja uusi puhkeaa esiin.

Mikäs ihana se mäen alla odottikaan märkää lenkkeilijää? No, sehän oli meidän auto, jossa oli kassi kuivia vaatteita odottamassa. Mies oli sen ystävällisesti ajanut siihen työmatkallaan ja jatkanut loppumatkan bussilla. Istuin siis autoon, pistin musiikit soimaan ja lämmityksen päälle ja ajoin kohti päivän töitä.

 1h 20 minuuttia. Ja yhtä vaille valmis. Onko pakko lopettaa?

400. tarina (Pelkkää alamäkeä)

Aamulla istuin autossa korkokengissäni ja uudessa mekossani. Paksissa oli tietokonelaukku, kameralaukku ja kolmosen vanha reppu. Päivä oli ohjelmoitu, mutta repussani oli salasuunnitelma; lenkkarit ja verkkarit, jotka vetäisin mekkoni päälle ravintolatapaamisen jälkeen. Jos kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, ravintolan ja koululaisteni kotiutumisen väliin jäisi tunnin rako ja minä ehtisin siinä välissä lenkkeillä ravintolalta kotiin. Niin, en tunnista enää itsekään itseäni!

Aamun kokouksen jälkeen pääsin kyydissä kukkulan huipulle. Jätin kyytiin tietokonelaukun ja kameralaukun ja poistuin autosta repun ja kameran kanssa. Söin  kukkulan laella lounasta seurassa. Karpin on muuten aika helppoa elää Turkissa. Yksi hyvä valinta on vaikkapa munakoisokebap. Nam!

Ruoan jälkeen vedin mekkoni seuraksi verkkarit ja vaihdoin korkkarit lenkkareihin. Seurakin oli onneksi lupautunut mukaani lenkille, joten keskustelut saattoivat jatkua kävellessä. Nokat sadetihkuun ja ensimmäinen todistusaineisto kukkulan laelta. Ylhäällä oli helppo hymyillä. Sieltä kotiin oli pelkkää alamäkeä.

Kuten kuvista näkyy, ilma oli todella surkea. Siltikin kukkulan laella istui väkeä hörppimässä kahvia tai teetä, ihaillen sumuista ja sateista kaupunkia. Meillä ei ollut tarvetta istua, vaan lähdimme kohti kotia. Onneksi takin taskussa oli muovipussi, että saattoi kameran laittaa pahimpien tihkujen ajaksi pussiin suojaan.

Matka eteni turhan nopeasti. Jo puolessa tunnissa olimme laskeutuneet enimmät mäet ja koti oli vain muutaman minuutin matkan päässä. Hyvästelin seurani ja lähdin itse vielä puolen tunnin sakkokierrokselle. Kotona huomasin sen tosin olleen vain 20 minuutin sakkokierros, eli tämän päiväisen lenkin pituudeksi tuli vain 50 minuuttia. Parempi sekin, kun ei mitään?

Huominen näyttää olevan taas valmiiksi ohjelmoitu. Idea lenkkiraon löytymiseksi on mielessä, mutta tarvitsisin siihen miehen apua. Kyllä hän ehkä suostuu, sillä mies näyttää pitävän lenkkeilevistä naisista. Siitäkin huolimatta, että hän on menestyksellisesti hengaillut jo reilu 23- vuotta antilenkkinaisen kanssa.

399. tarina (Tarvitaan porkkanaa)

Tänä tihkuisen harmaana aamuna ajattelin, että nyt tarvitaan motivointi porkkanaa. Seuraavaksi muistin, että niitähän onkin tarjolla. Kuten myös motivointi tomaatteja, kurkkuja, kaaleja, perunoita, appelsiineja jne. jne. Siis vaatteet niskaan ja tämän päivän lenkille kohti viikkobasaariamme.

Turkkilainen aamu alkaa suomalaista aamua myöhemmin. Täällä ei ole tavallista lähteä töihin seitsemäksi tai kahdeksaksi. Toimistot ja kaupat aukeavat vasta klo. 9-10. Basaarikin oli yhdeksän aikoihin vasta valmistautumassa uuteen päivään. Rekat toivat tavaraa, kasattiin pöytiä ja hedelmät, vihannekset ja juurekset olivat järjestäytymässä siisteihin pinoihin myyntipöydällä.

Kamera kaulassa kulkeva bloggaaja toi selvästikin mieluisaa vaihtelua basaarimyyjien harmaaseen aamuun. "Kuvaa minua. Tule tännekin ja ota meistäkin kuva," kuului joka puolelta ja minä kuvasin poseeraavia ukkoja siellä ja täällä. 

Basaarilta kannattaisi ostaa perheelle vihannekset ja hedelmät, mutta jätin tällä kertaa ostokset väliin ja tyydyin vain katselemaan ja kuvaamaan. Painavan repun kantaminen on pitkillä matkoilla osoittautunut huonoksi ideaksi. Kannan näillä lenkeillä pelkkää kameraa ilman kameralaukkua, jotta pääsen mahdollisimman kevyesti kulkemaan ja säästyn niska-hartia kivuilta.

Basaarin jälkeen kävelin läpi aamutoimia tekevän kaupunginosani. Oli naiset puistelemassa peittoja tai hakemassa puita. Sedät lämpimät leivät ja päivän lehdet kädessään matkalla kotiin aamupalalle. Bussipysäkillä työmatkaansa aloittavat ihmiset. Rakennustyömaalla työskentelevät miehet käynnistelemässä koneitaan. Ja yksi verkkareihin ja punaiseen takkiin pukeutunut hassu nainen. Kuvaamassa milloin mitäkin. "Mitä se oikein kuvaa?"

Tänään säästyin suurilta ylämäiltä sillä seurailin isoa päätietä. Puoli tuntia toiseen suuntaan. Kierros basaarissa ja sivutietä pitkin puoli tuntia takaisinpäin. Yhteensä aikaa kuluu 1h 15 minuuttia.

Lenkille on taas lähdetty muuallakin. Katsokaapa millaisissa maisemissa on lenkkeillyt Amalia, Vihreatniityt, Anu ja Karoliina. 

Minun täytyy nyt ottaa sedästä mallia ja lähteä ruokakauppaan! Reipasta päivää kaikille!