121. tarina (Bucharest ja suuruudenhulluus)

Rajan ylitys helpotti kartanlukijaa. Siirryttiin taas latinalaisiin aakkosiin ja paikkojen nimet olivat helpommin luettavissa. Muuten tien vierustojen maisemat pysyivät jokseenkin samoina. Aina siiheksi asti, kun saavuimme Bucharestiin.

Jos jostakin asiasta tai ihmisestä ei ole hyvää sanottavaa, se pitäisi kai jättää sanomatta. Tämä on kuitenkin matkablogi, jossa kerrotaan minun kokemuksiani paikoista, joissa olemme käyneet. Ja me kävimme Bucharestissa, aloittaen sieltä Romania kierroksemme. Sanon siis sen verran, että jos haluat nähdä kaunista Romaniaa, älä mene Bucharestiin. Tai aikakin, älä mene vain Bucharestiin.

1920-luvulla Bucharest oli lukemani perusteella Euroopan helmiä. Kauniita puistoja ja upeita taloja. Sitten pommituksia, maanjäristyksiä, kommunismi ja Ceausescu. Nykypäivän Bucharest on edellisten ja harmaiden betonitalojen surullinen lopputulos. Kaiken keskuksena suuruudenhulluuden huipentuma eli Palace of Parliament.

Ceausescu aloitti parlamenttitalon rakennuttamisen 1984 omaksi työpaikakseen. Projektissa ei säästelty rahaa, työmiehiä eikä kansaa. Kolme 20 000 hengen tiimiä rakensi taloa tauotta 24h vuorokaudessa viiden vuoden ajan. Työmiehiä johti 700 arkkitehtia. Rakennus on maailman toisiksi suurin USA:n Pentagonin jälkeen. Siellä on 3100 kalustettua huonetta sekä varastoja. Rakennuskulujen arvioidaan maksaneen vähintään 3.3 miljardian euroa. Tässä vaiheessa on varmasti hyvä muistaa, että Romanialla ei ollut ulkomaalaista velkaa vaan Ceausescu repi rahat kurjuudesta ja kansan selkänahasta.

Parlamettitalolta lähtee massiivinen tie, johon otettiin vaikutteita Pariisista. Tien päähän katsovalta parvekkeelta Nicolae haaveili pitävänsä puheitaan alla seisovalle kansalle. Vastapäätä parlamenttitaloa rakennutettiin ministeriö Caeusescun valvovien silmien alle.

Parlamenttitalon valmistuttua ulkoa kansa nousi hirmuhallitsijoitaan vastaan 1989. Televisioihimme ilmestyivät ne karmeat kuvat kansan köyhyydestä ja toisaalta palatsin rikkauksista. Elenan kultalautaset ja timanttikengät. Orpolapset ja loputon köyhyys. Pariskunta tuomittiin nopeasti kuolemaan. Parlamettitalon sisätilojen rakennus sen sijaan on vuosien varrella edennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan. Se on komea taloa täynnä hauskoja ja surullisia yksityiskohtia. Kummin niitä nyt haluaakaan katsoa.

Lopuksi: 18-vuotta sitten minua kosittiin uudenvuodenaattona. Kihlasormuksiin kaiverrettiin päivämäärä 1.1.94. Se "kyllä" on tuonut mukanaan neljä tervettä ihanaa lasta. Reissuja Romanian Bucharestista Turkin peräkyliin. Onnellisia aviovuosia. Pahoja päiviäkin on riittänyt, omasta ja muidenkin syystä. Silti tätäkin vuotta lopettelen erityisen kiitollisin mielin. Kiitos Rakas, kun kysyit ja tahdoit ja annoit minunkin tahtoa!

Kiitos myös teille kaikille, jotka olette lähteneet reissuille perheemme mukaan. Ensimmäinen blogivuoteni on tuonut mukanaan paljon mukavia tuttavuuksia ja hyvää mieltä. Toivottavasti tavataan tulevanakin vuonna 2012! Pitäköön tuleva vuosi meitä kaikkia hyvänä!

120. tarina (Koprivshtitsa - turkkilaisten vallan loppu)

1400-luvulla rakennettiin pieni kylä kukkuloiden keskelle Sofian ja Karlovon välimaastoon Bulgariaan. Kylän asukkaat olivat hiljaisuudessa paenneet Veliko Tarnovon voimakasta turkkilaismiehitystä. Kylän asutti eri sosiaaliryhmistä tulevia bulgaareja. 1800-luvulla kylän väkimäärä kohosi jo 12 000 asukkaaseen. Se oli elinvoimainen kylä, jossa eläinten hoidon ja viljelyksen lisäksi eli vauras kauppias-luokka.

Kylästä tuli Bulgarian historiaa 20.4.1876, kun Todor Kableshkovin johdolla päätettiin nousta turkkilaisia vastaan. Kansannousu lähti kylän vaatimattomalta kivisillalta, joka nykyään kantaa uljasta nimeä Kalchevin silta. (Kuvassa meidän pojat juuri tuolla sillalla). Itsenäisyys saavutettiin turkkilaisista vuonna 1878 jolloin kauppiaat ja suuri osa muistakin Koprivshtitsan kylän asukkaista jätti kylän taakseen muuttaen kaupunkeihin elinkeinoaan jatkamaan. Lähes siinä asussaan kylä seisoi meidän ihmeteltävänämme.

Vuonna 1952 Koprivshtitsasta tehtiin kylä-museo, joka on nykyään noin 3000 asukkaan koti ja työpaikka. Me puikahdimme sen mukulakivikaduille lämpimänä kesäpäivänä. Kurkistelimme pihoille ja pistäydyimme museoituihin taloihin. Paikka oli erityisen ihanteellinen lasten kanssa, sillä autoja ei kulkenut oikeastaan lainkaan. Siellä täällä oli eläimiä, puroja joihin tiputella kukan lehtiä veneiksi ja muuta lapsen silmille mielenkiintoista.

Aikuista kiinnosti rakennustyyli, talojen ovenpieliin ja hautausmaan portteihin kiinnitetyt kuolinilmoitukset ja kauniit yksityiskohdat kylän raitilla. Rapistunut, aikoja kestänyt kauneus vetosi erityisesti perheen naispuoliseen henkilöön. Ja ne erityiset värit, joihin ei törmää Suomessa eikä Turkissakaan.

Kierroksen lopuksi istahdettiin lettubaariin. Jokaiselle löytyi letut mielitäytteellä. Tarjolla oli juustoa, hilloa, suklaata... Kahvin kaverina maistuivat herkulliselle. Naapurissa olisi ollut myytävänä kaunis sininen talo, joten kahvia juodessa saattoi herätellä päiväunelmia. "Mitäs jos jättäisi Istanbulin taakseen ja ostaisi tuosta tuon ihanan vanhan sinisen talon?" Toisaalta, olisihan se hankalaa asua kylässä, jonka nimeäkään ei suu taivu lausumaan oikein...

Illaksi ajettiin yhteen edellisen kesän suosikeista, eli Veliko Tarnovoon. Katsottiin iltaruolla mahtavaa valoshowta kaupungin linnoituksesta ja todettiin meidän viihtyvän Bulgariassa hieman liiankin hyvin. Seuraavana päivänä olisi kuitenkin Romanian raja ylitettävä ja katsottava mitä siellä oli meille tarjolla. Ja teille tietenkin myös.

119. tarina (Plovdiv- Balkanin Pariisi)

Päästäkseen meiltä autolla Romaniaan täytyi ajaa Bulgarian kautta. Oikeammin; sai ajaa Bulgarian kautta. Meillähän oli matkalle lähtiessä sydämet valmiiksi sulat Bulgarian suhteen, joten olin piirtänyt matkareitit muutaman Bulgarian kohteen kautta. Näistä ensimmäinen oli Plovdiv.

Plovdivia Lonely Planet kutsui Balkanin Pariisiksi. Jo sen tähden kaupunki piti käydä katsomassa. Meille se oli tähän asti ollut läpikulkukaupunki matkoillamme Peshteraan. Näillä reissuilla kaupungista saatu kuva ei todellakaan ollut imarteleva, mutta tiemme olikin kulkenut kaupungin sivustoilla, teollisuusalueilla ja ankeilla lähiöillä. Kaupungin tähti oli siihen asti ollut suuri BILLA-market, josta ostimme Bulgarian herkkuja kotiin viemisiksi. Tällä kertaa halusimme päästä näkemään kaupungin vanhan keskustan ja etsiä sen matkailijan Plovdivin.

Kiva hotelli löytyi kävelymatkan päästä Maritsa-joesta sekä vanhasta kaupungista Stariot Gradista. Parvekkeelta katselimme alla avautuvaa kaupunkia. Kattohuoneisto oli lapsista niin kiva, että olisivat halunneet jäädä sinne iltaa viettämään. Emme yllättäen miehen kanssa suostuneet illan viettoon hotellihuoneessa, vaan patistimme kaikki matkaan.

Tie vei yli joen kohti kauniisti entisöityä vanhaan kaupunkia. Jo alkumetreillä olimme myydyt. Söimme jäätelöä moskeijan kupeessa, ihailimme vanhoja taloja, kirkkoja ja kuppiloita. Täällä työskentelivät käsityöläiset ja möivät tuotteitaan. Houkutuksia ravintoloiden suhteen oli vaikka millä mitalla. Kun tähän yhdistää Bulgarian edulliset hinnat, oli lomalaisella kissanpäivät.

Plovdiv on aina kuulunut Bulgarian varakkaimpiin kaupunkeihin. Se on pienempi kuin pääkaupunki Sofia ja sen tähden vapaa suuren kaupungin rasitteista. Plovdiv on tunnettu kulttuurielämästään. Siellä on yliopiston mukanaan tuoma toiveikas nuoriso. Jostakin syystä kaupunki ei ole kuitenkaan osannut hyödyntää turismia. Näin ollen se on säilyttänyt hyvin kotoisan ja aidon tunnelmansa. Emme siis törmänneet turisteihin oikeastaan ollenkaan, vaan saimme seurata opiskelijoiden ja paikallisten perheiden illan viettoa.

 

Ilta pimeni ympärillä. Vanha amfiteatteri oli jo suljettu, mutta katselimme sitä aidan takaa. Istahdimme lasilliselle kukkulan huipulle. Kävelimme kapeilla kujilla katulamppujen loisteessa. Loma oli alkanut.

118. tarina (Johdatus Romaniaan)

Joulukuussa 1989 seurasin monen muun tavoin kamalia uutiskuvia Romanian lastenkodeista. Kärsiviä huonosti pidettyjä lapsia, jotka syyttöminä kantoivat Nicolae Ceausescun mielettömyyden seurauksia. Sanomia kansannoususta, romanialaisten hädästä ja palatseihin piilotetuista rikkauksista. Romanian kurjuus jäi lähtemättömästi mieleen.

Vuosien hiljaiselon jälkeen saapuivat romanialaiset kerjäläiset Suomen kaduille ja uutisiin. Ajattelin maan viruneen loputtomassa kärsimyksessään vuodesta toiseen. Ihmettelin miten sellaisen kurjuuden näyttämöstä tulee yllättäen EU-maa. Itse en kuvitellut Romaniassa lomiani viettäväni ikipäivänä. Emme edes olleet ajaneet sen läpi kulkiessamme Suomesta Istanbuliin. Serbiakin oli tuntunut turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Eräänä päivänä tutustuin pihallamme Aleynaan. Hän välitti taloyhtiömme asuntoja ja minä etsin sellaista yhdelle suomalaisperheelle. Aleynan äiti oli romanialainen ja isä turkkilainen. Vanhemmat asuivat Romaniassa ja lapset täällä samaisessa taloyhtiössä meidän kanssamme. Asunnon välityksen lomassa me puhuimme Romaniasta. Aleyna kuvaili toisen maansa kauniiksi ja turvalliseksi maaksi. "Joka kerta päästyäni Bulgarian rajalta Romaniaan, huokaisen helpotuksesta," hän tuumasi ja minä jäin miettimään. Olimme juuri reissanneet edellisen kesän Bulgariassa karistellen ennakkoluulojamme sen suhteen. Olisinkohan aika tarttua myös ennakkoluuloihini mitä tulee Romaniaan?

Ostin Romanian Lonely Planetin. Surffasin netissä Romania-sivuilla. Kuuntelin ystäväpariskunnan häämatka-kertomuksia Romanian Brasovista. Tarkastelin karttoja, piirsin reittejä ja kerroin perheelleni, että "ensi kesänä me lähdemme Romaniaan".  Ja niin me totisesti teimme.

117. tarina (Jokainen joka apua saa...)

Takana ovat yltäkylläiset päivät. Ylenmäärin ruokaa, lahjoja ja herkkuja. Läheisten läsnäoloa ja lämpöä. Kiitollista mieltä. Jouluna jos milloin meidän tulisi nähdä se mitä olemme saaneet. Muistaa miten hyväosaiseksi olemme syntyneet. Toisaalta joulu on aikaa, jolloin huomaa sen mitä vaille on jäänyt. Yksinäisyys voi tuntua erityisen ikävälle muiden kerääntyessä omiensa pariin. Puute kiristää pahemmin silloin kuin muut ostavat ja laittavat. Muiden yltäkylläisyyttä ja onnea katsoessa oman elämän kipukohdat tuntuvat alleviivautuvan. Kaikilla ei ole asiat hyvin ja siloisen ulkokuoren allakin moni kärsii.

Jouluna hyväntekeväisyysjärjestöt koputtelevat omantuntomme oveen. Pelastusarmeijan joulupadat ja monenlaiset keräykset voivat olla joko huonon omantunnon lähteitä tai keinoja hyvän jakamiseen. Suomalaisella on asiat yleensä jokatapauksessa paremmin kuin monella muulla. Työttömyystuella elävän sekä sosiaalitoimiston luukulla käyvänkin. Monissa maissa sellaisistakaan rahoista ei voi kuin unelmoida.

Muutama vuosi sitten tutustuimme Millet-kansaan. Heistä kerroinkin hieman täällä.  Millet-turkkilaiset ovat monella tapaa syrjitty ja köyhä vähemmistö Bulgariassa. Kansan koulutustaso on erittäin alhainen. Hyvin harva on käynyt koulua muutamaa alaluokkaa pidemmälle. Tavallista on, että tytöt naitetaan jo alle 16 vuotiaina. Työttömyys, toivottomuus ja elämän päämäärättömyys ovat luoneet nuorison keskuuteen vaikean huumeongelman. Koko kansan parissa on huutava sosiaalisen avun tarve, joka on pakottanut vieraan yrittämään edes jotakin.

Istanbulissa ei ole joulupatoja. Eikä keräyksiä. Jotain voi kuitenkin tehdä. Vuoden vaihdettani onkin kolmen vuoden ajan työllistänyt koruprojekti, jolla olemme seurakunnan kautta keränneet milletkansalle varoja talvikuukausien ajaksi. Ennen jouluja suunnittelemme Sylvin kanssa korumalleja. Ostetaan korutarvikkeita ja vuoden alussa ajetaan Peshteraan. Siellä vietetään muutamat päivät korujen tekoa opettaen ja jätetään heidät itse tekemään korut loppuun. Valmiit korut toimitetaan Suomeen erilaisille kesäpäiville myytäväksi. Tähän asti ovat menneet kaupaksi ja näin projekti on saanut jatkua.

Millet-kansan elinolosuhteita ei pieni projektimme ole tietenkään ratkaisevasti muuttanut. Ajan myötä tulee uusia ja uusia avun tarvitsijoita. Uusia artikkeleita mietitäänkin nyt urakalla ja päästään toivottavasti testaamaan tämän tammikuun matkallani. Tässäkin projektissa suurimpana saajana on ollut antaja ja tekijä itse. Uskon siihen, että "autuaampaa on antaa kuin ottaa". Ja siihen, että "jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa."

Pistetäänpä siis hyvä kiertämään tulevanakin vuonna 2012!

Tämän postauksen myötä siirryn taas reissaamiseen ja jätän joulun kiitollisena taakseni.