208. tarina (Kukko kiekuu ja matot makaa kadulla)

Hotellin pihalla tepasteli ankka, kana ja kukko. Niiden seassa pomppi pikkuinen pupu. Se nosti hotellin tasoa rutkasti lasten mielissä. Aamusta piti päästä heti pupua syöttämään. Nauramaan nokkivalle ankalle. Minustakin eläimet tekivät pihapiiristä todella sympaattisen. Päivällä. Koko yön kiekuva kukko sen sijaan ei. Mietin pitkin yötä katalia murhasuunnitelmia. Miten heitän kukkoa kivellä parvekkeelta, katkaisen sen niskat tai heitän sen seinään. Todellisuudessa oli niin pimeä, että en olisi osunut tai onnistunut saamaan kiekujaa kiinni. Turvauduin siis korvatulppiin kello viisi.

Aamupalalle mennessä muistin mainita kukosta omistajattarelle. Sehän tepsi. Seuraavana yönä ei kuulunut mitään ja nukuin kuin tukki. Kukkoa ei onneksi tarjottu meille aamupalalla, vaan se kiekui vapahdetun vangin riemua lasten iloksi. Mihin lie olivat sen teljenneet yöksi vai olivatko sulkeneet nokan ilmastointiteipillä?

Paluumatkalla tehtiin kierros Pergamoniin. Olen kertonut siitä aiemmin täällä ja täällä. Koska itse olimme käyneet siellä jo useamman kerran, päätimme odottaa ystäviä Pergamonin vanhassa kaupungissa. Se sijaitsee kukkulan juurella. Varsinaiset rauniot sen sijaan tuolla kukkulan päällä.

Alhaalla kaupungissa asutus oli järjestäytynyt joen molemmille puolille. Suuri punainen raunio alueen laidassa oli aikanaan egyptiläisille jumalille rakennettu temppeli. Kristinuskon tullessa paikan uskonnoksi, rakennettiin temppelin sisälle basilika. Koko temppeliä ei edes yritetty käyttää, sillä se oli niin massiivisen kokoinen. Nyt molemmat raunioituvat. Kovin lähelle ei ole pääsyä sortumavaaran vuoksi. Lapsia ei raunioton kierros haitannut yhtään. Paljon mielenkiintoisempia olivat mattokaupan kissaperhe ja kulmakaupan jäätelöallas. Lämmintä tässä vaiheessa oli 30 astetta.

Pergamonin kävijä yllättyy matoilla peitellyistä kaduista. Niitä ei tarvitse kiertää, vaan on sopivaa lampsia mattojen yli. Kuitenkin kyseessä on aidot käsin tehdyt turkkilaiset matot. Mattokauppias kertoi: "Ostamme mattoja kylistä. Yhtä käsintehtyä mattoa vastaan annamme kaksi tehdastekoista mattoa. Emme siis osta niitä rahalla. Koska europpalaiset pitävät enemmän pastilliväreistä, mattoja haalistetaan auringossa pidemmän aikaa. Myydessä saamme matoista reilu pari sataa euroa." Emme ostaneet mattoja, emmekä kissanpentuja, vaikka lapsista se olisi ollut paras matkamuisto. Viimeinen kisu olikin syötävän suloinen. Kuva valitettavasti on epätarkka, mutta laitan sen siitäkin huolimatta.

Ylhäällä treffasimme ystävät, jotka olivat saaneet rauniokierroksen päätökseen. Samalla huomasimme, että tänne oli tullut kabiinihissit! Niitä ei ole aiemmilla kerroilla ollutkaan. Sitten oli aika lähteä paluumatkalle. Kolmessa päivässä oli ehditty yllättävän paljon. Pää oli tuulettunut. Nyt oli edessä kaunis tie maaseudulla, pätkä moottoritietä, laiva Marmarameren yli ja loppupyrähdys kotiin.

 Kiitos matkaseurastanne. Seuraavaksi jatkan Suomi-kierrokseni loppuun.

207. tarina (Saatanan pöydästä kattopöytään)

Saavuimme Saatanan pöytään. Halusimme tietää miksi paikka kantoi sellaista nimeä. Ympärillä aukesivat näköalat joka suuntaan. Tasanteilla myytiin Ayvalık-tostia, eli paahtoleipää runsailla lisukkeilla. Muuta ruokaa ei ollut mahdollista saada eli ruokailemisesta tässä pöydässä ei selvästikään ollut kyse.

Internetin mukaan paikka sai nimensä sen muodosta. Tasainen kallionlaki oli tuonut jollekin mieleen pöydän. Tasanteen reunasta löytyi painauma, joka muistuttaa suurta jalanjälkeä. Tarinoissa alkoi elää ajatus Saatanasta, joka astahti pöydän nurkkaan.  Şeytan sofrası oli syntynyt. 

Alueen reunassa olevassa opastaulussa kerrotaan ihan toisenlainen tarina. Sen mukaan kauan sitten alueelle tuli nälänhätä. Kansa tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että nälänhädän syy täytyy olla kukkulalla asuvassa erakossa, jonka pääteltiin vehkeilevän paholaisen kanssa. Päätettiin lähteä antamaan miehelle sakin hivutusta. Paimen ehti varoittamaan erakkoa, joka valmisti tulijoille runsaan juhlapöydän. Väen saapuessa pahat mielessä, kutsui erakko heidät juhlapöytään. Vatsat täyttyivät ja mies sai elää. Paikka sai kuitenkin nimekseen Saatanan pöytä.

Ensimmäinen tarina oli siis mielikuvituksen tuotetta ja jälkimmäinen tarina ontuu. Jos oli nälänhätä, niin mistä erakko loihti juhla-aterian? Eikö se tehnyt hänestä syyllisen? Mokomakin vehkeilijä.

Oli aika viedä lapset iltauinnille. Ayvalıkissa itsessään ei ole kummoisia uima-rantoja, mutta sen vieressä on pitkät Sarımsaklın hiekkarannat.  Täällä lomailimme toisen ystäväperheen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Silloin alue oli vilkas, rannat hoidetut ja joka puolella ihmisiä ja elämää. Nyt paikka oli vielä hiljainen, ranta ja meri vain meidän käytössämme. Ihan ainoita vierailijoita emme kuitenkaan olleet. Paluumatkalla hotellille näimme Flamingo-parven iltapalalla tien vieressä. 

Sinä iltana olimme hotellin ainoat asukkaat. Saimme ilmaiseksi käyttöömme kattohuoneiston hulppean terassin. Jäljellä oli patonkia, joten kävin kysymässä lupaa käyttää hotellin uunia. Se myönnettiin. Näin saatiin iltapalaksi valkosipulipatonkiakin kaiken muun lisäksi. Ja taas yksi syy listaani: Tämän vuoksi suosin pieniä hotelleja.

Oletteko huomanneet, että ruoka maistuu paremmalle hyvässä seurassa, kauniissa maisemassa ja ulkoilmassa? Meillä oli kaikki edut puolellamme.

206. tarina (Ayvalik- Ensivalon kahvila)

Etsimme Alibey- saarelta rantaa. Kirjan mukaan länsiosasta niitä voisi löytyä. Maisemat olivat kauniit. Oliivilehtoja, pikkuisia teitä, lammaslaumoja ja välkkyvä meri. Seurasimme kylttejä, joissa luki PLAJ. Tie muuttui hiekkaiseksi. Sen jälkeen hiekkaiseksi ja kuoppaiseksi. Lopulta hiekkaiseksi ja monttuiseksi. Ympärillä matalaa kitukasvillisuutta ja vieressä meri, mutta ei rantaa. Eikä yhtäkään ihmistä missään. 

Lopulta tien oikealla puolella oli ranta. Ei mikään hienohiekkainen unelmien ranta, vaan vähän sellainen arkinen. Siis Turkin mittakaavassa. Tien vasemmalla puolella oli merkillinen puuhäkkyrä. Puuhäkkyrän takana oli keltainen maalattu bussi. Vieressä kyltit, joissa luki: "Teetä. Kahvia. Kylmää vettä. Virvokkeita." Olimme saapuneet Ensivalon kahvilaan.

Parkkeerasimme autot. Kaivoimme esiin hiekkalelut. Lapset eivät rannoista nirsoile. Eikä nykyään enään meidän perheen aikuisetkaan. Tässähän oli kaikki mitä saattoi tarvita. Vettä, hiekkaa, lämpöä ja kupposet kahvia. Ranta oli matala ja hyvä lasten uimiseen. Ei tarvinnut pelätä kenenkään hukkuvan.

Kahvilaa piti saksalainen rouva ja hänen turkkilainen miehensä. Mies ei ilmaantunut ollenkaan lähistölle. Hän ei selvästikään ollut kovin sosiaalista laatua. Rouva sen sijaan hakeutui juttuseuraksi. Täällä oli ollut hänen kotinsa kolmekymmentä vuotta. Se oli tuo toinen bussi tuon keltaisen kahvilan takana. Tässä oli heidän elämänsä ja se oli selvästikin heistä hyvä. Luontoa ja rauhaa. "Talvella käyn Saksassa katsomassa lapsia. Ne talot ahdistavat minua." Saarella elämä etenee kalastaen ja kahvilaa pitäen. Talvella harva eksyy tähän kahvilaan, keväällä ja kesällä kylläkin. "Viikonloppuna meillä oli ihan täyttä. Lisärahoja saadaan myymällä kaloja kaupunkiin."

Naapuristosta löytyi kaksi luostarin rauniota. Pienellä saarella oleva Kuunvalon luostari, sekä tien päästä löytyvä toinen luostari, jonka nimi on nyt tippunut mielestä. Luostarille pääsee, kun jatkaa matkaansa ohi Ensivalon kahvilan ja läpi kahden entisen pienen kreikkalaisen kylän. Me luovutimme ensimmäisellä kylällä, sillä tiet kapenivat sen verran epämukaviksi isoilla autoilla ajettaessa.

Maksoimme kahvimme. Pakkasimme tavarat autoon. Rapsutimme kahvilan koirat. Kiitimme emäntää. Auton takaikkunasta näimme, kuinka heti poistuessamme isäntä käveli mereen. Ui pitkin vedoin pitkin tyyntä merta. Rauha oli saapunut rantaan.

205. tarina (Ali-herran saari)

Aivan Ayvalıkin kupeessa on pieni saari. Tai ei edes ihan pieni, sillä se on 4. suurin Turkin Egean-meressä olevista saarista. Nykyään se on yhdistetty mantereeseen silloilla. Nimensä saari on saanut itsenäisyyssodan sankarin Ali Çetinkayanin mukaan; Alibey adası. Se tunnetaan myös nimillä Cunda ja Moshonisia. Asukkaita saarella on ympärivuotisesti 3000. Kesällä väkimäärä on jopa 20 000.

Me ajoimme aamiaisemme jälkeen saareen. Pysäköimme keskustaan, joka sisälsi pienen sataman, basaarialueen, muutaman kadun verran vanhoja kreikkalaisia asumuksia, sekä Taksiyarhis-kirkon rauniot. Jälkimmäinen oli ehkä restauroinnin alla? Ainakaan sinne ei päässyt sisälle. Tätä kirkkoa ei muutettu moskeijaksi, mutta se kärsi isoja vahinkoja vuoden 1944 maanjäristyksessä.

Saarissa on aina saari-tunnelma. Niin tälläkin saarella. Keskustan jälkeen pääsimme ajelemaan saaren teille. Ensin todistimme tahtomattamme lampaan loppua. Kurkku oli juuri leikattu auki ja miehet nostivat ruhoa puuhun roikkumaan tien vierellä. Illallinen tulossa? Sitten ihailimme oliivi-lehtoja, sinisenä hohtavaa merta ja joka puolella näkyvää vehreyttä. Kevät on Turkissa vihreä ja kaunis. Alibey-saaren kevät oli lisäksi hiljainen.

Suurkaupungista saapunut metsäläinen kiitti. Ja nautti jokaisella aistilla.