443. tarina (Jätä siihen sillan kupeeseen)

Mies oli matkalla Eurooppaan. Istuin kyytiin ja sanoin: "Jätä siihen sillan kupeeseen." Reilu 12-vuotta sitten harkitsimme asuinpaikaksemme Kavacıkia, joka sijaitsee Istanbulin Aasian puoleisessa osassa, siinä kohdassa missä kakkossilta kiinnittyy mantereeseen. Eräs suomalainen perhe oli paluumuuttamassa Suomeen ja kävimme jo heidän kotiaan katsomassa sillä silmällä, että tulisiko siitä meillekin koti. Ei tullut, eikä tie usein muutenkaan vienyt Kavacıkiin, vaikka syytä vierailuun olisi ollutkin. Kuten vaikka kaunis Hidiv Kasrı, jonne nyt olin kävelemässä.

Matkan varrelta löytyi tälläinen puoleensavetävä kauppa.

Hidiv Kasrı on puisto, joka on saanut nimensä sen keskellä seisovasta suuresta talosta. Talon rakennutti italialainen arkkitehti Delfo Seminati vuonna 1907. Abbas Hilmi Paşa, ottomaanien viimeinen Egyptin kuvernööri, asettui taloon asumaan Egyptistä palattuaan. Hänen jatkaessaan matkaansa muihin maisemiin, talo jäi kaupungin omistukseen. Se tarkoitti talon jäämistä hyvin vähälle käytölle. Vuosina 1937- 1982 erityisesti filmiyhtiöiden käyttäessä taloa lavasteena, he aiheuttivat sille vahinkoa. Ikkunoita esim. rikottiin, kun tarvittiin kohtauksiin "lisää valoa."

Onneksi pelastajaksi saapui hieman yllättävä taho, Turkin autoyhdistys TURING, joka aloitti restaurointityöt vuonna 1982. Kahden vuoden uurastuksen jälkeen talo aukesi yleisölle hotellina, ravintolana ja kahvilana. Kun ympärillä oleva puutarha vielä kunnostettiin, niin yksi keidas oli jälleen syntynyt suurkaupungin helmaan.

Kävelin ympäri puistoa kameran kanssa, poikkesin taloon ja sain rauhassa kuvata. Seurasin puutarhassa hääparin kuvausta ja kahvittelevia ihmisiä puiden siimeksessä. Alkoi olla jo aika helteiset tunnelmat, sillä eilen lämpöasteita oli kaupungissa jo 27. Tulppaaniloisto alkoi olla mennyttä, mutta vihreää on vielä joka puolella. Ei hassumpaa ollenkaan, miksihän emme ole tulleet Hidiv Kasriin useammin?

Puistosta kävelin alas Kanlıcaan, joka on tunnettu yugurtistaan. Sitä voi käydä ostamassa tai syömässä satamassa olevista kuppiloista. En malttanut itse jäädä maistelemaan, vaan käpyttelin rantatietä pitkin kauppaan. Matkalla piti tosin vielä ihailla nämä kaunokaiset. Että tuollaisessakin voisi asua, jos sattuisi olemaan rahaa tai sukua tai sekäettä...

Nyt täytyy kuitenkin lähteä kauppaan, taas. Huomenna on Vappu ja se tarkoittaa tässä perheessä vähintäänkin munkkeja. Kaiken muun pakollisen onneksi saa unohtaa. Siivooja saapui siivoamaan vappusiivon, joten pääsen nyt tällä kertaa tosi helpolla? Voin siis keskittyä yhteen projektiin, josta kuulette kyllä, jos saan se toteutettua. Se liittyy johonkin tosi rumaan, joka meillä on alakerran parvekkeella.... 

442. tarina (Pääteasemana Haydarpaşa)

Torstaina minulla oli tapaaminen Bağlarbaşıssa ja sen jälkeen Kadiköyssä. Välissä juuri sopivasti aikaa matkan kävelemiseen ja piipahtamiseen Haydarpaşan juna-asemalla. Tämä linnamainen asema paloi vuoden 2010 marraskuussa, joten päätin käydä katsomassa, että oliko palon jäkiä saatu korjattua. Ja olihan ne saatu, koko palosta ei ollut havaittavissa jälkeäkään. Käydäänpä siis katsomassa miltä näyttää tämä yli 100- vuotta vanha Kadiköyn sataman kupeessa seisova pääteaema.

Vuonna 1871 Sultan Abdülaziz määräsi junaraiteet rakennettavaksi Haydarpaşasta Izmitiin. Olikin hämmästyttävää, että ottomaani-imperiumin pääkaupungissa ei vielä ollut junarataa. 1872 rataliikenne aukesi Gebzeen asti ja 1890 alkaen alkoivat junat kulkemaan päivittäin Izmitiin. 1892 aukesi vielä reitti Ankaraan. Haydarpaşasta tuli Aasian puoleisen osan pääteasema, joka sijaitsi kätevästi rannassa. Junamatkan jälkeen matka saattoi jatkua laivalla yli salmen.

1904 junaliikenne lisääntyi ja Anatolian rata tilasi saksalaisilta arkkitehdeiltä Otto Ritteriltä ja Helmut Conulta radan arvolle sopivan pääteaseman. He aloittivat työnsä vuonna 1906 ja kolme vuotta myöhemmin junamatkustajat pääsivät ihailemaan valmista asemaa.

Haydarpaşan asema toimi Ensimmäisen maailmansodan ajan sotilastukikohtana englantilaisten miehitettyä kaupungin vuonna 1914. Lopulta 1927 pääsi rataliikenne taas jatkumaan ja elämä normalisoitumaan turkkilaisten ottaessa rataliikenteen haltuunsa. Anatolian Express kulki jälleen kohti Ankaraa ja sen jälkeen aloiettiin junamatkat myös Karsiin, Bagdadiin ja Teheraniin.

Nykyinen junaliikenne on vähentynyt vähentymistään ja Haydarpaşan asemalta on  huhtikuusta 2012 lähtien päässyt vain Pendikiin. Uuden Metron myötä on lähijunan kohtalokin vaakalaudalla ja Haydarpaşan aseman käyttötarkoitus on ollut keskustelujen aiheena. Toistaiseksi sieltä voi kuitenkin vielä nousta junaan. Tai saapua sinne junalla, kulkea läpi odotushallin ja jatkaa matkaa tästä takapihalla seisovasta laivasatamasta:

Minun matkani jatkui tosin jalan. Ohi pienveneiden ja rannalla makailevien miesten. Suomalaisen mielikuvan hamppareista ja puliukoista saa kuitenkin heittää. Istanbulissa on ihan normaalia makailla pusiton penkeillä ja rantakivillä ilman alkoholiongelmaa tai mielen järkkymistä. Lepohan on hyväksi välillä itse kullekin. Mikä se on siis kivellä makaillessa, kun aurinko lämmittää ja vesi niin rentouttavasti liplattaa korvan juuressa?

Tartutaanpas siis hetkeen, kun se saapuu kohdalle. Esimerkiksi nyt ja heti.