162. tarina (Loppusuora)

Aamulla söimme reissun parhaan aamupalat. Lapset leikkivät vielä hetken kavereidensa kanssa. Sitten oli aika jättää jäähyväiset. Meidän oli kerettävä illalla lähtevään laivaan. 

Ajomatka eteni vuoroin vesisateessa, vuoroin auringonpaisteessa. Puolivälissä matkaa sijaitsi kauniiksi kehuttu Goslarin kaupunki. Ilma oli harmaa, joten kaupunki ei esiintynyt parhaassa valossaan. Helppo se oli kuitenkin kauniiksi kuvitella. Kiersimme kaduilla jalkoja verryyttelemässä ja ihailemassa kauniita taloja.  Keskusaukiolla seisoi luterilainen kirkko. Ihanan pelkistetty pytinki italian rönsyilevien kirkkojen vastapainoksi. Tietysti sinnekin pistäydyttiin pontevista vastalauseista huolimatta. Lopuksi syötiin hyvin.

Seuraava pysähdys olikin sitten Travemünden satama. Odotimme muutaman tunnin jonossa, josta meidät lapsiperheet ensimmäisten joukossa otettiin sisälle laivaan. Nukkumaan pääsimme todella myöhään, mutta lapset sinnittelivät hienosti. Edessä oli päivän pakkolepo laivalla, joten luvassa oli makoilua, ruokaa ja saunomista. Kaikkia niitä pitkällä kaavalla.

Helsingin satamassa ajoimme ulos Suomen kevääseen. Autossa soi Suomi-radio. Tien vierustalla vihersivät hiirenkorvat. Tutun tien päässä seisoi tuttu keltainen talo. Ihanampi kun kaikki maailman tornit, pytingit ja talot. Matka mummolaan oli päättynyt.

161. tarina (Treffit Europa Parkissa)

Saksan Europa Parkissa meillä oli sovitut treffit. Ystäväperheemme esikoisella oli syntymäpäivät ja meille tarjoutui mahdollisuus juhlia heidän kanssaan huvipuistossa. Päivästä tuli lasten matkan kohokohta.

Me saavuimme puistoon klo. 10.00 läheisessä kaupungissa vietetyn hotelliyön jälkeen. Ystävät saapuivat tunnin myöhemmin omasta kodistaan. Etukäteen ilmoitettujen juhlien vuoksi saimme lippuihin juhla-alennuksen. Sisäänpääsymaksun jälkeen laitteet olivat ilmaiset. Iloitsimme myös kohtuullisista hinnoista ravintoloissa ja kahviloissa.

Ystäviä odotellessa kapusimme johonkin härveliin, joka kuljetti meidät korkealle maisemia katselemaan. Puisto näytti kivalta ja saksalaisella järjestelmällisyydellä tehdyltä. Eri osat puistossa olivat nimetty eri maiksi. Jonottelua oli yllättävän vähän ja asiat toimivat erittäin jouhevasti. Synttärisankarin saavuttua käytiin ensin syömässä ja juomassa kakkukahvit. Sen päätteeksi alkoi päivän mittainen huvittelu.

Illan saavuttua lähdimme kohti ystäväperheen kotia. Emäntä laittoi saunan lämpiämään. Kuopuskin otettiin naisten saunaan, mutta siellä syntyi huuto. Tyttö huusi tauotta lauteilla. Tyttö huusi tauotta pesun aikana. Lopulta sain kiljukaulan pyyhkeen sisälle ja vein hänet isälleen. "Kävitkös saunassa" kysyi isi. "Joo, oli KIVAA." ????

Hyvän mielen lähteillä

Sain muutama päivä sitten haasteen vihreiltä niityiltä Irlannista. Kiitos! Haaste kuului näin:

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa  (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).


Tässä siis tulee minun hyvän mielen asiani satunnaisessa järjestyksessä:


1. Kotonamme on poikkeuksellisen paljon elämää. Mieheni sisko perheineen on meillä kylässä ensi sunnuntaihin asti. Serkkuja odotettiin, päiviä laskettiin, jännitys oli huipussaan ja lopulta odotus palkittiin. Sukulaiset tekevät hyvän mielen. On mukavaa, kun saamme jakaa yhdessä arkea. 


2. Juuri tällä hetkellä talo on täysin hiljainen. Koululaiset ovat koulussa ja vieraat mieheni matkassa. Hyvän mielen hetkiäni ovat hiljaisessa talossa viettämäni kahvihetket. Tänään luin kahvia juodessani lukematta jääneet blogit. Seikkailin mm. Kirjatoukan matkassa Kööpenhaminassa ja Kirjailijattaren kanssa Islannissa. 


3. Hyvä kirja tai lehti tuo varmasti hyvän mielen. Kun joskus onnistun saamaan oman kielisen kirjan, se on suuri ilo. Viime viikolla ystäväni lainasi minulle Linda Olssonin kirjan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Oli ihanaa lukea. Silloin kuin kirjoja ei ole tarjolla, luen blogeja. Niidenkin kautta pääsee kurkkimaan erilaisiin maailmoihin. Leenan blogin avulla teen itselleni kirjalistaa niistä kirjoista jotka ehdottomasti lainaan, kun taas pääsen Kotkan kirjaston käytäville.


4. Hyvä ruoka parempi mieli. Varmimmin minut saa pysymään hyvällä mielellä, kun tarjoaa sopivin väliajoin ruokaa. Nälkäisenä minusta tulee sietämätön. Onnea sen sijaan on kertyä ruokapöytään perheen ja ystävien kanssa syömään pitkällä kaavalla ja hyvin. Ruoka kuuluu kattaa kauniisti ja sen eteen tulee nähdä vaivaa. Minä kokkaan mielelläni vieraille. Arkiruoan tekeminen sen sijaan välillä puuduttaa. Onnea on silloin, kun voi tilata ruokaa kotiin edullisesti ja helposti. 


5. Minulla on ihana mies. Hyvä mieli kumpuaa siitä, että asiat kotona ovat kunnossa, eikä tarvitse haikailla muualle. Parasta on yhteinen arki. Juhlahetkiä unohtamatta. Joskus arkikin on yhtä juhlaa. On hyvä mieli, kun illalla saa käpertyä toisen viereen, nauraa arjen mukanaan tuomille tilanteille, katsoa elokuvaa päivän päätteeksi tai pitää kädestä ulkona kävellessä.


6. Neljä hyvänmielen lähdettäni on parasta-aikaa koulussa. Minä halusin aina neljä lasta. En pidä heidän saamistaan itsestään selvänä vaan Jumalan lahjana. Kolmea ensimmäistä tekemällä tehtiin, kaksi menetettiin ja neljäs oli elämän ylimääräinen bonus. Lapsiperheen elämä ei ole useinkaan seesteistä. Äitinä olo ei ole maailman kiitollisin homma. Usein arvosi huomataan silloin, kun et ole paikalla. Pyykkiä, siivousta, ruokaa, paikattavia vaatteita, erotuomarina olemista, pahan mielen purkamista. Äiti on tyhmä, nipottaja, ilonpilaaja, tylsä. Mutta myös halauksia, suukkoja, arkeen piilotettuja kiitoksia, lähellä olemista ja viereen tulemista. Äiti on rakas, ihana, kaunis ja tärkeä.


7. Matkailu avartaa, mutta tekee myös hyvää mielelle. Matkan ei tarvitse ulottua kauas tai siihen ei tarvitse kuluttaa paljoa rahaa. Matkan tärkein olemus on poistuminen normaalista. Irtiotto ja mahdollisuus katsoa elämää hieman toisestakin vinkkelistä. Matkalla voi irrottautua arjen pyörittämisestä ja keskittyä olemiseen ja ihmettelyyn. Kesän matka on suunnitteilla. Suunnittelukin jo tuo hyvän mielen.


8. Ympärillä oleva kauneus tuo hyvän mielen. Kuulun niihin, jotka pysähtyvät ihailemaan kaunista oven ripaa, tien vierustan kukkapenkistä nousevia tulppaaneja, kaakeliin piirrettyä kukkaa, ihmeellistä valoa talon seinässä, laineen liikettä, kivan näköistä kivetystä tai kaunista mekkoa ohikulkijan päällä.  Jos jotakin pitää ostaa, käyttötavaraa, huonekalua, kenkää, kassia, vihkoa, pöytäliinaa jne. ostan mieluummin kaunista kun käytännöllistä. Elämän pieniä iloja on juoda kahvinsa kauniista kupista.


9. Eilen kokoonnuimme taas yhteen. Koolla oli väkeä erilaisista taustoista, elämäntilanteista, yhteiskuntaluokista ja kulttuureista.  Meillä oli erilaisuudestamme huolimatta jotakin yhdistävää, joka voitti kaiken sen meitä erottavan. Koimme yhteyttä yli rajojen. Yhteys ei tarkoittanut yhtä ajatusta, yhtä mielipidettä, johon kaikkien tulee yhtyä. Me olimme yhtä omina itseinämme, yhdessä. Sellainen yhteys ja suvaitsevaisuus tekee hyvän mielen.


10. Minä uskon ja elän. Ja toivon, että muutkin saavat elää ja uskoa. Se on hyvän mieleni lähde.


Ja nyt laitan hyvän kiertämään ja haastan seuraavat henkilöt miettimään hyvän mielen asioita:


Kirjatoukka, Kirjailijatar ja Leena Lumi (linkit ylhäällä teksteissä), naisen pikkujuttujen takaa sekä Ailin Kauniista Karjalasta.

160. tarina (Eteenpäin elävän mieli)

Pisa jäi taakse ja takapenkki nukkui tikkarit suussa. Etupenkki teki matka- suunnitelmaa. Menisimmekö sinne vai tuonne? Pysähtyisimmekö yöksi siellä vai täällä? Lopulta taisimme päätyä yksimielisesti siihen, että menisimme vain eteenpäin.

La Spezian kohdalla poistuimme isolta tieltä. Rantatie oli riipaisevan kaunis ja toivottoman hidas. Näimmepä kuitenkin edes tästä suunnasta Cinque Terren maisemat. Jyrkille rinteille porrastetut viinitarhat ja alhaalla häämöttävät kuvaukselliset kylät. Merta unohtamatta. Se välkkyi ja kutsui meitä luokseen. Aika ei vain riittänyt siihen kutsuun vastaamiseen, sillä ilta oli jo käsillä.

Seurasi surkeiden sattumusten sarja. Ajoimme kohti Genovaa.  Gamoglin kyltin nähdessäni muistin, että siellä oli jotakin näkemisen arvoista. Päätimme yrittää yöksi sinne. Käännyimme mielestämme Gamogliin menevälle tielle, mutta päädyimme kuitenkin Genovaan. Hetken esimme siellä hotellia, mutta hinnat olivat supertähti-luokkaa. Emme olleet supertähtiä, joten päätimme palata moottoritielle ja jatkaa kohti Milanoa. Jossakin ajoimme taas harhaan ja päädyimme kiertotielle. Huoltoasemalta ostimme iltapalatarvikkeita ja jäimme yöksi Ovada-nimisen kaupungin parhaat päivänsä ohittaneeseen hotelliin. Yön kuuntelimme, kuinka raskas liikenne jyrryytti tauotta hotellin vieressä kulkevalla tiellä. Mies mietti, että olisi kannattanut ostaa se navigaattori.

Aamulla tunsimme olevamme Italiasta kylliksi saaneita. Ohitimme siis Milanon kiertotietä myöten. Sivutimme myös tuosta vain Comon, mikä jälkikäteen on kyllä harmittanut. Lohduttelin itseäni ulkona piiskaavalla vesisateella ja sankalla sumulla, päätellen, että Como ei joka tapauksessa olisi antanut meille parastaan. (Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.) Sitten olimmekin jo Sveitsin alpeilla. Odottamamme alpit olivat nekin pettymykseksemme sankan sumun peitossa. 

Altdorffia ennen ajoimme rankkasateeessa tunneliin. Tunnelin täytyi olla kymmeniä kilometrejä pitkä, sillä me viivyimme maan sisällä todella kauan. Tunnelia vain kesti ja kesti. Kun lopulta tunnelin suu tuli vastaan, oli yllätys melkoinen. Me putkahdimme ulos mitä kauneimpaan auringonpaisteeseen ja melkoisiin näköaloihin.

Sveitsimme sisälsi tämän maiseman lisäksi ruoan ravintolassa, jossa oli niin isot annokset, että emme jaksaneet niitä syödä. Kolmosella oli vauhti päällä. Ensin hän kaatoi limsat. Hetken kuluttua kaatui koko poika tuoleineen. Naapuripöydän setä koetti peitellä hymyään, kun juoksimme edestakaisin nostamassa limsoja, tuoleja ja poikia sekä pyyhkimässä pöytiä. Italian sivistynyt illallinen oli kuin kaukainen muisto...

159. tarina (Pisa- jotakin on totisesti vinossa)

Päädyimme pizzalle Pisaan. Sivukadulla lähellä tornia söimme hyvällä ruokahalulla ja keräsimme voimia tornin tarkkailuun. Tässä vaiheessa minuun iski "se toinen perusvaivani" ja lääkkeitä ei löytynyt mistään. Tilanne eteni nopeasti, niin kuin se aina etenee, joten lähdin kuopuksen kanssa kiireellä etsimään apteekkia. Turkissahan lääkkeitä voi käydä vain apteekista hakemassa, antibioottejakin. Suomessa mikään reseptilääke ei heru ilman sitä reseptiä. "Kuinkahan mahtoi olla Italian apteekkien laita", mietin apteekille kävellessäni. Onneksi elekielellä selvittiin ja apteekkari heltyi. Tai sitten Italiassakin oli turkkilaiset apteekkikäytänteet. Sain lääkekuurin alkuun ja huokaisin. Apu oli tulossa.

Sitten se torni. Kuinka monta kuvaa olimmekaan nähneet siitä? Mikään niistä ei kertonut sitä, kuinka hassu torni oikeasti oli siinä vinossa nakottaessaan. Ylimmäinen kuva ei ole kummoinen, mutta laitan sen siksi, että se parhaiten näyttää tornin kaltevuuden viereiseen katetraaliin nähden. Alimmainen kuva taas kertoo jotakin aikuisten ja lasten maailmojen erosta. Olimme raahanneet lapsemme Pisaan. Ajattelimme, että jos eivät muuten nähtävyyksistä piittaakaan, niin tällainen kalteva torni heistä nyt olisi ainakin mielenkiintoinen. Todellisuudessa lapset tuskin vilkaisivatkaan tornia, eivät halunneet kiivetä sinne, eivätkä ainakaan halunneet käydä viereisessä katedraalissa. Sen sijaan he riemastuivat tornin edustalla olevasta nurmikosta. Peuhasivat siinä sydämensä halusta, kunnes käskimme joukkueen palata autolle.

Lopulta mies päätyi yksin Pisan katedraaliin. Minä kuljetin porukat autolle odottamaan. Matkalle ostettiin herkkuja kaupasta. Tuskin olimme päässeet liikkeelle, kun takapenkki jo nukkui tikkarit suussa Pisan nurmikosta kylliksi saaneena.

Tiesitkö tämän: Vuonna 1160 Pisassa herättiin kaipaamaan kellotornia katedraalille.  Toimeen ryhdyttiin vuonna 1173, mutta huonosti tehtyjen perustusten vuoksi torni alkoi vajota kohti kaakkoa jo kolmannen kerroksen kohdalla. Rakennus keskeytyi melkein vuosisadaksi. Seuraavat kerrokset rakennettiin 1272-78, jonka jälkeen pidettiin taas taukoa. Vuonna 1370 torni lopulta valmistui. Pitkät tauot antoivat maaperälle aikaa asettua painon alla, minkä vuoksi torni ei heti romahtanut. Se jatkoi kuitenkin hidasta kallistumistaan ja vuonna 1990 torni oli pakko sulkea yleisöltä kaatumisvaaran vuoksi. Tornia suoristettiin kymmenen vuoden aikana 0.44 metriä ja perustuksia vahvistettiin. 15. 12. 2001 torni taas avattiin yleisölle. Kerralla torniin pääsee 40 henkilöä. Jonotusaikoja välttääksesi voit varata paikkasi etukäteen turisti-infosta.

158. tarina (Miksi en syntynyt Toscanaan?)

Pitkin talvea olin suunnitellut matkaamme. Miettinyt kaupunkeja joissa haluaisin käydä ja teitä joita pitkin tulisimme ajamaan. Alusta asti oli ainakin selvää, että Toscanaan oli päästävä. Olin ihaillut kuvia, lukenut matka-artikkeleita ja vakuuttunut siitä, että Toscana oli lähellä maanpäällistä paratiisia. Viiniviljelykset ja vehreys, vanhat kivitalot ja kukkulakaupungit. Kaukana häämöttävä sininen meri.  Mitä ihminen voi enempää toivoa? Miksi en syntynyt Toscanaan?

Firenzestä lähdimme siis kohti San Gimignanon kukkulakaupunkia. Ympärillä aukenivat viiniviljelykset ja hiekkateiden päässä seisoivat ylväät talot. Maa kumpuili juuri sopivasti. Oli mahdollisuus katsoa kauas, mutta ei kuitenkaan loputtomiin. Lopulta edessämme seisoi muurein ympäröity San Gimignano neljäntoista torninsa kanssa. 

Majapaikan löytäminen tuotti taas vaikeuksia. Tällä kertaa oli vapaita huoneita, mutta ne olivat tarkoitettu romanttista viikonloppua viettämään tulleille pariskunnille. Ei perhehuoneita, eikä vierekkäisiä suurempia huoneita. En kuitenkaan pistänyt pahakseni ajeluitamme pitkin hiekkateitä. Maisemaa katsellessa mieli lepäsi ja uskoin majapaikan vielä löytyvän. Niin kuin löytyikin.

Pistimme elämän risaiseksi ja ylitimme yöpaikkabudjetin. Kuinka olisin voinut vastustaa viinitilan piharakennuksen kaunista huonetta, sen takorautaista sänkyä ja kahteen kerrokseen rakennettuja kauniita tiloja? Illan kruunasi vielä illallinen tilan ravintolassa. Ruoka oli äärettömän hyvää. Ruokaseurakin käyttäytyi jostakin käsittämättömästä syystä niin esimerkillisesti, että saimme paistatella mieheni kanssa hyväksyvien katseiden lämmössä. Jälkikäteen saimme kiitosta lastemme kauniista käytöksestä eräältä rouvashenkilöltä ja hotellin johdolta. Arvaatte kai minkälaista balsamia se oli kaikkien niiden maitolasien kaatumisten, itkukiukkuihin loppuneiden ruokailujen ja pöydän alle valumisten jälkeen. Ryhtini suoristui takuulla metrin kun johdattelin jälkikasvua ravintolasta takaisin huoneeseemme. "Tälläistähän meillä aina on, eikö niin kultaseni."

Aamulla satoi. Sitä emme olleet tilanneet, mutta sen kanssa oli elettävä. Aamupalan jälkeen suuntasimme kukkulakaupungin muurien sisäpuolelle. Sään vuoksi kaupunki ei päässyt näyttämään parhaita puoliaan, mutta siltikin se oli viehättävä. Saatoimme kuvitella miltä kauniit kivitalot olisivat näyttäneet auringonpaisteessa.  

Keskityimme siis kauniisiin kauppoihin ja ostimme jokaiselle lapselle matkamuiston. Esikoiselle naamion, kakkoselle jousipyssyn, kolmoselle aseen ja kuopukselle nuken, joka sai nimekseen Liisa. Lisäksi löytyi monta kivaa tuliaista Suomeen vietäväksi. 

Parkkipaikalla huomasimme parkkilipun kadonneen. Muistui taas mieleen, kuinka avuton ihminen on ilman kieltä, jolla kommunikoida. Turkkilaisetkaan eivät osaa usein englantia. Heillä on kuitenkin todellinen halu ymmärtää ja auttaa kielitaidotontakin ihmistä. Italialaisista tuli usein hieman töykeäkin olo. Jos ja kun emme puhuneet heidän kieltään, ei palveluakaan usein meinannut saada. Parkkilippu-ongelmankin ratkaiseminen oli melkoinen tehtävä, mutta onnistui sitten onneksi lopulta.

Matka jatkui kohti Pisaa.

157. tarina (Firenzen pikakierros)

Aamulla heräsin sateenropinaan. Tai niin ainakin luulin. Todellisuudessa vesi lirisi ilmanvaihtokanavan luukusta kaappia myöten lattialle. Samalla muistin, että olin unohtanut ilmoittaa lasten koulubussille matkastamme. Uni sai siis mennä ja rupesin viestittämään kuskille terveisiä Italiasta.

Söimme aamupalaa hitaasti nautiskellen. Italiassa kahvi jo pelkästään on mahdottoman hyvää. Join sitä hitaasti maistellen ja mietin taas kerran, että kotiin pitäisi saada kunnon keitin. Croissantit rapsahtivat  juuri sopivasti suussa ja karppausta ei kukaan ollut vielä keksinytkään. Juuri silloin en halunut ainakaan siitä kuulla.

Autolle selvisimme kimpsuinemme ja kampsuinemme, mutta sitten huomasimme hotellihuoneen avaimen kadonneen. Avainta etsiessämme alkoi kuulua jostakin ääni: "Äitiiii, äitiiiii." Hetken etsintöjen jälkeen äänen lähde löytyi hotellin paloportaiden yläpäästä. Kuopus oli kiivennyt portaita pitkin, mutta ei uskaltanut tulla alas. Onneksi portaita ympäröi metalliverkko, joten ei pieni päässyt putoamaan. Mies juoksi hakemaan eksyneen lampaan  ja palautti laumaansa. Paimenia muistutettiin tekemään työnsä huolellisemmin. Lopulta avainkin löytyi, kun tarpeeksi monta kassia aukaistiin ja matka sai jatkua.

Firenzeen teimme melkoisen tehoiskun. Aloitimme kaupungin turisti-infosta ja pyysimme työssä olevaa henkilöä ympyröimään karttaan kaksi kaupungin pakollista nähtävyyttä. Neitokainen ympyröi kaksi kirkkoa, sekä Arno-joen ylittävän sillan. Niillä neuvoilla lähdettiin sitten liikkeelle.

Kirkot olivat molemmat upeita ja niin valtavan suuria, että oli hankalaa saada ne kuvaan. Kiersimme ne melko lapsiystävällisesti. Välillä istuttiin torilla maistelemassa Italian herkkuja kojuista. Lapset ehtivät myös ostamaan matkatuliaisia. Se taisi olla heidän mielestään Firenzen parasta antia. Minä nautin kirkkojen ja torin lisäksi kaduilla vaeltelusta, mutta sitäkään ei tehty liiaksi. Edellispäivän Rooma-kierros tuntui vielä kaikkien jaloissa.

Firenze oli kiva. En hullaantunut siihen, enkä kaipaa sinne uudelleen, mutta iloitsin silti muutamasta yhteisestä tunnistamme.