52. tarina (Antakya- terve metsä, terve vuori, terve suomalainen turisti)

Toista Antakya päivää aloitimme Pietarin kirkolta laitakaupungilta. Perimätiedon mukaan tämä kristikunnan vanhin kirkko oli apostoli Luukaksen omistama luola, jossa seurakunta kokoontui salaa. Siellä Pietari ja Paavali ilmeisesti opettivat Antakyassa ollessaan. Luolakirkon takaosasta löytyivät vainojen aikana käytetyt pakotunnelit.

Olimme tietämättämme tulleet kirkolle katolisten Pyhän Pietarin muistopäivänä. Kesken tutkimusretkemme alkoi luolaan ilmestyä pappeja kaavuissaan, kynttilöitä kantavia ja sytytteleviä avustajia ja lopulta pihalle muodostunut jono seurakuntalaisia. Eteen valmistui alttari ja muistohetki alkoi. Iloksemme se pidettiin turkiksi, joten pystyimme seuraamaan tapahtumien kulkua oven suusta. Oven suusta siksi, että jälkikasvu juoksi pitkin kirkon pihaa kesyttämässä pientä kissanpoikaa.

Kissa tuli lopulta syliin, muistohetki loppui ja väki hävisi kukin omille suunnilleen. Kirkosta suunnistimme vanhalle Pyhän Simeonin luostarille. Siitä ei kyllä ollut paljoakaan jäänyt jäljelle. Vuoren päällä seisoi muutamia kiviä tuulimyllyjen keskellä. Turkissa näitä raunioita riittää, joten on toisaalta ymmärrettävääkin, että kaikkea ei pystytä restauroimaan ja suojelemaan.

Vuorelta laskeuduimme meren rannalle rähjäiseen Cevlikin kylään. Rantaravintola oli parhaat päivänsä nähnyt, jos niitä oli koskaan ollutkaan. Ruoka oli kuitenkin syötävää ja antoi energiaa seuraavalle tutkimuskohteelle. Cevlikin kylässä kulkee näet pitkä Tiituksen tunneliksi nimetty kanava. Tämä roomalaisen rakennustaiteen tuotos oli aikanaa vesikanava, jota pitkin kaupunki sai vetensä. Nykyisin tunneli oli kyllä sammakoiden omistuksessa. Luovutimmekin tyttöjen kanssa puolivälillä matkaa liejuisen lammikon äärelle miesväen käydessä kävelemässä tunnelin katetut osuudet.

Sammakkolammen viereltä lähti mukavan näköinen metsäpolku. Polkua seuratessamme kävelimme kasvimaiden vierestä tutkien mitä siellä kasvaa. Ilmassa leijui joku hyvä tuttu tuoksu. Juttelimme siinä omiamme, kunnes metsästä tuli turkkilainen ryhmä, jonka opas tervehti meitä tutulla kielellä: "Terve suomalainen!" Kotimaahansa palannut mies oli viettänyt neljä vuotta Helsingissä ja toimi nyt oppaana mm. Cevlikin metsissä. Hän oli iloinen mahdollisuudesta suomen kielen käyttöön ja me saimme samalla kuulla pienen opastuksen paikasta, jossa tiemme olivat kohdanneet.

Ryhmän jatkettua omaan suuntaansa saavuimme kalliohaudoille, jotka olivat hienoimmat tähän asti näkemistäni. Alkuperäisessä tarkoituksessa ei nämäkään haudat enää olleet, sillä sisäpuolen kivikuopat olivat tyhjät. Täydelliset lasten hyppimiseen. Ulkopuolen altaat olivat nekin löytäneet lasten iloksi uudet asukkaat, jälleen paksuista sammakoista.

Hautojen yläpuolelta löytyi tuoksun lähde. Siellä istuivat peltojen tyytyväiset omistajat myymässä oma tekemiään saippuoita. Vieressä kiehui suuri pata, jossa valmistui tomaattikastiketta talveksi. Pelloilla kasvoi ainakin munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja paprikaa. Navetassa oli kuulema eläimiä omiksi tarpeiksi. Omavaraistaloutta idyllisimmillään.

51. tarina (Antakya (Hatay) - rakkautta ensi silmäyksellä)

Antakyaan saapuessamme oli kaupungin liikennejärjestelyt aivan sekaisin. Kuopukselle iski kamala pissahätä juuri kaupunkialueen alettua. Talojen ränsistymisaste oli melkoinen. Hotellin edustalla kulkeva tie oli revitty auki putkitöiden tähden. Siitäkin huolimatta rakkaus syttyi ensisilmäyksellä. Antakya siirtyi Turkin Top 10 kaupunki- listani kärkipäähän eikä sen tarvinnut todistella hyvyyttään yhtään mitenkään. Se vain oli.

Hotellihuoneen ikkunasta avautui näkymä kaupungin kattojen ylle. Rukoushuutojen lisäksi saimme kuunnella kirkonkellojen soittoa sängyssä pötkötellessä. Kaupungin asukkaat olivat sekoitus arabeja, kurdeja, syyrialaisia ja turkkilaisia mikä toi oman värinsä kaupungin tunnelmaan. Ja makuja ravintoloiden valikoimiin.

Aikuisväestö teki siis nopean päätöksen jäädä kaupunkiin vähintään kahdeksi yöksi. Nuoriso taipui myös  pian, sillä viihtyivät juoksentelemassa kaupungin kaduilla. Pisteenä iin päälle oli lapsille hotellin naapurissa sijaitseva internetkahvila. Tunnista veloittivat vain 50 senttiä/lapsi. Paikan setä otti aarteet hoitoonsa eikä päästänyt pois ennen kuin haettiin. Isi ja äiti eivät pistäneet pahakseen näitä päivän tunnin vapaita, jotka sai käyttää vaikka kahvikupin äärellä maisemia ihaillen.

Tiesitkö tämän? Antakya sijaitsee Etelä-Turkissa, 60 km Syyrian rajalta. Se on kuulunut Turkille vasta vuodesta 1939 ja edelleen Syyria piirtää se joihinkin karttoihinsa itselleen kuuluvaksi. Antakyalla on tärkeä rooli kirkkohistoriassa. Apostolit toivat evankeliumin Antakyaan ja siellä heistä alettiin käyttää nimitystä "kristitty". Kaupungissa on aikojen saatossa sijainnut viiden eri kirkon patriarkaatit, jotka ovat nykyisin fyysisesti muualla, mutta henkisesti nämä kirkot kokevat edelleen Antakyan kodikseen.

50. tarina (Kızkale- kun ensivaikutelma pettää)

Jotkut paikat tuntuvat alkuun hieman epämukavilta. Niistä ei osaa sanoa, että pitääkö niistä vai ei? Alkuun ehkä jopa ajattelee, että ei pidä, mutta ei osaa sanoa miksi. Hetken aikaa katseltuaan ja tunnusteltuaan huomaakin pitävänsä kovasti. Tällainen paikka oli Kızkale.

Kızkale oli pikkuinen kylä Välimeren rannalla. Se oli hieman ränsistynyt ja nuhjuinen hotellihuoneesta kylänraitille asti. Meitä lukuun ottamatta kaikki muut turistit olivat paikallisia tai arabeja. Ehkä siinä oli syy sen viehättävyyteen? Ei kiillotettuja turistikulisseja vaan ihan tavallista, joka oli meille ihan epätavallista.

Ruokailut olivat hotellin puutarhassa. Ei turistille muunneltuja ruokia vaan oikeaa turkkilaista. Puutarhan takana alkoi hiekkaranta ja meri. Lähes uintimatkan päässä kohosi merestä linnoitus, Kızkale, jonka mukaan kylä oli saanut nimensä. Sinne poljettiin seuraavana päivänä polkuveneellä leikkimään linnoituksen valloitusta.

Pimenevässä illassa ruokailtiin sirkkojen sirinässä ja puheen sorinassa. Ihailtiin linnoituksen ylle nousevaa kuuta. Oltiin suomalaisia turisteja hyvällä mielin.