232. tarina (Istanbul- Khalkedon)

Keisari Marcianus kutsui neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen kokoon käsittelemään kristologisesta kysymyksestä syntynyttä harhaoppia. Kokous oli alkujaan tarkoitus pitää Nikeassa, mutta viime hetkellä se siirrettiin lähemmäksi Konstantinopolia ja keisaria. Kokous aloitettiin 8. lokakuuta ja lopetettiin 1. marraskuuta. Vuosi oli 451. Khalkedonin konsili tuomitsi harhaopin ja hyväksyi uskontunnustuksen.

Viime viikolla poikkesin lahjaostoksille Khalkedoniin. Kyllä vain, täällä se edelleen seisoo Istanbulin Aasiassa, Maramarameren ja Bosborin yhtymäkohdassa. Nykyisin se vain tunnetaan nimellä Kadıköy. Se on toinen Aasian puolen suurmmista kaupunginosista Üsküdarin rinnalla. Kadıköystä lähtee laivat Eurooppaan ja saarille sekä bussit eri puolille kaupunkia. Täältä löytyy myös mukavat kadut, ravintolat, kaupat ja kahvilat valloitettavaksi.

Satama-alueen tuntumasta alkaa kirjakauppojen alue. Sen jälkeen on vuorossa ravintoloita, kahviloita, vaatekauppoja, basaarialueita ja ihania antiikkiliikkeitä. Nytkin eksyin paijaamaan vanhoja kaappeja ja jututtamaan antiikkikaupan setää. Yksi (tai no miksei kaksikin) ihana kaappi sieltä löytyi ja kotona on sille paikkakin. Tiedänpähän mitä toivon itselleni syntymäpäivälahjaksi.

Jos koukkaa alueelle Modan puolelta, kannattaa käydä katsomassa tämä upea seinämaalaus kirkon muurissa Misbah Muhayyaş kadulla. Olin kuullut maalauksesta aikaisemminkin, mutta en ollut etsinnöistä huolimatta sitä löytänyt. Nyt eksyin sinne kyllä ihan vahingossa. Onneksi. Joskus harhapoluista oppii.

Kiivetessä ylöspäin päätyy todennäköisesti lopulta Kadıköyn kävelykadulle. Tänne kannattaa varata mukaansa lihava lompakko, sillä houkutuksia on vieri vieressä ja monta kerrosta päällekkäin. Erityisesti tykkään sivukadun ruokapaikasta ja kahviloista. Nyt en vain kerennyt mihinkään sisälle asti.

Kuopuksen lahja löytyi. Se on perjantaiaamuun asti valtakunnan suurin salaisuus, joten shhh. Kerron teille sitten samalla kun paljastan arpajaisvoittajan. Vielä on aikaa osallistua tämä ja huominen päivä, joten muistakaa käydä koittamassa onneanne. Linkki arpajaisiin löytyy sivupalkista!

231. tarina (Istanbul- Bosborinrantaan)

Auringon laskiessa Istanbul pukeutuu siniseen samettiin ja punaiseen kaulahuiviin. Kaupunki kaunistautuu valonauhoin. Bosbori hiljentyy tummaksi kuvastimeksi, kutsuen vierelleen istahtamaan ja ihailemaan. Istanbuliin on saapunut ilta.

Me pakkaamme eväitä koriin. Puemme takkeja päälle. Pujahdamme hämärään iltaan. Väistelemme autoja, jalankulkijoita ja kärryjä vetäviä romaneja. Laskeudumme Kauniiltakukkulalta Rantatielle. Pysäytämme tien viereen ja astumme iltaan.

Lapset ottavat haltuunsa pienen puiston. Keinut, liukumäet ja tiet pyöriensä alle. Me miehen kanssa istumme penkille rannan ääreen. Onnellinen on se, joka saa istua Bosborinrantaan iltakahville arkensa päätteeksi. Nyökätä yhteenkuuluvaisuuden merkiksi ohi kulkevalle pariskunnalle. Katsoa nappaako kala.

"Korkealta terassilta tuijotin kauan Stambulin pisteinä välkkyviä valoja ja uuden sillan helminauhaa mustan veden kaulassa. Ilta oli pimeä ja vaistosin saman entisen, suunnattoman melankolian, joka piirittää Istanbulin iltaa heti astuessa sivulle valtakadulta ja sen kohinan vaimetessa korvista." Mika Waltari, Lähdin Istanbuliin.

230. tarina (Şile- melkein kun etelä)

Tunnin matkan päässä Istanbulista sijaitsee "lähietelämme" Şile. Se on pieni onnekas kaupunki, joka omistaa upeat pitkät hiekkarannat ympärillään. Rannalla  maatessaan voi hyvinkin kuvitella olevansa etelässä. Kesäisin jokainen paikka täyttyy ääriään myöten, mutta keväällä, syksyllä ja talvella saa rannoilla tepastella ihan itseksensä. Jos ei lasketa lammaspaimenia laumoinensa lukuun. He nimittäin tapaavat kuljettaa laumansa syömään mm. tähän rannan tuntumassa olevalle viheriölle.

Ennen rantaa voi käydä katsomassa kalastajia puuhissaan. Heidän veneensä seisovat laiturissa ihan hiekkarannan tuntumassa. Elleivät satu juuri olemaan merellä, kalamiehet ovat todennäköisesti  putsaamassa verkkojaan. Verkkainen työtahti, laineiden liplatus, kalan tuoksu ja lokkien kirkuna. Jos se ei viritä merellisiin tunnelmiin, niin ei sitten mikään.

Rannalle pääsee useammastakin eri kohdasta. Sisäänpääsyä ei kaikissa kohdissa ole, mutta autoilija joutuu aina maksamaan parkista. Rannalta voi myös vuokrata aurinkovarjoja ja -tuoleja enimmältä paahteelta suojaamaan. Tällä reissulla en niitä tarvinnut, sillä sesonki oli päättynyt ja ranta oli tyhjä ja viileä. Se sopi minulle paremmin kun hyvin. Oma elementtini on meri. Miten rauhoittavaa onkaan istua hiljaisella rannalla ja katsoa kuinka vesi lepää edessä, aallot liplattavat tai myrsky nostattaa vettä vaahtopäiksi.

Nälän yllättäessä voi haukata jotakin rannan ravintoloissa. Tai kiivetä ylös kaupunkiin, jossa on useita ruokapaikkoja. Monet näistä omistaa hauskoja terasseja, jotka seisovat paalujen päällä kovin vaarallisen näköisesti. Tähän mennessä ovat kuitenkin meidät kannatelleet. Keskuskadun varrelta löytyy myös pieniä putiikkeja. Şile on tunnettu omista tekstiileistään, joita on myynnissä lähes jokaisessa kaupassa.

Katua eteenpäin kulkiessa kaartuu tie takaisin satamaan. Veden äärelle palatessa on syytä muistuttaa, että Şilen kauniit rannat ovat koituneet monen kuolemaksi. Mustanmeren pohjassa on vaarallisia virtauksia. Aallokoissa hyppivä on joutunut aallon painamaksi ja pohjavirran viemäksi. Meidän ensimmäisinä Turkin kesinä tulimme kerran rannalle mieheni sukulaisten kanssa. Oli mahtavat aallot ja meillä oli hauskaa aalloissa hyppiessämme. Sitten näimme kuinka kuollutta miestä kuljetettiin rannalta pois. Jälkikäteen selvisi, että meri oli sinä päivänä vienyt elämän viideltätoista ihmiseltä. Koko loppukesän rannalle tulijoille jaettiin lappuja: Älä mene uimaan, jos olet juuri syönyt, jos et osaa uida ja jos aallot ovat korkeat. Me opimme katsomaan lasten perään entistä tarkemmin

229. tarina (Jäähyväisiä)

Olen jo aiemminkin kirjoittanut, että ulkomailla asumisen suurin suru on tiheät jäähyväiset. Suomen päässä me jätämme ystävämme ja sukulaisemme jatkamaan heidän Suomi-arkeaan käytyämme hetken sitä ravistelemassa. Jätämme taas kerran jälkeemme oman maamme, kulttuurimme ja kielemme. Rakkaista ihmisistä puhumattakaan. Ikävää ei voi välttää. Lapset erotetaan isovanhempien arjesta, kummeista, tädeistä ja sedistä. Ystävistä. On myös erottava Prisman irtokarkkihyllystä, juustoista, Ruispaloista ja Turun sinapista. 

Turkin päässä me kiinnymme syvästi siellä asuviin suomalaisiin ystäviimme. He tietävät parhaiten millaista on elää näiden kahden maan välillä. He tuntevat meidät paremmin kun kukaan. Silti heillä on otsaa muuttaa maasta ja jatkaa elämäänsä muualla. Lähtijän osa on aina helpompi, kun sen joka jää. Lähtijällä on edessä uudet seikkailut ja asettuminen uuteen. Me jäämme elämään sen tosiasian kanssa, että tuossa on hänen kokoisensa aukko. Vuosien myötä näitä aukkoja on ilmestynyt elämään todella monta. Eikä siihen koskaan totu. Elämme henkisten monttujen äärellä.

Koska ero on niin kipeä, täytyy siitä etsiä edes jotakin hyvää. Meille naisille se on merkinnyt lupaa omalle illalle. Läksiäiset on aina hyvä syy irtiottoon kotoa. Lempipaikaksi läksiäisten viettoon on muodostunut juuri tuo Puolalaiskylä. Iltapäivällä lähdetään, jotta ehditään kiertää metsälenkki edes suhteelliseen valoisaan aikaan.

Illan hämärryttyä ehditään juuri sopivasti pois metsästä pimeän alta. Jalat kuljettavat meitä tuttuun ravintolaan. Ilman viilennyttyä on ihana istua takkatulen ääreen valmiiksi katettuun pöytään. Avata ruokalista ja miettiä, että mitä ihanaa sitä tällä kertaa syötäisiin. Ruoan ohella muistellaan yhteisiä hetkiä. Iloitaan siitä matkasta, joka on saatu yhdessä kokea tähän asti.

Jäähyväisiin ei totu. Niitä ei koskaan toivo. Niitä ei tahdo. Väistämättömän edessä ihminen kuitenkin taipuu. Paras taipua siis tyylillä. Ja täyttää vatsansa siinä samalla.

Hyvää helluntaita kaikille. Pitäkää heiloistanne huoli, että ei tule turhia jäähyväisiä!