Minussa on herännyt paniikki. Vuosi alkaa tuntua mitättömän lyhyelle ajanjaksolle. Pelkään sen olevan ohi ennen kuin ehdin edes huomata sen menneen. Mietin kuinka olen saattanut elää yli 12 vuotta tässä kaupungissa yrittämättä ehtiä sen jokaiseen kolkkaan. Mihin olen hukannut päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia? Kuinka saan sen kaiken kirittyä vuodessa? Ettei jäisi mitään näkemättä.
Tilasin nyt alkuhätään Suomesta Mondon Istanbul- oppaan. Luen sitä kuumeen vallassa ja yliviivaten. Käyty, käyty, käyty, kokematta. Näyttää siltä, että tulevana vuotena on istuttava jokainen istumatta jäänyt ravintola, käytävä jokainen käymättä jäänyt museo, käveltävä kävelemättä jääneet kadut. Ja jotta ehtisin sen kaiken, on aloitettava nyt ja heti.
Tänään päätin siis viedä itseni ja vieraamme lounaalle Leb-i Deryaan. Se vain ei ollut auki. Matkaoppaan mukaan paikkaan kannattaa tehdä pöytävaraus iltaisin, mutta se ei muistanut kertoa, että päivisin ravintola ei edes ole auki. Näin ollen päädyimme Leb-i Deryan sijasta lähistöllä olevaan Kolmeen Amigokseen, joka ei ollut huono vaihtoehto sekään. Molemmat ravintolat löytyvät Istiklalin sivukadulta nimeltä Kumbaracı yokuşu. (Tüneliltä Taksimiin päin tultaessa katu kääntyy oikealle ennen Richmond hotellia.)
Maisema Three Amigosin terassilta ei ollut ollenkaan huono.
Lounaaksi salaattia, jossa ei myöskään ollut valittamista.
Istuimme lounaalla pitkään. Maksun jälkeen huomasin, että kello neljään oli enää vaivaiset 20 minuuttia. Päätettiin siis juoda vielä kahvit ja käydä sitten kurkistamassa tulevia ruokailuja ajatellen, että oliko se Leb-i Derya edes maineensa veroinen. Se oli hyvä päätös, sillä Kolme Amigosta tarjosi ystävällisesti meille jälkiruokakahvit ihan ilmaiseksi. Ja Leb-i Derya oli ainakin maisemiensa puolesta kehunsa ansainnut. Vai mitä tuumaatte?
"Kun seuraavan kerran mieheni päättää viedä minut romanttiselle illalliselle, tulemme ehdottomasti tänne", lupasin tarjoilijalle, joka ystävällisesti antoi meidän juosta ikkunasta toiseen kuvaamassa, vaikka emme ottaneetkaan ravintolasta mitään. "Vai onko tämä romanttinen ravintola", tahtoi mieheni tarkistaa. "Tämähän on romantiikka itse", tuumasi tarjoilija ja luulen, että hän on aika oikeassa.
Voi Istanbul, miten ehdin syödä sinut suihini, ihailla sinut silmilläni, kokea sinut jalkojeni alla....